Entinen terroristi kertoo kaiken
OLEN saanut katolisen kasvatuksen. Jo lapsena minulla oli selvä oikeudenmukaisuuden taju. Se syveni, kun luin historiaa koulussa ja sain tietää natsien keskitysleireistä. Ja 1960-luvun alussa opiskelijoita rohkaistiin puolustamaan pelottomasti käsityksiään. Juuri niin halusinkin tehdä pyrkiessäni kohti parempaa, oikeudenmukaisempaa maailmaa.
Kemian opintoihini liittyvänä harjoitteluaikana jouduin ensi kerran tekemisiin poliittisesti aktiivisten nuorisoryhmien kanssa. Pitkät ja joskus kiivaatkin väittelymme saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että aseiden kantaminen oli ristiriidassa kristittynä olemisen kanssa.
Koska olin kallistunut voimakkaasti pasifismiin, olin löyhästi yhteydessä erääseen ryhmään, joka suunnitteli vuoden 1966 pääsiäiseksi atomiaseita vastaan kohdistuvaa mielenosoitusta. Mutta kun eräs piispa näki atomiaseita vastustavan rintamerkkini katolisten nuorten kokouksessa, hän kehotti minua ”olemaan sekaantumatta tuollaiseen”. Reaktioni oli nopea: erosin kirkosta.
Minusta se tuki, jota ihmiset antoivat Vietnamin sodalle, oli samaa kuin olisi hyväksynyt naisten ja lasten polttamisen elävänä napalmilla. Tietenkin protestoin kovasti sellaista vastaan! Vuonna 1966 olin jo mukana monissa vastalausemarsseissa.
Tuli vuosi 1967. Yhdysvaltain varapresidentin Hubert Humphreyn oli määrä vierailla Länsi-Berliinissä 6. huhtikuuta. Muutamaa päivää ennen hänen tuloaan meitä kokoontui nelisenkymmentä erään vastalausemielenosoitusta suunnittelevan ryhmän kanssa. Ryhmää kutsuttiin ”Kommuuni Ykköseksi”. Aluksi meitä varoitettiin, että mukaan tulevat voisivat joutua tekemisiin poliisin kanssa. Useimmat poistuivat, mutta minä jäin.
Humphreyn vierailun jälkeen poliisi alkoi tutkia silloin järjestettyjä mielenosoituksia. Kaikki ”Kommuuni Ykkösen” jäsenet pidätettiin, samoin minut. Mutta tämä oli vasta esimakua, sillä ennen juttuni oikeuskäsittelyä ehti tapahtua sellaista, mitä voidaan pitää todellisena alkuna Länsi-Berliinissä myöhemmin kehittyneelle terrorismille.
Oli perjantai 2. kesäkuuta 1967, ja Iranin šaahi oli tulossa. Suunnittelimme mielenosoitusta hänen julmana pitämäämme hallintoaan vastaan. Siihen asti kaikki mielenosoituksemme olivat – muutamia paukkupommeja ja perunoitten heittelemistä lukuun ottamatta – olleet rauhallisia. Mutta tällä kertaa Persian salaisen palvelun miehet löivät eräitä mielenosoittajia puupatukoilla ja poliisi ampui yhden mielenosoittajan kuoliaaksi. Mielenosoituksiin oli nyt lisätty peruspiirre, johon olisi pakko varautua tulevaisuudessa – väkivalta!
Heinäkuussa pakenin maasta, jotten olisi joutunut oikeuteen Humphreyn vierailun aikaisista tapahtumista, ja palasin vasta kuultuani, että minua vastaan nostetut syytteet olivat rauenneet. Palattuani Länsi-Berliiniin ehdin parahiksi siellä 19. helmikuuta 1968 järjestettyyn ”Vietnam-kokoukseen”, jolloin lähes kymmenentuhatta ihmistä marssi tuota sotaa vastaan suunnatussa mielenosoituksessa.
Sillä välin Länsi-Berliinin lehdistö hyökkäili voimakkaasti meitä vastaan. Uutisvälineitten kampanjan jatkuessa jännitys kasvoi kasvamistaan. Huipentuma tuli torstaina 11. huhtikuuta. Luodit ujelsivat Kurfürstendammilla, Länsi-Berliinin kuuluisimmalla kadulla, ja murhayrityksen uhriksi joutunut opiskelijajohtaja makasi kadulla vakavasti haavoittuneena. Se sai aikaan rajuja mielenosoituksia kaikkialla Länsi-Saksassa. Satoja ihmisiä loukkaantui, ja Münchenissä kuoli kaksi ihmistä.
Länsi-Berliinissä järjestettiin kiireesti vastalausemarssi tuoksi illaksi. Koska pidimme erästä lehtitaloa uutisvälineitten ja kaikkien meitä vastaan puhuvien vertauskuvana, marssimme sen korkean päämajarakennuksen luo, joka sijaitsee muutaman metrin päässä Berliinin muurista. Vaikka sadat poliisit yrittivät kaikin keinoin ylläpitää järjestystä, me yli kaksi tuhatta marssimme kohti tuota rakennusta. Sinä iltana työvuorossa olleitten poliisien joukossa oli myös Jürgen. En tuntenut häntä silloin, sillä tutustuin häneen vasta muutaman vuoden kuluttua.
Monet meistä yrittivät tunkeutua väkisin tuohon rakennukseen, mutta turhaan. Tartuin rakennuksen rikotuista ulko-ovista revittyyn painavaan messinkitankoon ja kohotin sitä lyödäkseni sillä tielläni seissyttä poliisia päähän. Viime hetkellä yksi mielenosoittajista, eräs asiallemme myötätuntoinen lakimies, esti väkipakolla minua tekemästä sitä. Missä olisin nyt, jollei hän olisi estänyt minua?
Puolenyön paikkeilla väkijoukko alkoi hajaantua ja jätti jälkeensä taistelukentän, jossa oli kaikkialla lasinsiruja ja kaadettuja ja poltettuja autoja. Ja minäkin olin taistellut siellä. Minä, idealisti, joka olin aluksi protestoinut voimankäyttöä vastaan, olin nyt päätynyt itse käyttämään sitä. Mitä oli tapahtumassa?
Vuoden lopussa perustimme joukolla löyhästi järjestäytyneen ryhmän, jolle annoimme nimeksi ”Hasis-kapinalliset”. Nimi oli sopiva, sillä monet meistä protestiliikkeen mukaansa tempaamista olivat alkaneet käyttää huumeita.
Taktiikkanamme oli kasvattaa vihaa viranomaisia kohtaan ja pakottaa ihmiset melkein vastoin tahtoaan turvautumaan väkivaltaan. Esimerkiksi kerran parituhatta ihmistä osallistui insinööriksi opiskelevien ryhmän järjestämään vastalausemarssiin. Mutta pelkästään se, että meitä ”Hasis-kapinallisia” oli mukana 20, riitti muuttamaan koko mielenosoituksen luonteen. Me aloimme mielenosoittajien joukosta kivittää poliiseja. Ymmärrettävästi poliisit yrittivät puolustautua, ja tällöin he kävivät käsiksi syyllisten ohella myös ”rauhallisiin mielenosoittajiin”. Nämä vuorostaan pitivät tällaista ”poliisin raakuutena” ja ryhtyivät vastatoimiin.
Innostaaksemme useampia kannattamaan asiaamme järjestimme 29. marraskuuta protestiluentoillan Berliinin teknillisessä korkeakoulussa. Läsnä oli noin 2500 henkeä. Aluksi kuulimme luennon niin sanotusta ”kunniallisesta rikoksesta”. Musiikki oli myös omasta takaa. Yhdellä yhtyeistämme, jossa itse soitin, oli nimenä Vox Dei, latinaksi ”Jumalan ääni”. Nimi oli selvästikin harhaanjohtava, sillä yhtyeen päätarkoituksena oli nostattaa yleisön tunteita ja tehdä se vastaanottavaisemmaksi meidän sanomallemme.
Myöhemmin tuona iltana soitin ”Länsi-Berliinin tupamarot” -nimisen ryhmän äänittämää kasettia. Siinä puolustettiin tuomareitten murhaamista. Muutaman vuoden kuluttua terroristit murhasivat Länsi-Berliinin korkeimman oikeuden presidentin Gunter von Drenkmannin ja liittotasavallan pääsyyttäjän Siegfried Bubackin.
Sekä musiikin että puheitten innostamana korkeakoulurakennuksesta purkautui suuri väkijoukko läheiselle Ernst Reuterin aukiolle ja alkoi rikkoa liikkeitten ikkunoita, varsinkin erään liikeyrityksen, jota me pidimme amerikkalaisen kapitalismin vertauskuvana.
Sillä välin minulla oli henkilökohtaisia ongelmia. Huumeidenkäyttöni oli aiheuttanut verenkierron äkillisen heikentymisen. Minulle oli myös kehittynyt vakavia vainoharhoja. Pelkäsin pitää sandaaleja ja kävellä tömistelin raskailla saappailla, sillä ajattelin, että niillä olisi hyvä puolustautua. En uskaltanut mennä ulos ilman puukkoa. Elämäni, jonka viha oli myrkyttänyt ja huumeet olivat melkein tuhonneet, ei palvellut mitään todellista tarkoitusta. Aloin tajuta, että jollei ihminen ala itsestään, hän voi kovin vähän muuttaa maailmaa, edes väkivallan avulla.
Maaliskuussa 1970 ovelleni tuli kaksi Jehovan todistajaa, ja he näyttivät minulle kirjaansa Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Toinen heistä, joka itse oli ollut todistaja vasta muutaman kuukauden, tuli uudelleen ja alkoi tutkia kanssani järjestelmällisesti Raamattua. Monet ystävistäni olivat usein mukana tutkistelussa, joskus heitä tuli jopa 15.
Edistyin nopeasti Jumalan ja hänen tarkoitustensa tuntemuksessa. Pian aloin käydä kristillisissä kokouksissa ja tehdä syvällekäypiä muutoksia elämässäni. 23. toukokuuta 1971 minut kastettiin Jumalalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi, vain noin vuosi sen jälkeen kun olin sanonut noille kahdelle ovellani käyneelle miehelle: ”Kuuntelen mielelläni, mitä teillä on sanottavana, mutta yhdestä asiasta voitte olla varmat: minusta ei koskaan tule Jehovan todistajaa!”
Mutta nyt minusta oli tullut. Ja kuka oli tämä nuori, äskettäin kastettu todistaja, jolla oli ollut näin tärkeä osa minun pelastamisessani narkomanian ja väkivallan leimaamasta elämästä? Polkumme olivat ristenneet kerran aiemmin – eräänä huhtikuisena iltana vuonna 1968. Niin, hän oli Jürgen! Ainakin teoriassa se poliisi, jota olin ollut niin innokas lyömään messinkitangolla kolme vuotta aiemmin, olisi hyvinkin voinut olla Jürgen!
Tutkiessani Raamattua minulle selvisi moni asia – esimerkiksi että myös ensimmäisellä vuosisadalla oli ”vapaustaistelijoita” eli ”terroristeja”, jotka luulivat voivansa aikaansaada paremman maailman. He olivat juutalaisia ja halusivat vapauttaa kansansa Rooman vallasta. Mutta he eivät voineet. Todellisuudessa heidän väkivallantekonsa vaikuttivat siihen, että Rooman armeijat tuhosivat Jerusalemin vuonna 70.
Jeesuksen seuraajat eivät kuitenkaan tukeneet tällaisia vapautusliikkeitä. He luottivat siihen, että valtakuntansa välityksellä Jumala perustaa paremman maailman. He tunsivat seuraavat Raamatun sanat: ”Älkää luottako ruhtinaihin älkääkä ihmislapseen, sillä ei hän voi auttaa. . . . Autuas se, . . . joka panee toivonsa Herraan, Jumalaansa.” – Psalmit 146:3–7.
Missä olisin nyt, ellei Jürgen olisi pysähtynyt ovelleni ja auttanut minua ymmärtämään tätä raamatunkohtaa? Tai Pietarin 2. kirjeen 3:13:a? Se kuuluu: ”Mutta hänen [Jumalan] lupauksensa mukaan me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, jossa vanhurskaus on asuva.” Todella vanhurskasta maailmaa – jollaista myös Suuri Luoja haluaa ja jollaisen hän tulee luomaan!
Monet entisistä tovereistani ovat jatkaneet taistelua mielestään paremman maailman puolesta. Kesäkuun 2. päivän liike -nimisen terroristiryhmän ydinjoukkona oli osa ”Kommuuni Ykkösen” ja ”Hasis-kapinallisten” entisistä jäsenistä. Samanlaiset ryhmät perustivat Punaisen armeijakunnan ja muita terroristiryhmiä. Joistakuista 1960-luvun rauhallisista mielenosoittajista tuli 1970-luvulla pankkirosvoja, kidnappaajia ja murhaajia. Tällaisia olivat esimerkiksi Katherine Boudin ja muut, jotka osallistuivat epäonnistuneeseen ryöstöön Nyackissa Yhdysvalloissa 20. lokakuuta 1981. Tällainenko on se parempi maailma, jota he kaavailivat mielessään?
Minäkin olen jatkanut taistelua, mutta en väkivaltaisella tavalla. Taistelen ankarasti elääkseni Jumalan vanhurskaitten vaatimusten mukaan, jotta saisin ikuisen elämän hänen uudessa järjestelmässään. Taistelen ankarasti auttaakseni muita, myös vaimoani ja kahta pientä poikaani, tekemään samoin. Tämä on hengellistä taistelua, ja se tekee minut onnelliseksi ja antaa elämälleni arvokkaan päämäärän. Mikä parasta, se voi johtaa sellaiseen, mikä varmasti on tuleva – todella parempaan maailmaan. – Lähetetty.
”Herkeä vihasta ja heitä kiukku, älä kiivastu, se on vain pahaksi. Sillä pahat hävitetään, mutta jotka Herraa odottavat, ne perivät maan.” – Psalmit 37:8, 9.
[Huomioteksti s. 6]
Taktiikkanamme oli kasvattaa vihaa viranomaisia kohtaan ja pakottaa ihmiset turvautumaan väkivaltaan
[Huomioteksti s. 7]
Aloin tajuta, että ihminen voi kovin vähän muuttaa maailmaa, edes väkivallan avulla
[Huomioteksti s. 8]
Joistakuista 1960-luvun rauhallisista mielenosoittajista tuli 1970-luvulla pankkirosvoja, kidnappaajia ja murhaajia