Kiistanalaista kalastusta
”Lopetin yhdenlaisen ja aloitin toisenlaisen kalastuksen!”
Tonnikalanpyynnistä on tullut kiistanalaista sen jälkeen kun USA:n hallitus rajoitti niiden delfiinien lukumäärää, jotka voidaan tappaa niiden jouduttua tonnikalanpyytäjien verkkoihin. ”Herätkää!”-lehti on haastatellut Roger Soaresia, joka pyyti tonnikaloja monta vuotta omalla veneellään. Luovuttuaan tonnikalanpyynnistä hän harjoittaa nyt toisenlaista kalastusta, ja siitäkin kiistellään.
Laatinut eräs Herätkää!-lehden toimituskunnan jäsen
”KURENUOTTA ympäröi delfiiniparven, korkkikohot kannattivat sen yläreunaa muun osan siitä ollessa monen sylen syvyydessä. Se muodosti ympyränmuotoisen verkkoseinän, joka pohjattomana ulottui niin syvälle, että delfiinien alla uivat keltaevätonnikalat jäivät sen sisään. Samalla kun toiset kuroivat nuotan alaosan kokoon pussiksi, minä ja pari muuta nuorta miestä hyppäsimme veteen auttaaksemme delfiinit korkitetun köyden yli vapauteen. Se oli vaarallista puuhaa, sillä verkkoon oli joutunut myös haita.”
Näin Roger Soares kuvaili, mitä hän oli joutunut tekemään tonnikalanpyytäjäuransa alkuaikoina. Yksi seikka nousee muita ylemmäksi: vastuuntuntoiset kalastajat pitävät delfiinejä arvossa ja yrittävät pelastaa niistä niin monta kuin suinkin.
Kysyin: ”Roger, miten sinusta tuli tonnikalanpyytäjä?”
”Isäni kautta. Hän on portugalilainen. Useimmat sen ajan tonnikalanpyytäjistä, jotka kalastivat San Diegon edustalla, olivat portugalilaisia, italialaisia tai japanilaisia. Hän aloitti kymmenvuotiaana. Silloin kalastettiin seipäillä; verkot tulivat myöhemmin. Hän ja hänen veljensä työskentelivät yhdessä, saivat vihdoin oman veneen ja lopulta monta venettä. Aloin 16-vuotiaana työskennellä kesäisin isäni veneessä. Me kalastimme seipäillä käyttäen täkyä. Tuolloin, vuonna 1956, länsirannikolla oli ainoastaan viisi, kuusi täkyvenettä, jotka olivat siirtyneet käyttämään nailonisia kurenuottia. Pari vuotta myöhemmin mekin kalastimme verkoilla – tällöin minun piti sukeltaa auttamaan delfiinejä, jotta ne olisivat päässeet korkkiköyden yli.”
”Haitten seurassa?” muistutin häntä.
”Haitten seurassa. Joskus sattui vahinkoja. Eräs poika, jonka tunsin, kuoli hain hyökättyä hänen kimppuunsa.” Pidettyään tauon hän jatkoi: ” 21-vuotiaana minusta tuli suuren kurenuottaveneen kapteeni.”
Delfiinien merkitys kasvaa
Sanoin: ”Ja kurenuotan välityksellä delfiinit ja kalastajat joutuivat tekemisiin toistensa kanssa.”
”Juuri niin”, Roger sanoi. ”Kalastettaessa pelkästään seipäillä huomattiin, että keltaevätonnikalat olivat usein delfiiniparvien alla. Kun verkot sitten tulivat käyttöön, ne laskettiin delfiinien ympärille niiden alla uivien tonnikalojen pyydystämiseksi.”
”Tiedetäänkö, miksi tonnikalat uivat delfiinien alla?” kysyin.
”Ehkä ne jollakin tavalla viestivät keskenään. Kenties delfiinit sukellellessaan ja hyppiessään hätyyttävät liikkeelle paljon ravintoa, jota kalat sitten ahmivat. Tonnikaloja on myös tukkien ja kaikenlaisen merellä ajelehtivan rojun alla joko varjon tai mahdollisesti siellä syntyvän äänen vuoksi. Ehkä tonnikalat uivat sen vuoksi delfiinien alla – saadakseen olla niiden varjossa. Syitä voi olla muitakin.”
Hän jatkoi: ”Kuitenkaan ei kaikkien delfiiniparvien alla ole tonnikaloja. Me emme tiedä syytä siihen. Me joudumme tähyilemään eräitä merkkejä. Hyppiikö niiden ympärillä kaloja? Kierteleekö fregattilintuja korkealla ilmassa? Onko lähellä vedenpintaa pieniä valkoisia kyyhkysiä? Nämä ovat juoruavia merkkejä siitä, että tonnikaloja on lähettyvillä.”
Kysyin: ”Miten te jatkatte sen jälkeen kun olette löytäneet delfiinien alta tonnikaloja?”
”Pikaveneitä lähetetään kääntämään delfiinit ja keräämään ne yhteen. Tonnikalat pysyttelevät niiden alla. Verkko on kasattuna pyyntiveneen peräosassa, sen toinen pää on kiinni niin sanotussa kurenuottaveneessä ja toinen pää pyyntiveneessä. Kurenuottavene liukuu veteen vetäen verkon toista päätä mukanaan. Pyyntivene kiertää delfiinien ympäri vetäen samalla verkkoa niiden taakse. Pikaveneet ympäröivät delfiinejä, kunnes ympyrä on suljettu. Sen jälkeen verkon pohja kurotaan kokoon pussiksi . . .”
Keskeytin: ”Tarkoitat, että samalla tavalla kuin kolikkopussi suljetaan kiristämällä sen naruja?”
”Juuri niin. Sen jälkeen verkkoa vedenpinnalla pitävää korkkiköyttä aletaan vetää, kunnes se kiristyy kalataakan ja tietenkin myös delfiinien ympärille. Aiemmin verkkoihin kuoli paljon delfiinejä, ja luonnonsuojelijat suuttuivat. USA:n hallitus asetti ylärajat sille, miten paljon delfiinejä voitiin tappaa, ja se vuorostaan vimmastutti kalastajia.”
Kiintiöihin sopeutuminen
Kysyin häneltä kiintiöistä.
Hän kertoi minulle: ”Vuonna 1977 kiintiö salli 62000 delfiinin tappamisen. Kalastajat tappoivat 24100. Vuonna 1980 kiintiö oli pienentynyt 31100:aan, ja vain 12400 tapettiin.”
”Miten kalastajat pystyivät vähentämään tappomääriä näin rajusti?” kysyin.
”Heillä oli menetelmä siihen. Kun verkon pohja on suljettu, pinnalla olevaa korkkiköyttä vedetään sisään niin paljon, että se pingottuu ja muodostaa kauttaaltaan tasaisen mutta edelleen suuren ympyrän. Vene alkaa peruuttaa, ja peruuttaessaan se vetää kalojen täyttämää verkkoa. Se saa kauimpana veneestä olevan kelluvan korkkiköyden osan painumaan puolisen metriä vedenpinnan alapuolelle. Näin delfiineille avautuu pakoreitti. Miehiä menee tälle alueelle auttamaan delfiinejä korkkiköyden yli.
”Kaikki eivät mene köyden yli. Sen sijaan toiset sukeltavat, ja ne voivat takertua kuonostaan verkkoon ja tukehtua. Jotta delfiinejä kuolisi vähemmän tällä tavalla, karkeasilmäinen verkko on korvattu kriittisissä kohdissa hienosilmäisellä verkolla. Alun perin nailonverkon silmäväli oli 11 senttiä, ja työntämällä kuononsa niihin delfiinit takertuivat verkkoon. Eläimet eivät pysty työntämään kuonojaan tiheäsilmäiseen verkkoon, eivätkä ne takerru kiinni.”
”Miten suuria verkot ovat?” kysyin.
”Kun aloitimme verkkopyynnin, ne olivat 450 syltä pitkiä ja 36 syltä syviä. Syli on hieman alle kaksi metriä. Nyt niiden pituus on toistatuhatta syltä ja syvyys 70–80 syltä.”
”Useampien delfiinien pelastaminen on varmasti maksanut kalastajille aikaa ja rahaa”, sanoin. ”Olen kuitenkin lukenut, että tonnikalasaaliin arvo oli muutama vuosi sitten jopa miljoona dollaria. Nyt sen täytyy olla paljon suurempi.”
”Se on suurempi, mutta polttoaineen hinta on kohonnut huimasti. Veneellä, joka on neljä, viisi kuukautta merellä, ovat yksistään polttoainekustannukset satojatuhansia dollareita. Miehistön muonakin maksaa nyt enemmän. Kiinnelainan korot ovat korkeat. Kuten sanoit, hallituksen tappokiintiöitten noudattaminen on maksanut aikaa ja rahaa – mistä heidän vieraitten lippujen alla purjehtivien kilpailijoittensa ei tarvitse välittää. Ja tämähän on viime kädessä yhä eräänlaista uhkapeliä, kunnes laivan ruuma on täynnä tonnikaloja.”
”Sinä saat sen kuulostamaan pahaenteiseltä.”
”Kalastaja tulee kyllä toimeen, mutta eivät ansiot tuntipalkaksi muutettuina kovin kaksiset ole.”
Sanoin: ”Olet nyt jättänyt kalastuksen. Sinulla on varmasti hyviä muistoja merellä viettämiltäsi vuosilta.”
Muistoja
”Kyllä on. Mieleeni ovat jääneet miehet, jotka tekivät kovaa työtä yhdessä, suuret saaliit, meri rauhallisena ja tyynenä tai jännittävät myrskyt, kun tuuli ja aallot villiintyivät. Ja delfiinit, ne ovat hyvin älykkäitä. Joitakin delfiinejä ei saada koskaan pyydystetyksi. Pikaveneet eivät pysty keräämään niitä yhteen, eivätkä ne reagoi mihinkään mitä me teemme. Ne näkevät meidän tulevan ja lähtevät ja vievät tonnikalat mennessään.
”Ja niin älykkäitä kuin ne ovatkin, mikseivät kuitenkaan useammat niistä hyppää korkkiköyden yli turvaan? Kalastajat ajattelevat, että ehkä niiden kaikuluotain pitää köyttä ja verkkoa esteinä. Kun olin kerran vedessä auttamassa niitä pääsemään korkkiköyden ylitse, yksi niistä tuli luokseni, työnsi kuononsa kainalooni ja ravisteli päätään koko ajan ilmassa, jotta minä olisin nostanut sen kuonon verkon yli. Olin liikuttunut. Ymmärrän, miten ihmiset voivat kiintyä niihin.
”Yhtä kokemusta en unohda koskaan. Olimme havainneet ison delfiiniparven. Me tiesimme, että sen alla on paljon tonnikaloja, sillä kaloja hyppeli veden pinnalla ja lintuja kierteli ilmassa. Näimme myös kaksi miekkavalasta – samanlaisia kuin San Diegon meriakvaarion Shamu, nämä vain olivat vapaana eläviä. Ne väijyivät delfiinejä, yksi parven kummallakin puolella. Puoli päivää ne seurasivat pelästyneitä, pakenevia delfiinejä väsyttäen ne. Aika ajoin kolme, neljä delfiiniä jätti parven yrittäen houkutella valaita tiehensä. Se ei onnistunut ja parvi kerääntyi nyt nääntyneenä yhteen. Sen jälkeen valaat syöksyivät keskelle parvea.
”Koska halusin yhä saada delfiinien alla olevat tonnikalat, ohjasin veneeni keskelle parvea siinä toivossa, että se pelästyttäisi valaat tiehensä. Mutta ne eivät tunne pelkoa. Yhtäkkiä toinen niistä ampaisi vedestä kolmen metrin päässä minusta ja sieppasi ilmaan hypänneen delfiinin niin kuin koira olisi napannut luun. En unohda koskaan tuota hyppyä ja valaan katoamista syvälle kirkkaansinisiin vesiin delfiini kidassaan.”
Istuimme molemmat hetken vaiti mietteissämme. Vihdoin kysyin: ”Olet nyt jättänyt kalastuksen, mutta miksi? Olethan yhä nuori mies.”
”Syitä on monia. Lopetin kalastuksen vuonna 1972. Paine kasvoi. Tonnikalan pyynti joutui yhä suurempiin vaikeuksiin. Luonnonsuojelijat hengittivät niskaamme. Valtio pani meidät säännöstelyverkkoon ja kiristi koko ajan naruja yhä tiukemmalle. Oli siinä jotain hyvääkin. Sen ansiosta kalastajat säästivät tuhansia delfiinejä. Mutta se myös lisäsi kustannuksiamme ja pienensi saaliitamme. Luulen, että paine oli tärkein syy. Minusta tuntui kuin olisin ollut kultakalamaljassa, jossa valtio ja erilaiset ryhmät tökkivät minua. Lopetin, koska en enää jaksanut riidellä kaikkien kanssa.”
Roger hymyili, kun hän jatkoi: ”Lopetin yhdenlaisen ja aloitin toisenlaisen kalastuksen, ja niistä kummastakin kiistellään.”
Toisenlainen kalastus
Sanoin: ”Nyt sinun täytyy hieman selittää. Tiedän, millaisesta kalastuksesta luovuit, mutta millaisen kalastuksen sinä sitten aloitit, ja miten se oikein tapahtui?”
”Matteuksen 4:19:ssä Jeesus vastaa siihen, millaisesta kalastuksesta on kysymys: ’Tulkaa minun perässäni, niin minä teen teistä ihmisten kalastajia.’ Mutta se, miten minusta tuli ihmisten kalastaja, onkin pitempi juttu.” Hän käytti hetken kootakseen ajatuksiaan, minkä jälkeen hän aloitti.
”Olin katolilainen ja vaimoni Elizabeth oli myös katolilainen. Olin pettynyt katolisuuteen ja koko uskontoon. Pahimmat riitamme koskivat kirkossakäyntiä – hän halusi käydä kirkossa, mutta minä en halunnut. Menin kirkkoon, minkä jälkeen poistuin sieltä, ja lapset poistuivat kanssani. Se järkytti vaimoani suuresti. ’Sinä annat huonon esimerkin’, hän protestoi. Sanoin: ’Olen pahoillani, mutta täällä ei ole mitään minua varten.’
”Uskoin Jumalaan. Ollessani merellä kalastamassa olin nähnyt monia pelottavia näytteitä hänen voimastaan ja ajattelin usein Psalmia 107: ’He lähtivät laivoilla merelle ja kävivät kauppaa suurilla vesillä. He näkivät Herran työt ja hänen ihmeelliset tekonsa meren syvyyksissä. Hän sanoi sanansa ja nosti myrskytuulen, joka kohotti korkealle sen aallot. He kohosivat taivasta kohti, he vajosivat syvyyksiin; heidän sielunsa menehtyi tuskasta. He horjuivat ja hoippuivat kuin juopunut, ja kaikki heidän taitonsa hämmentyi. Mutta hädässänsä he huusivat Herraa, ja hän päästi heidät heidän ahdistuksistaan. Hän tyynnytti myrskyn, ja meren aallot hiljenivät. He iloitsivat, kun tuli tyyni, ja hän vei heidät toivottuun satamaan.’”
Tässä vaiheessa Elizabeth oli liittynyt Rogerin ja minun seuraan. Hän kertoi, että hän oli lopulta päässyt eroon harhakuvitelmistaan katolisen kirkon suhteen erään niin sanotun ”Las Vegas” -illan jälkeen. Tuolloin pelattiin uhkapelejä, miehet jakoivat kortteja, vaimot tarjoilivat cocktaileja ja läsnä oli homoseksualistinen pappi – koko ilta oli ollut ankara isku hänen luottamukselleen kirkkoa kohtaan.
Elizabeth muisteli: ”Sen jälkeen sattui kaksi tapausta. Tyttäreni tuli eräänä päivänä kotiin katolisesta koulusta ja sanoi: ’Nyt riittää, äiti. En enää mene kouluun.’ Olin järkyttynyt. ’Mitä sinä tarkoitat? Etkö halua oppia tuntemaan Jumalaa?’ Hän sanoi: ’En minä opi mitään. Siellä puhutaan rumaa kieltä ja käyttäydytään huonosti. Aikani menee siellä hukkaan.’ Niinpä otin hänet pois tuosta koulusta. Olin huolissani, rukoilin paljon ja halusin Jumalan olevan perheeni elämässä.
”Toinen tapaus sattui suunnilleen samoihin aikoihin: kotiimme oli jätetty uskonnollinen lehtinen.”
Roger alkoi vuorostaan kertoa.
”Vaimoni antoi minulle lehtisen ja sanoi: ’Mikset lukisi sitä? Se kuulostaa hyvältä.’ Luin sen, ja sellaiselta se tuntui. Meille selvisi myöhemmin, että se oli Jehovan todistajilta ja että äitini oli jo toista vuotta tutkinut erään todistajan kanssa. Äiti lähetti tämän todistajan meille puhumaan meidän kanssamme. Rupesin väittelemään hänen kanssaan. ’Mistä voitte tietää, että teillä on oikea uskonto? Uskonto on suuri riistäjä!’
”Joka tapauksessa lopputulos oli se, että kodissamme alettiin tutkia Raamattua. Olin mukana vain tarkkailijana, sillä pelkäsin, että siinä voitaisiin opettaa kommunismia enkä halunnut, että vaimoni ja lapseni aivopestään. Mutta siinä ei opetettu kommunismia eikä aivopesty ketään, vaan tuotiin esille todisteita Raamatusta.
”Ensimmäinen tutkistelukerta oli maanantai-iltana. Tiistai-iltana me menimme Jehovan todistajien kokoukseen heidän valtakunnansaliinsa, ja vajaan kuukauden kuluttua kävimme yhdessä heidän konventeistaan. Vaimoni ja minut kastettiin; se tapahtui vuonna 1976. Siitä lähtien olemme olleet aktiivisia Jehovan todistajia.”
”Eikö muutos ollut nopea; olithan aiemmin pitänyt uskontoa riistäjänä ja nyt omistit elämäsi sille?” kysyin. ”Miten selität sen?”
”Se mitä opin Raamatusta, teki minuun kyllä vaikutuksen, mutta tärkeimpiä vaikuttajia olivat tuohon aikaan todistajat itse ja varsinkin lapset. He istuivat hiljaa kokousten aikana, vastailivat kysymyksiin ja heitä käytettiin ohjelmissa. Kävimme myös tutustumassa todistajien kirjapainoon, joka on heidän maailmankeskuksessaan Brooklynissa New Yorkissa. Jälleen esimerkit tekivät minuun vaikutuksen: näin, miten sadat nuoret miehet ja naiset uhrasivat aikaansa ilmaiseksi, jotta voitaisiin tuottaa raamatullista kirjallisuutta.”
Uudenlainen kalastus, uudet kiistanaiheet
Sanoin: ”Luulen tämän olevan yhteydessä siihen, että sanoit olevasi nyt mukana uudenlaisessa kalastuksessa.”
”Pitää paikkansa. Lainasin aiemmin Jeesuksen sanoja, jotka hän lausui Pietarille ja Andreakselle, kalastajille jotka siihen aikaan heittivät verkkojaan Galileanmereen. Hän käski heitä seuraamaan häntä ja hän teki heistä ’ihmisten kalastajia’. He rupesivat heti kalastamaan tällä uudella tavalla, jonka minäkin olen aloittanut.”
”Sanoit myös sen olevan kiistanalaista”, muistutin häntä.
”Toivomme, ettei se olisi”, Roger sanoi. ”Jeesus kuitenkin varoitti, että se olisi kiistanalaista, että se jakaisi perheitä ja aiheuttaisi vainoa ihmisten ja kansojen taholta. Sen Jehovan todistajat ovat saaneet havaita. Heidän työnsä ’ihmisten kalastajina’ on jopa kielletty monissa maissa eri aikoina. Valtiolla oli jossakin määrin aihetta säännellä tonnikalanpyyntiäni, mutta sillä ei ole aihetta puuttua ’ihmisten kalastukseen’.”
Istuimme hetken hiljaa, minkä jälkeen Roger teki yhteenvedon kaikesta puhumastamme: ”Nyt olen siis toista kertaa mukana kiistanalaisessa kalastuksessa. Tällä kertaa vain ei kiistellä mahdollisimman monien delfiinien vaan mahdollisimman monien ihmisten pelastamisesta.”