Miten varmoja nykyajan nuoret ovat Jumalasta?
Wiesbadenissa (Länsi-Saksassa)
8. syyskuuta 1981
Hyvä Alan
Voin ymmärtää, miksi olit huolestunut kirjeessäsi. Koska asut uskonnollisessa maassa, koska sinut on kasvatettu uskomaan Jumalaan ja olet itse nuori, sinun on vaikea uskoa, että niin monet nuoret täällä Saksassa hylkäävät Jumalan olemassaolon. Ainakin siinä artikkelissa, jonka olet äskettäin lukenut, kiinnitettiin tähän huomiota.
On selvää, etteivät jonkin mielipidetiedustelun luvut, joita lukemassasi artikkelissa oli käytetty, aina kerro meille kaikkea sitä, mitä me ehkä haluaisimme tietää. Erään New Yorkissa sijaitsevan mielipidetutkimuslaitoksen johtaja selitti äskettäin, etteivät mielipidetiedustelut ”kerro mitään siitä, onko yleisö . . . ajatellut paljon jotakin asiaa vai ei”. Ne eivät ”paljasta, missä vaiheessa ihmiset ovat päätöksenteossaan: ovatko he sen epämääräisessä alussa, sekavassa puolivälissä vai ratkaisevassa lopussa”.
Joka tapauksessa on selviä merkkejä siitä, että Saksassa (ja kenties sinunkin maassasi) nuorten usko Jumalaan on vähenemässä. Olen niinä vuosina, jotka olen asunut Saksassa, jutellut monien nuorten kanssa tästä aiheesta. Mutta voidakseni antaa sinulle ajankohtaisia tietoja pyysin muutamaa ystävääni haastattelemaan puolestani eräitä tavallisia nuoria. Huomasimme, että monilla heistä on hyvin varmat mielipiteet, kun taas toisten on hyvin vaikea päättää, onko Jumala olemassa vai ei. Heidän ajatuksensa ovat hyvin valaisevia. Saanen kertoa sinulle hieman niistä.
Miksi jotkut epäilevät samalla kun toiset uskovat
Nuoret esittivät neljä perustavaa laatua olevaa estettä Jumalaan uskomiselle. Yksi tavallinen väite kuului: ”En voi uskoa Jumalan olemassaoloon, koska en ole nähnyt häntä.” Mutta Joachim, viisitoistavuotias katolilainen, sanoi että ”se mitä olen nähnyt luonnossa, on riittävä syy uskoa”. Hänen luokkatoverinsa Ulrike oli yhtä mieltä ja sanoi, että Jumala ”voidaan nähdä – teoistaan”.
Toinen väite – joka kuitenkin esitettiin ilman sitä tukevia todisteita – oli, että ”tiede on osoittanut, ettei ole Jumalaa”. Toiset sanoivat, että tieteelliset tutkimukset ”päinvastoin” paljastavat kaikkeudessa vallitsevan ”järjestyksen ja säännönmukaisuuden” ja ”täsmällisyyden”, mikä ”ei olisi voinut ilmaantua itsestään”. Sascha, teini-ikäinen katolilainen, osoitti, että koska ”tiede on todistanut, että kaikella on ollut alku”, täytyy olla jokin Suuri Alkusyy, joka on pannut kaiken alulle – Jumala.
Seuraavan epäilyksen taustalla oli paremminkin valitus kuin väite. ”Ihmiset sanovat Jumalan auttavan, mutta ei hän auta”, valitti eräs nuori tyttö. Jotkut olivat toista mieltä. Hänen väitteensä voitaisiin osoittaa hataraksi seuraavalla kuvauksella: Eikö meille kaikille ole aika ajoin käynyt niin, etteivät ystävät tai sukulaiset ole tarjonneet meille apua silloin kun me mielestämme olisimme tarvinneet sitä? On voinut olla monia syitä siihen, mikseivät he ole auttaneet, mutta yhtenä syynä ei ilmeisestikään ollut se, ettei heitä olisi ollut olemassa. Kukaties syytä on voinut olla enemmän meissä kuin heissä.
Neljäs este olikin sitten useimmin kuultu: ”Jos on olemassa Jumala, hän ei sallisi sotia, murhia ja kaikkea muuta hirvittävää, mitä tapahtuu.” Hampurissa eräs opiskelija väitti: ”Jos on olemassa joku korkeampi voima, miksei hän kiellä kaikkea tuollaista?” Tältä opiskelijalta oli selvästikin jäänyt huomaamatta, että Raamatun mukaan Jumala on kieltänyt sellaiset. Mutta se ei ole estänyt ihmistä tekemästä niitä. Onko silti ihmisen tottelemattomuuden perusteella johdonmukaista päätellä, ettei Jumalaa ole? Todistaako lapsen tottelemattomuus, ettei hänellä ole isää?
Toisinaan ihmiset ovat seuranneet sivusta hirvittäviä rikoksia tekemättä mitään niiden estämiseksi. Voimme kysyä, tekevätkö he oikein vai eivät, mutta epäilisimmekö me tällaisten sivustaseuraajien olemassaoloa? Samoin monet kysyvät, onko ollut oikein, että Jumala on sallinut pahuutta, mutta se ei ole syy epäillä hänen olemassaoloaan.
Tämän kysymyksen selvittäminen voi tuntua vaikealta. Mutta heti kun siihen on saatu vastaus, se todella tyydyttää. Siihen liittyy se, että ymmärrämme erään kiistakysymyksen, jolla Jumalan hallinnon oikeutus ja hänen sanansa todenperäisyys on asetettu kyseenalaiseksi. Kun tajuamme, että tämän kiistakysymyksen tehokas selvittäminen vaatii jonkinlaisen ajanjakson, se myös auttaa meitä ymmärtämään Jumalan pahuudensallintaa. Mielestäni Jobin kirja (luvut 1 ja 2) Raamatussa antaa erinomaisen selityksen.
Usko mutta ei ”luja vakaumus”
Monien nuorten mielipiteillä on heikko perusta. Jotkut sanovat uskovansa, mutta he eivät ole aivan varmoja siitä, miksi he uskovat – he sanovat ehkä vain: ”Koska vanhempani uskovat.” Toiset eivät usko. Usein he sanovat: ”Se mitä olen kuullut Jumalasta, ei ole vakuuttavaa.” Mutta ovatko he tehneet tutkimuksia nähdäkseen, pitääkö heidän kuulemansa paikkansa? Miten ahkerasti he todellisuudessa ovat tutkineet tätä kysymystä?
Eräästä 66 opiskelijan ryhmästä 29 myönsi, etteivät he tienneet, uskovatko heidän vanhempansa Jumalaan vai eivät. Ilmeisesti Jumalasta ei yleensä puhuta heidän kotonaan. Koska nämä nuoret eivät ole paljonkaan ajatelleet koko asiaa, he havaitsevat olevansa yhä ’päätöksentekonsa epämääräisessä alussa’.
Samaa voidaan sanoa monista vanhemmistakin ihmisistä. Saksalaisessa Der Spiegel -aikakauslehdessä äskettäin olleessa artikkelissa myönnettiin, että useimpien saksalaisten usko on ”enemmänkin toivoa kuin uskoa, enemmänkin epämääräinen olettamus kuin luja vakaumus”. Mutta miksi tilanne on tällainen tässä niin sanotussa kristityssä maassa?
”Kirkko” – ”häiriötekijä Jumalan ja ihmisen välillä”
Monet nuoret tekevät eron Jumalaan uskomisen ja ”järjestäytyneeseen uskontoon” uskomisen välillä. Monien mielestä perinteiset kirkot ovat tehneet vain vähän lisätäkseen heidän uskoaan Jumalaan. Ei ihme, että Saksassa on yksistään viime vuosikymmenen aikana yli kaksi miljoonaa ihmistä eronnut katolisista ja luterilaisista kirkoista.
Eräs valtiotiedettä ja historiaa pääaineinaan lukeva sanoi, että huolimatta hänen uskonnollisessa ilmapiirissä saamastaan kasvatuksesta ”vasta oma ajatteluni sai minut vakuuttuneeksi siitä, että on olemassa Jumala”. Itse asiassa nämä nuoret sanovat: ”Jumala, kyllä – kirkko, ei.”
Aikakauslehti Stern varoitti jo vuonna 1968: ”Kolmasosa kaikista liittotasavallan kristityistä on vaarassa menettää [uskonsa] Jumalaan.” Osoittaen syyttävällä sormella se sitten jatkoi: ”Papit auttavat heitä siinä.”
Se on totta. Papit, jotka vuosien ajan ovat hellineet ”Jumala on kuollut” -teoriaa. Papit, jotka ovat panneet liian suuren painon ”yhteiskunnalliselle evankeliumille” ja hylänneet Jumalan valtakunnan, Jumalan ratkaisun ihmisten vaikeuksiin. Papit, jotka Jumalan nimessä ovat opettaneet oppeja, jotka ovat sekä järjettömiä että selvästi Raamatun vastaisia. Papit, jotka ryhmänä ovat antaneet surkean esimerkin. ”Ei edes kirkko pidä Raamattua ohjenuoranaan”, päätteli eräs pohjoissaksalainen. Miksi sitten kenenkään muun pitäisi?
Eräs nuori mies, joka vihaisena selitti, että ”kaikki kirkkoon liittyvä on huijausta”, puhui monien suulla. Hänen tapauksessaan ”kaikkeen” sisältyi ”usko Jumalaan”. Vaikka kirkot väittävätkin edustavansa Luojaa, ne ovat todellisuudessa esittäneet hänet väärin ja siten saaneet suuren joukon omista kannattajistaan epäilemään hänen olemassaoloaan.
Tämä ei ole jäänyt huomaamatta. Hampurissa eräs nuori afrikkalainen opiskelija, joka ei pystynyt peittämään petoksen synnyttämiä tunteita, kivahti: ”Että kehtaattekin, eurooppalaiset! Te tulitte Afrikkaan ja käännytitte meidät niin sanotuista pakanauskonnoista palvomaan Jumalaa, johon, nyt huomaan, yksikään teistä ei edes usko!”
Yrittäessään saada takaisin entisiä jäseniään katoliset ja luterilaiset kirkot harkitsevat vakavasti mainoskampanjaan ryhtymistä, minkä johdosta aikakauslehtien lukijat löytäisivät saippua- ja hammastahnamainosten joukosta kirkon maksamia mainoksia, joissa ”myydään uskoa”. Lehtitietojen mukaan kampanjaa valmistelevat mainosasiantuntijat ovat yhtä mieltä siitä, ”että tällä hetkellä ’hyvää uutista’ myydään kovin vanhassa pakkauksessa, sen sijaan että sitä myytäisiin tämän päivän ihmisten kielellä”. Tämän puutteen korjaamiseksi he ovat valmistaneet taidokkaita iskulauseita ja viehättäviä kuvia, joilla he myyvät tuotettaan.
Mutta se, että uskoa yritetään myydä kauniissa pakkauksessa, ei vielä riitä. Itse tuote on tärkeämpi kuin pakkaus. Ihmiset – varsinkin nuoret – haluavat tietää, mihin heidän pitäisi uskoa, miksi heidän pitäisi uskoa siihen, miksi on johdonmukaista uskoa siihen ja mitä hyötyä siihen uskomisesta voi olla. Lyhyesti sanottuna he haluavat, että heidän kysymyksiinsä vastataan.
Sen sijaan että kristikunnan kirkot ja niiden papit olisivat jäljitelleet Jeesuksen erinomaista esimerkkiä selvien, suorasukaisten vastausten antamisessa Jumalan sanasta, ne ovat turvautuneet pitkäveteisiin ja väisteleviin selityksiin, mikä sai erään mainosasiantuntijoista huomauttamaan: ”Kirkko on häiriötekijä Jumalan ja ihmisen välillä.”
Nuorten auttaminen lujan uskon kehittämisessä
Jehovan todistajat ponnistelevat kovasti onnistuakseen siinä, missä kristikunnan kirkkojen papit ovat epäonnistuneet. He ovat menestyneet antamalla Jumalan totuuden sanan puhua vastauksena nuorten kysymyksiin. Seuraava kokemus on tyypillinen monille niistä, jotka nyt ovat Jehovan todistajia:
”Niihin kysymyksiin, joita tein papeille koulussa ja rippikoulussa, vastattiin joko väärin, epätyydyttävästi tai ei vastattu lainkaan, niin että tuolloin en pystynyt kieltämään Jumalan olemassaoloa mutten myöskään ollut täysin vakuuttunut siitä. Kuitenkin asia kiinnosti minua jonkin verran. Vaihtelivathan oppineitten teologienkin käsitykset Jumalasta ja Raamatusta. ’Jolleivät papit, jotka opiskelevat teologiaa korkeakoulussa, pysty ymmärtämään Raamattua, silloin sen täytyy olla kirja, jota ei pystytäkään ymmärtämään ja joka on ristiriitainen itsensä kanssa.’ Näin minä uskoin täysin.”
Nämä sanat kuvailevat tuhansien nykynuorten tuntemuksia. Monilla on halu ja tarve uskoa, mutta useinkaan sille ei ole johdonmukaista perustaa. He ovat yhä ’päätöksentekonsa epämääräisessä alussa’. Tämän osoittavat hyvin erään nuoren miehen sanat, joka selittää, miksi hänestä tuli Jehovan todistaja.
”Olin aina uskonut Jumalan olemassaoloon, mutta minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mikä oli hänen tarkoituksensa maan tai ihmiskunnan suhteen. Elämän todellinen tarkoitus oli minulle täysin tuntematon. Tein kysymyksen toisensa jälkeen todistajalle, joka kerran viikossa kävi luonani. Yritin keksiä hänelle mitä visaisimpia kysymyksiä vakuuttuneena siitä, ettei hän pystyisi vastaamaan niihin. Kävikin toisin: hän ei suuttunut vaan vastasi jokaiseen kysymykseeni Raamatun avulla. Yksikään pappi ei ollut paljastanut minulle Raamatun merkitystä sillä tavalla kuin hän.”
Miten tyydytystä tuottavaa onkaan kuulla, että Raamatun vastaukset voivat lujittaa ihmisen uskoa Jumalan olemassaoloon ja antaa hänelle luottamusta siihen, että Jumala puuttuu pian asioitten kulkuun ratkaistakseen ihmiskunnan vaikeudet Valtakuntansa välityksellä! Ja, Alan, olen varma että olet onnellinen kuullessasi, että vaikka monet nuoret täällä Saksassa eivät uskokaan Jumalan olemassaoloon, niin monet muut uskovat. Toivomme, että monet nuoret, jotka yhä ovat ’päätöksentekonsa epämääräisessä alussa tai sekavassa puolivälissä’ ja joiden usko on pikemminkin ”epämääräinen olettamus” kuin ”luja vakaumus”, vielä käyttäisivät hyväkseen Jehovan todistajien maksutta tarjoamia erinomaisia opetusmahdollisuuksia ja siten saisivat vastaukset raamatullisiin kysymyksiinsä.
On ollut suuri ilo saada vaihtaa ajatuksia kanssasi, Alan, vaikka se onkin tapahtunut vain kynän ja paperin välityksellä. Toivon saavani kuulla sinusta pian ja lähetän lämpimät kristillisen rakkauden terveiset.
Ystäväsi
[allekirjoitus: Johann]
[Huomioteksti s. 18]
Kirkot saavat monet menettämään uskonsa
[Huomioteksti s. 19]
’Luonani käynyt todistaja vastasi jokaiseen kysymykseeni Raamatun avulla’
[Kuva s. 16]
”En ole nähnyt Jumalaa”
[Kuva s. 17]
”Jumala ei ole auttanut minua”