Millaisia riskejä kannattaa ottaa?
”Herätkää”-lehden Espanjan-kirjeenvaihtajalta
ON NELJÄSTOISTA heinäkuuta, katolisen Pamplonan kaupungin suojeluspyhimyksen San Fermínin kunniaksi vietettävän vuotuisen juhlan kahdeksas päivä. Tässä vanhassa espanjalaisessa kaupungissa ihmisryhmät ovat alkaneet täyttää kapeitten katujen varsilla olevia strategisia paikkoja jo ennen aamunkoittoa. Unettava varhaisaamu kuluu nopeasti, kun voi välillä kastella kaulaansa viinileileistä, joita monet ovat tuoneet mukanaan.
Äkkiä jännitys kasvaa. Kaupungin kellot alkavat lyödä seitsemää. Kaikki säpsähtävät ilmaan ammutun raketin ääntä. Kaikkialle kaupunkiin kuuluvaa räjähdystä tervehditään innostunein huudoin.
Alhaalla lähellä Argajokea olevan aitauksen veräjät lennähtävät auki ja ulos ryntää kuusi hurjan näköistä espanjalaista härkää muutaman nuoren härän houkuttelemina. Levottomuus valtaa nyt suoja-aitojen takaa tapahtumia seuraavan yleisön ja hermostuneet osanottajat, jotka odottelevat suurta hetkeään Santo Domingon mäen (cuestan) juurella.
Kun pelokkaat eläimet alkavat rynnistää mäkeä ylös, ne näkevät jotakin kummallista: niitä kohti säntää ryhmä jännittyneitä nuoria (ja joitakin vanhempia) miehiä, useimmilla yllään tyypilliset härkäjuoksuvaatteet – valkoinen paita ja housut, punainen baskeri ja vyönauha. Monella on kädessään kääritty sanomalehti härän huomion kääntämiseksi toisaalle äkillisen vaaratilanteen uhatessa. Kun enää vain muutama metri erottaa miehet ja härät toisistaan, yhtäkkiä miehet kääntyvätkin ympäri ja lähtevät pinkomaan mäkeä ylös minkä kintuistaan pääsevät.
Sarvipäät saavuttavat miehiä, ja viimeisenä juoksevat vilkaisevat taakseen nähdäkseen, mihin suuntaan härät aikovat kääntyä, jos ne kääntyvät lainkaan. Varovaisemmat kiiruhtavat lähimmän seinän luo ja painautuvat aivan liikkumattomiksi sitä vasten, jotteivät vetäisi härkien huomiota puoleensa.
Härkien päästessä mäenlaelle tapahtuu onnettomuus. Yksi häristä, nimeltään Antioquío, joutuu eroon muusta laumasta. Se huomaa olevansa yksin ja uhattuna, kun ympärillä kieppuva miesjoukko ärsyttää sitä haluten kokeilla miehuuttaan vaaran läheisyydellä. Eläimen laumavaisto korvautuu nopeasti itsepuolustusrefleksillä. Se alkaa huitoa hurjasti sarvillaan. Se lävistää sarvellaan yhden juoksijoista, 26-vuotiaan José Antonio Sánchezin, ja laahaa häntä mukanaan muutaman metrin. Toiset yrittävät auttaa häntä mutta turhaan, sillä hän kuolee kolmen tunnin kuluttua sairaalassa.
Lopulta härkä löytää oikean suunnan ja lähtee jälleen kohti näkyvistä häviävää laumaa ja otaksuttua vapautta. Todellisuudessa se päätyy härkätaisteluareenalle. Itse areena on täynnä etupäässä nuoria miehiä, jotka eivät halua jäädä sivustakatsojiksi, ja jotkut heistä härnäävät härkää. Jälleen Antioquío keihästää sarvellaan miehen, ja tällä kertaa uhrina on 29-vuotias Vicente Ladio Risco, joka vatsaansa pidellen putoaa polvilleen. Katsomossa oleva yleisö kirkaisee kauhusta. Se on nyt joutunut näkemään toisenkin kuolemantapauksen San Fermínin ”pyhässä” juhlassa.
Kannattiko ottaa tällainen riski? Kahden nuoren miehen elämä oli sammunut tuona kesäaamuna. Ja minkä vuoksi? Mitä jaloa tarkoitusperää sellainen edisti? Kannattiko todella ottaa tuollainen riski? Oliko henkilökohtainen ylpeys tai kunnia sen arvoinen heidän sureville perheelleen ja sukulaisilleen? Näitä järkeviä kysymyksiä voidaan soveltaa moniin sellaisiin harrastuksiin, joissa ihmiset antautuvat jonkinasteiseen hengenvaaraan ja jotka vuosittain vaativat murheellisen veronsa.
Miten turvallista on vuorikiipeily?
Vuosituhansien ajan ihmiset ovat vastanneet vuorten kutsuun. Joillekuille ne ovat haaste, kun taas useimmille ne tarjoavat majesteettisen, jylhän ympäristön, johon voi paeta kaupunkien raadantaa. Miljoonat ihmiset kävelevät ja kiipeilevät vuorilla eri puolilla maailmaa saaden siitä suurta mielihyvää ja tyydytystä, eikä heidän tarvitse ottaa juuri minkäänlaisia riskejä.
Toisaalta on pakko myöntää, että joka vuosi monet vuorikiipeilijät, sekä uudet että kokeneemmat, menettävät henkensä vuorten rinteillä. Esimerkiksi marraskuussa 1980 kolme nuorta vuorikiipeilijää yritti kiivetä melkein pystysuoraa San Jeronimo -vuoren seinämää Montserratin vuoristossa lähellä Barcelonaa Espanjassa. Kaikki kolme putosivat 260 metriä ja kuolivat. Ehkä syynä oli kokemuksen puute. Mutta kannattiko ottaa tällainen riski? Miten heidän vanhempansa ja muut omaisensa vastaisivat nykyään?
Kokemuksen puute ei ole suinkaan ainut syy vuorikiipeilyonnettomuuksiin. Lokakuussa 1978 eräs retkikunta, jossa oli kokeneita amerikkalaisia naisvuorikiipeilijöitä, yritti kahtena ryhmänä päästä Himalajalla sijaitsevan 8078 metriä korkean Annapurna I:n huipulle. Toinen ryhmä pääsi huipulle. Toinen ryhmä ei päässyt. Kerrotaan että Vera Watson ja Alison Chadwick-Onyszkiewicz, molemmat kokeneita kiipeilijöitä, olivat nousun aikana kiinni samassa käydessä, kun he putosivat ja murskautuivat kuoliaaksi. Eräs retkikunnan jäsenistä, Arlene Blum, kirjoitti päiväkirjaansa: ”He eivät varmaankaan kyenneet pysäyttämään liukumistaan ja syöksyivät lumista ja jäistä jyrkännettä alas 500 metriä. Niin olisi voinut käydä kenelle tahansa kiipeilijälle milloin tahansa. Mutta miksi niin piti käydä? Sydämeni on turta, ja ajatukseni siirtyvät heidän omaistensa luo. Kun ajattelen kaikkea tätä tuskaa ja murhetta, niin mikä vuori on niiden arvoinen? . . . Tietenkin me kaikki olimme päättäneet ottaa riskin tullessamme tänne. Mutta heidän omaisensa ja ystävänsä eivät olleet tehneet tällaista päätöstä.” (Kursivointi meidän)
Viime kesäkuussa Yhdysvaltain luoteisosassa tapahtui samanlainen onnettomuus. Vuoren rinteille kuoli kaikkiaan 16 kiipeilijää – Rainiervuorella 11 ja Hoodvuorella 5 kiipeilijää.
Niin, mikä vuori tai ohimenevä kunnianhimon kohde on tällaisen riskin arvoinen? Jos tämä asia on yhdessä vaakakupissa, niin toiseen vaakakuppiin joudutaan nostamaan jotakin hyvin arvokasta – ELÄMÄ! Uskoopa ihminen Jumalaan tai ei, elämä on siksi kallisarvoinen lahja, että sitä ei pitäisi vaarantaa mihin hintaan hyvänsä. Elämä tuo tullessaan vastuun – ei ainoastaan itseään vaan myös omaisia kohtaan (varsinkin aviomiestä, vaimoa tai lapsia kohtaan) ja kristitylle vastuun Jumalaa, ”jokaisen hyvän annin ja jokaisen täydellisen lahjan” Antajaa, kohtaan. – Jaakob 1:17.
Vuorilla kuolee tietenkin muitakin kuin vain vuorikiipeilijöitä. Aika ajoin on huonosti varustautuneita patikoitsijoita paleltunut kuoliaaksi. Eräs espanjalainen viranomainen onkin sanonut: ”Jokainen joka kiipeilee vuorilla sunnuntaina, voi nähdä niiden kuhisevan seikkailua etsiviä ihmisiä, joista useimmilla ei ole asianmukaisia varusteita eikä kunnollista alueen tuntemusta. On todellinen ihme, että heitä ei kuole enemmän.” Jos siis lähdet vuorille, on viisasta huolehtia siitä, että olet ruumiillisesti hyvässä kunnossa ja asianmukaisesti vaatetettu ja että mukaan tulee riittävästi muonaa. Vielä parempi on, jos saat toveriksesi kokeneen patikoitsijan tai vuorikiipeilijän.
Tosiasiat puhuvat puolestaan. Madridilaisessa El País -päivälehdessä äskettäin julkaistun tutkimuksen mukaan vuorikiipeily on espanjalaisten vaarallisin harrastus, sillä vuosina 1975–1979 se vaati yhteensä 137 kuolonuhria. Seuraavaksi vaarallisimpia harrastuksia olivat metsästys ja sukellus, joissa kummassakin kuoli samana aikana 42 ihmistä. Kolmantena olivat ilmailuharrastukset, jotka vaativat 39 ihmishenkeä.
Ilmailuharrastukset
Kukapa ei olisi kadehtinut kotkan tai albatrossin vaivatonta liitelyä? Ikimuistoisista ajoista saakka ihminen on uneksinut, että hän voisi lentää ja liitää vapaasti kuin linnut. Miten sopiva siis onkaan seuraava Jobin kirjassa Raamatussa oleva retorinen kysymys: ”Sinunko ymmärryksesi voimasta jalohaukka kohoaa korkealle, levittää siipensä kohti etelää?” – Job 39:29.
Viime vuosikymmeninä ovat sellaiset konevoimaa tarvitsemattomat ilmailuharrastukset kuin purje- ja ilmapallolento, laskuvarjohypyt ja riippuliito saavuttaneet suuren suosion. Hyvän koulutuksen ja asianmukaisten varusteitten avulla useimpien näiden vaarallisuus voidaan pitää hyvin vähäisenä, varsinkin jos ihminen ei ole tyhmänrohkea. Epäilemättä äänetön lento vain tuulen suhistessa matkatoverina on ainutlaatuinen ja jännittävä kokemus ihmiselle.
Kuitenkin riippuliito on tällä hetkellä luultavasti vaarallisin ilmailuharrastus. Eräs vuosikirja selitti näin: ”Huolimatta monista tapaturmista ja muutamista kuolemaan johtaneista onnettomuuksista, jotka johtuivat riippuliitimen luonteenomaisesta epävakaisuudesta äkillisten tuulenpuuskien päästyä yllättämään sen, Yhdysvalloissa ja Itävallassa kuluneen vuoden aikana pidettyjen kansainvälisten kilpailujen ansiosta riippuliidon arvostus on kasvanut.” (Encyclopædia Britannica 1976 Book of the Year, kursivointi meidän) Riippuliidon asiantuntija Rudiger Flender sanoi: ”On olemassa huippuhyviä riippuliitäjiä ja vanhoja riippuliitäjiä, mutta erittäin vähän huippuhyviä ja vanhoja riippuliitäjiä.”
Riippuliitoturmien teknisinä syinä on mainittu liitimen rakenteiden pettäminen, (mikä voi tapahtua siitä huolimatta että liidin on koottu ja huollettu kunnolla), äkilliset muutokset tuulen suunnassa ja voimakkaat puuskat, varsinkin voimakkaat laskevat ilmavirrat, jotka voivat aiheuttaa onnettomuuden kokeneimmallekin riippuliitäjälle.
Kesäkuussa 1979 kuuluisa Formula 1 -kilpa-ajaja Patrick Depailler loukkaantui vakavasti lentäessään riippuliitimellä kotimaassaan Ranskassa. Äkillinen tuulenpuuska syöksi hänet maahan. Hän jäi eloon ja saattoi kertoa mitä oli tapahtunut, mutta hänen vammansa vaativat leikkaushoitoa.
Eräs nuori yhdysvaltalainen kristitty oli huono-onnisempi. Hänen kaularankansa murtui riippuliito-onnettomuudessa. Toivuttuaan hän alkoi jälleen harrastaa riippuliitoa. Eräänä päivänä, pian lentoonlähdön jälkeen, äkillinen tuulenpuuska keikautti hänet ympäri, ja hän menetti liitimensä hallinnan. Hän paiskautui vuorenrinteeseen ja kuoli. Jälleen me kysymme: kannattiko ottaa tällainen riski? Kun ajattelemme lesken ja vanhempien kärsimää hirvittävää menetystä, on myös järkevää kysyä: onko se, että joku haluaa mukaan näin turvattomaan harrastukseen, jossain määrin itsekästä? Kristityn täytyy ottaa tämä huomioon, sillä hänen velvollisuutensa on rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään. – Matteus 22:39.
Autourheiluturmat
Riippuliito-onnettomuudestaan huolimatta Patrick Depailler palasi kilpa-autoilun pariin. 1. elokuuta 1980 hän kuoli kolarissa ollessaan harjoittelemassa Hockenheimin radalla Länsi-Saksassa.
Mikä saa ihmiset ottamaan tällaisia riskejä? Eräs tietolähde sanoo: ”Kilpa-ajajien vaikuttimena on kilpailuhenki ja toiveet suuresta rahasta, maineesta ja kunniasta.” (Encyclopædia Britannica, Macropædia, 12. osa, s. 569, 570) Mutta tulee myös huomata, että tällaisten vaikuttimien jättämässä vanassa on kuolleita ihmisiä, sekä kuuluisia että vähemmän tunnettuja. Sama hakuteos jatkaakin: ”Vuosien kuluessa kilpa-ajoissa on kuollut satoja kuljettajia ja katsojia. Riskit sisältyvät luonnostaan kilpa-ajoihin. . . . Niitä tulee olemaan vastakin. Ongelmana on se, miten voisi niiden sattuessa suojella kuljettajia ja katsojia.”
Avainkysymykseksi ehkä jää: Ovatko ”suuri raha, maine ja kunnia” arvokkainta elämässä? Kannattaako vaarantaa itse elämä voidakseen nähdä nimensä maailmanmestareitten pian unohtuvassa luettelossa?
Saat itse päättää
Elämässä on paljon sellaista, mihin liittyy jokin vähäinen riski tai vammautumisen tai kuolemankin mahdollisuus. Pelkkä lentomatka tai autolla-ajo keskikaupungilla tai tien ylitys voi johtaa onnettomuuteen. Tällaiset etäiset mahdollisuudet eivät kuitenkaan estä meitä jatkamasta normaalia arkielämää.
Toisaalta on paljon sellaista toimintaa, mikä ei ole pakollista tai välttämätöntä elämälle ja mihin silti liittyy suurempi hengenmenon tai rampautumisen riski. Tällaisissa tapauksissa jokaisen täytyy itse kohdata rehellisesti seuraava kysymys siihen sisältyvine vastuineen: kannattaako ottaa sellainen riski? Tässä suhteessa kristitty varsinkin haluaa ajatella toisenkin kerran, ennen kuin hän vaarantaa Jumalan hänelle antaman lahjan – itse elämän.