Etsin yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta
Kertonut Rafael Coello Serrano
OIKEUDENMUKAISUUTTA kaikille! Yhteiskunnallinen kangastusko? Haluni tämän pakenevan päämäärän saavuttamiseksi vei minut kymmenen kertaa vankilaan, kommunismiin ja siitä pois ja yhden huoneen slummiasumuksista diplomaatin tehtäviin ulkomaille. Löysin vastauksen, vaikka siihen kuluikin 50 vuotta.
Olen syntynyt elokuussa 1910 Guayaquilissa Ecuadorissa. Vaatimattomassa kodissamme eli suuri perhe ja myös isoisäni, journalisti, joka opetti minua polvellaan. Isäni vietti kaiken vapaa-aikansa ystäviensä seurassa. Miehet – sukulaiset, naapurit tai vieraat – kerskuivat olevansa ei-kirkollisia ja vapaa-ajattelijoita; naiset taas puhuivat Jumalasta ja Jeesuksesta.
Saatoin jo silloin nähdä, miten suuresti ihmisten elintavat eroavat toisistaan. Yhdyskuntamme kokonaisuudessaan voitiin tuntea monenlaisista yhden huoneen käsittävistä asumuksistaan ja siitä, ettei asukkailla ollut kenkiä. Pieni etuoikeutettujen luokka oli hankkinut eurooppalaistyyliset asuntonsa kaakaosta saamallaan varallisuudella, samalla kun paljasjalkaiset työläiset kuivattavat ”kultajyviä” auringon paahtamilla kaduilla.
Siihen aikaan Guayaquilin asukkaat kärsivät paljon keltakuume-epidemioista, ja paiserutto riehui alueella silloin tällöin. Malaria ja tuberkuloosi olivat tavallisia. Koska olin laiha, sairasteleva lapsi, ystävät ja opettajat odottivat minun kuolevan nuorena. Mutta satuin saamaan voimakkaan elämänhalun, joka minulla on vielä tänäkin päivänä.
Taisteluni yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta vastaan
Oppikoulussa yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus aiheutti minulle painetta ja kärsin monista takaiskuista, koska minulla ei ollut aristokraattista sukunimeä. Tällöin minussa heräsi halu taistella yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta vastaan.
Minulle avautui ihmisen murheellinen historia verisine sotineen, uskonnollisine jakaumineen, ristiretkineen ja inkvisitioineen ja huipentumana ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen, ja kaikki tämä oli tapahtunut ensisijaisesti kristikunnassa. Enemmistö ihmiskunnasta eli järkyttävässä kurjuudessa. Työläiset, vaatimaton maalaisväestö ja köyhät yleensä olivat selvästi varakkaitten ikeen alla olevia laitapuolen kulkijoita. Kehitysmaat olivat teollisuusmaiden raaka-ainevarastoja, ja samalla kun teollisuusmaiden kehitys meni eteenpäin, meidän elämämme oli edelleenkin alkeellista ja vaatimatonta. Kaikkialla valitettiin äänekkäästi yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta.
Vaikka pidinkin kovasti matematiikasta, fysiikasta ja tähtitieteestä, niin saatuani oppikoulun päätökseen kirjoittauduin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan, koska sinne pääsi helpoimmin. Mutta yliopiston toiminnassa oli monia puutteita. Yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti vaikutusvaltaisia opiskelijoita kohdeltiin muita paremmin, ja opetusmenetelmät olivat osin takapajuisia.
Muistan erään professorin, jonka opetusmenetelmänä oli se, että hän vain istui pöytänsä ääressä ja luetti meillä ääneen lainsäädännön filosofiaa käsittelevää aineistoa. Eräänä päivänä me päätimme pyytää, että saisimme keskustella aineistosta, koska olimme jo lukeneet sen etukäteen. Minä jouduin puhumaan oppilaitten edustajana.
Luento alkoi jotenkin seuraavasti: ”Herra tohtori, pyydämme ettette luettaisi meillä ääneen tätä artikkelia, sillä me olemme jo . . .”
”Hiljaa!” hän huusi, ”minä päätän täällä siitä, miten täällä opetetaan.”
”Me vain pyydämme teitä . . .”
”Ulos täältä!”
”Ei minun ole pakko poistua”, vastasin.
”Toinen meistä on liikaa täällä”, vastasi vihainen opettaja.
”Minä en ainakaan ole liikaa!” vastasin terävästi, mihin luokka reagoi voimakkain aplodein.
Professori poistui eikä palannut. Siitä alkoi taistelumme. Viiden kuukauden kuluttua erotettiin kuusitoista opiskelijaa, ja heiltä evättiin pääsy myös Quiton ja Cuencan yliopistoihin. Joukko työläisiä ja maataloustyöläisiä perusti meitä tukevan ryhmän. Muutamaa kuukautta myöhemmin, vain yhdeksäntoistavuotiaana, jouduin vankilaan.
Siihen aikaan uskonnollinen toiminta oli kiellettyä vankilassa. Siitä huolimatta eräänä sunnuntaina tuli roomalaiskatolinen pappi pitämään messua. Me poliittiset vangit yllytimme toisia protestoimaan, ja uskonnollisia mitaleja ja patsaita poltettiin kiihtymyksen vallitessa. Vankilanjohtajan määräyksestä yksi protestoijista kiskottiin sellistään, hänet riisuttiin paljaaksi vyötäisiä myöten meidän selliemme edessä ja häntä ruoskittiin säälittä. Meitä varoitettiin, että meitäkin rangaistaisiin, jos lehdistölle vuotaisi tietoja siitä mitä oli tapahtunut. Seuraavana päivänä Guayaquilin suurin päivälehti kertoi tapahtumista. Meidät pantiin yksinäiskoppeihin. Kaupunki kuitenkin otti tapahtuneeseen kantaa siten, että vankilanjohtaja erotettiin. Sen jälkeen meidät vapautettiin yksi kerrallaan. Koska olin ollut uppiniskaisin, minut vapautettiin viimeisenä.
Minusta tulee kommunisti
Päätin nyt liittyä kommunisteihin. ”Tällä tavoin voin taistella yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta vastaan”, ajattelin. Tutkin perusteellisesti Marxin, Engelsin ja Leninin opetuksia ja perustin Ecuadoriin ensimmäisen avoimesti toimivan kommunistisen ryhmän. Mutta kommunistina oleminen merkitsi siihen aikaan kaikkien hyljeksimäksi joutumista. Minut heitettiin ulos kodistani, eikä perheeni puhunut minun kanssani. Olin työssä jokiveneen voitelijana ja asentajan apulaisena. Olin monesti nälissäni.
Seitsemän vuotta, vuosina 1929–1936, me kommunistit kävimme katkeraa kamppailua sosialisteja vastaan, ratsupoliisia vastaan ja muita sellaisia ryhmiä vastaan, jotka väittivät olevansa kommunisteja mutta olivat maltillisia. Ratsupoliisin päällikkönä oli erään ystäväni isä. Minut kutsuttiin usein syömään hänen kotiinsa. ”Coellito”, hän sanoi minulle, ”minun kodissani sinä olet kuin poika ainakin; mutta jos saan sinut kiinni katumielenosoituksissa, ruoskin sinua niin kuin ketä tahansa muuta kapinallista.”
Vastasin: ”Kiitoksia, kapteeni, ja samalla voin sanoa, että jos käytte kimppuumme, me kivitämme teidätkin.” Ja eräänä iltana kävikin niin, että hän oli vähällä saada surmansa, kun hän kivien lennellessä putosi hevosensa selästä. Itse en ollut mukana tuossa mielenosoituksessa.
Tutkiessani Marxin opetuksia löysin monia epäjohdonmukaisuuksia ja vastaamattomia kysymyksiä. Esimerkiksi Marxin ja Engelsin kommunistinen manifesti sisältää teesin ”köyhälistön diktatuurista”: Samanaikaisesti Lenin sanoi, että ”armeijasta, poliisista ja vankiloista” koostuva valtio on ”kerho”, joka sortaa köyhälistöä. ”Aineellinen luonto on liikkeessä olevaa ainetta”, sanoi Engels. Mutta miten se liikkuu ja minne se liikkuu? Onko liike säännönmukaista? Kommunismi ei selitä noita asioita. Lopulta tulin siihen tulokseen, ettei kommunismi ollut ratkaisu yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen.
Vuotta myöhemmin ensimmäinen avioliittoni hajosi. Se oli kestänyt neljä vuotta ja oli nähnyt kahden tyttären syntymän. Vuonna 1939, kolme vuotta sen jälkeen kun olin eronnut kommunisteista, tapasin nykyisen vaimoni, Olgan. Hän oli vilpitön opettaja ja kiihkeä katolilainen, jonka vakaumusta kunnioitin. Meillä on seitsemän yhteistä lasta.
Epäoikeudenmukaisuutta joka puolella
Palatessani tiedekuntaan huomasin, että paikallinen yliopisto oli muuttunut. Siellä oli monia erinomaisia opettajia, jotka saivat minut opiskelemaan ahkerasti. Sitä paitsi halusin nyt menestyä opinnoissani, ja minä menestyin.
Vuonna 1942 minusta tuli oikeustieteen tohtori. Siihen mennessä minulle oli selvinnyt, että yleensä järkevä kirjoitettu laki on aivan toista kuin sen soveltaminen. Korkeassa asemassa olevat ihmiset, joilla oli rahaa ja vaikutusvaltaa, pystyivät lahjusten avulla muuttamaan useimpien tuomareitten päätökset. Jos joku ”mahtavista” oli sekaantunut törkeään julkisuutta saaneeseen omaisuusrikokseen, se muuttui ”virheeksi” tai huonoksi raha-asioitten hoidoksi. Mutta jos tavallinen ihminen varasti rahaa saadakseen ruokaa (mikä siitä huolimatta oli varastamista), hän joutui suoraan vankilaan. Lakimiehenä kuvittelin mielessäni itseni köyhien auttajaksi.
Vuonna 1944 Guayaquilissa puhkesi raju poliittinen kapina, joka nopeasti levisi kaikkialle maahan. Huomasin yhtäkkiä olevani hengenvaarassa. Vaikka olin ollut erossa aiemmasta vasemmistolaisesta toiminnastani, eräät vasemmistolaiset pelkäsivät minun voivan jälleen asettaa kyseenalaiseksi heidän vaikutusvaltaiset asemansa. He väittivät, että heidän keskuudessaan oli ”kansan vihollinen”. Naapurit kertoivat minua vastaan punotuista juonista, ja itsesäilytysvaiston pakottamana päätin astua jälleen poliittiselle areenalle.
Tässä kapinassa minua kauhistuttivat julmuudet, vainot, kiduttaminen ja väkijoukkojen kansan ”edun” vuoksi toimeenpanemat viattomienkin uhrien tapot. Tilaisuuksia hyväkseen käyttävät johtajat kapusivat menestyksen tikkaita myöten ”kansan” nimessä vaurastuakseen yhteiskunnan kustannuksella. Aikaansaiko vuoden 1944 kapina yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta? Ei totisesti!
Ollessani jälleen poliittisella areenalla jouduin tekemisiin silmiinpistävien vastakohtaisuuksien kanssa. Olin vuonna 1946 hallituksen virallisena edustajana Meksikon presidentinvirkaanastujaisissa. Katselin valtavalla vastaanotolla tuhansia tyylikkäästi pukeutuneita kansainvälisiä vieraita: venäläisiä sotilasedustajia mitalit rinnassaan, englantilaisia marsalkkoja, amerikkalaisia kenraaleja ja kuuluisia elokuvatähtiä. Tuona yönä lämpötila laski Mexico Cityssä nollan alapuolelle. Seuraavana aamuna poliisi keräsi kymmenien kuolleitten ruumiita – aliravittuja kolean sään uhreja. He olivat kuolleet kylmään, koska heidän oli ollut pakko nukkua ulkosalla. Se, mitä näin tuona muistettavana yönä, herätti minussa tervettä vastenmielisyyttä tuollaista elämäntapaa kohtaan.
Olin vuosina 1950–1951, jolloin maata hallitsi ”demokraattinen” presidentti, vuoden vankilassa. Olin siihen aikaan parlamentin jäsen, mutta minulta riistettiin koskemattomuus. Minua pidettiin eristyksissä kuusi vuorokautta, minulta evättiin lailliset oikeuteni ja vähältä piti, ettei minua annettu väkijoukon teloitettavaksi. Syynä oli se, että kuuluin poliitikkojen ryhmään, joka aktiivisesti vastusti sellaisten rikkaitten maanomistajien demokratiaa, joiden vuokraamilla palstoilla intiaanit elivät mitä epäinhimillisimmässä köyhyydessä.
Vankilassa ollessani aloin ajatella, että yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta voi tulla vain Jumalalta. Sen jälkeen eräs Jehovan todistajien lähetystyöntekijä, Albert Hoffman, kävi tapaamassa minua vankilassa ja jätti minulle kirjan ”Olkoon Jumala totinen”. Tämä käynti ei ollut jäävä merkityksettömäksi, sillä Albert ja minä tapaisimme uudelleen.
Kun minusta oli myöhemmin, vuonna 1953, tullut maan presidentin läheinen työtoveri, minut lähetettiin suurlähettiläänä Yhdistyneitten Kansakuntien talous- ja sosiaalineuvoston kokoukseen. Tuolloin seurasin, kuinka eräs kokousvaltuutettu vastusti järjestelmällisesti kaikkia toimenpiteitä, joista voisi olla hyötyä Latinalaisen Amerikan kehittymättömille alueille. Yhteiskunnallista oikeudenmukaisuuttako kansainvälisessä mitassa? Ei minkäänlaista oikeudenmukaisuutta, ei edes Yhdistyneissä Kansakunnissa – jonka yksimielisyys näytti johtuvan suurimmaksi osaksi suurvaltojen sortavasta ikeestä.
Muistan, miten Ecuadorin presidentti sanoi minulle eräänä päivänä: ”Tri Coello, olette ollut todellinen taistelija. Teidän täytyy saada jonkinlainen huipentuma huomattavalle urallenne, silata se muutaman diplomaattina vietetyn vuoden puhtaalla lehtikullalla.”
Vastasin: ”Herra presidentti, se olisi suuri kunnia, mutta en ole ansainnut sitä ja siksi kieltäydyn tarjouksesta. Kieltäydyn nimenomaan siksi että olen taistelija, minua ei ole tehty helppoa diplomaatin elämää varten. Olen mieluummin tavallisen kansan parissa ja jaan sen kohtalon. Kiitoksia paljon.” Eikä siitä sitten puhuttu sen enempää.
Muistan lukeneeni Raamatusta jakeen, jossa Jeesus oli tuntenut sääliä nähdessään väkijoukkoja, kansaa, sysittävän niin kuin lampaita, joilla ei ole paimenta. (Matt. 9:36) Harvat etuoikeutetut ravitsivat edelleen itseään riistetyn kansan kustannuksella. Etsin yhä ratkaisua tällaiseen epäoikeudenmukaisuuteen.
Etsintä voimistuu
Vuonna 1956 jätin kaiken poliittisen toiminnan. Kaksi vuotta aiemmin maan kaikki poliittiset puolueet olivat hyökänneet rajusti kimppuuni. Ecuadorin sosiaalivakuutuslaitos, jonka johtajana olin ollut, oli hankkinut lähes 180 hehtaaria maata erittäin halvalla kahdentoista sucren (noin 1,8 markan) neliöhinnalla, ja tarkoitus oli, että maa palstoitetaan ja sille rakennetaan halpoja asuntoja. Poliittiset viholliseni syyttivät minua siitä, että olin itse siinä sivussa saanut myyjiltä 14 miljoonaa sucrea ylimääräistä! Minut mustattiin suurrikolliseksi.
Tässä vaiheessa päätin taistella julkaisemalla kerran viikossa ilmestyvää sanomalehteä, jolle panin nimeksi Totuus. Ensimmäisen numeron ilmestyttyä viholliseni vaikenivat, ja olin hämmästynyt. Kuinka niin? Aloin kertoa tosiasioita kiertelemättä ja kaartelematta.
Mutta painokone, jonka olin ostanut velaksi, ja kotini, johon sosiaalivakuutuslaitoksella oli kiinnitys, asetettiin nyt rajoitusten alaisiksi. Viholliseni halusivat tuhota minut. Mutta he epäonnistuivat. Minulla oli sellainen tunne, että oikeutta voisi tulla ainoastaan ylhäältä.
Taivuttelin perheeni lukemaan kanssani Raamattua tunnin joka viikko. Jeesuksen sanat ja teot liikuttivat meitä, vaikka Raamatussa oli paljon sellaista mitä olisin halunnut selittää lapsilleni, mutta en osannut. Silti me ymmärsimme selvästi, että todellista oikeudenmukaisuutta voidaan odottaa vain Jumalalta.
Eräänä aamuna lokakuussa 1958 muuan miellyttävän vaikutuksen tekevä mies koputti ovelleni. Albert Hoffman etsi minua jälleen! Tajusin hänen olevan se, jota olin odottanut tietämättä sitä. Me rupesimme tutkimaan Raamattua kirjan ”Tämä merkitsee iankaikkista elämää” avulla.
Aloin havaita, että Raamattu on syvä elämänohjeitten valtameri, rakkaudellinen lahja hellältä Luojaltamme. Esimerkiksi sellainen raamatunkohta kuin Johanneksen 3:16 kosketti sydäntäni: ”Jumala rakasti maailmaa niin paljon, että hän antoi ainosyntyisen Poikansa, jottei kukaan häneen uskova tuhoutuisi, vaan hänellä olisi ikuinen elämä.” Ikuinen elämä! Ja täydellinen elämä, joka tarjoaisi kaikille myös todellista oikeudenmukaisuutta!
Oikeudenmukaisuuden julistaja
Vuonna 1959, tutkittuani vuoden Raamattua Albertin kanssa, omistin elämäni Jehova Jumalalle. Siitä lähtien olen yrittänyt Raamatun ja omien kokemusteni avulla auttaa muita ymmärtämään, että todellinen oikeudenmukaisuus tulee vain Jehova Jumalalta.
Minulla on ollut etu puhua Jehovan oikeudenmukaisuudesta kaikenlaisissa asemissa oleville ihmisille, maan entisistä presidenteistä hyvin vaatimattomiin työläisiin asti. Jotkut pystyivät näkemään Raamatun valossa, mitä todellinen oikeudenmukaisuus on. Toiset eivät ole kuunnelleet.
Eniten minulle on kuitenkin tuottanut onnea se, että olen voinut auttaa vaimoani ja lapsiani ja nähdä heidän omistavan elämänsä Jehovalle.
Vihdoin pystyin muuttamaan ahdasta näkökantaani. Olin oppinut, että todellista oikeudenmukaisuutta voidaan odottaa vain Jehova Jumalalta. Vain hän voi nähdä ihmisten sydämeen ja poistaa itsekkyyden, josta yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus johtuu. Hän on luvannut, että maa on saava täysin uuden järjestelmän, jota täysin puolueettomasti toimiva taivaallinen hallitus johtaa. Miten onnelliseksi minut tekikään tieto siitä, että pian tuossa uudessa järjestyksessä jokainen ihminen on viljelevä omaa puutarhaansa ja korjaava sen sadon ja rakentava itselleen oman talon ja asuva siinä. Kaikkien vaikuttimena on anteliaisuus eikä halpamainen itsekkyys. – Vrt. Jes. 65:21, 23.
Kokemuksista ja onnellisuudesta
Oikeustieteen tohtorina minut nimitettiin seitsemän vuotta sitten muutoksenhakutuomioistuimeen. Yritin aina perustaa ratkaisut lakiin ja oikeudenmukaisuuteen. Läpi koko tuomarin toimikauteni pystyin entistä paremmin ymmärtämään sen, miten suuri kuilu erottaa ihmisten oikeudenmukaisuuden Jehovan todellisesta oikeudenmukaisuudesta. Vuonna 1980 jäin eläkkeelle.
Vaikka me elämme epätäydellisyydessä eikä meillä vielä ole todellista yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, olen tullut tuntemaan, että jo nyt Jehovan todistajat toteuttavat käytännössä huomattavassa määrin yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Todisteet rotusyrjinnästä, yhteiskunnallisesta tai taloudellisesta syrjinnästä ovat hyvin harvinaisia heidän keskuudessaan.
Elokuussa 1981 täytin 71 vuotta. Vaikka pysyttelenkin hyvin toimeliaana, silloin tällöin on mukava antaa ajatustensa vaeltaa vapaasti ja uneksia siitä mitä Jehova on luvannut. Kuvittelen olevani jo uudessa järjestyksessä, jälleen yhdessä ylösnousseitten esi-isieni kanssa ja kertovani rakkaudellisesti Raamatun totuuksista isoisälleni niin kuin hän opetti minua lapsuudessani. Ikävöin myös niitä mahdollisuuksia, joiden avulla me voimme silloin tulla tuntemaan Jehovan suuruutta ja ylistää yhdessä häntä ikuisesti rakkauden ja oikeudenmukaisuuden Jumalana.
[Huomioteksti s. 18]
’Vankilassa aloin ajatella, että yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus voi tulla vain Jumalalta’
[Huomioteksti s. 19]
’Sain tietää Jumalan luvanneen, että maa on saava täysin uuden hallituksen’
[Kuva s. 17]
Ollessani poliittisena johtajana puolustin heikommassa asemassa olevien elinehtojen parantamista