Elämäni Australian alkuasukkaana
Kertonut Janet Strange
LAPSUUDENMUISTONI liittyvät elämiseeni äitini kanssa Etelä-Australiassa sijaitsevalla vedettömällä Nullarborin tasangolla. Valkoisille Nullarbor, joka tarkoittaa ’puutonta’, on epävieraanvarainen, mutta minulle se oli koti.
Olin nuorin neljästä tyttärestä. Heimonimeni on Nabonangu, mutta eräs kirkon lähetystyöntekijä antoi minulle nimen Janet. Me lapset kävimme joka päivä äidin kanssa etsimässä ravintoa. Keräsimme villimarjoja ja metsästimme pikkueläimiä. Me pystyimme jopa ajamaan liskon ylös puuhun ja kirjaimellisesti ”kävelemään” kaksin kerroin köyristyneinä ylös puunrunkoon tarttuen sormillamme ja varpaillamme puun kuoreen. Kykenimme helposti matkimaan eläinten tai lintujen ääniä ja seuraamaan liskojen jälkiä.
Äiti opetti meidät seuraamaan jälkiä päästämällä liskon vapaaksi ja käskemällä meidän seurata sen jälkiä. Olin taitava jälkien seuraaja ja sain jopa selville, oliko eläimellä kiire. Mutta en ollut niin taitava kuin äiti. Muistan, kun kävimme kerran eräässä leirissä ja hän sanoi: ”Se ja se on täällä.” Hän oli tuntenut tämän ihmisen jäljet monien jälkien joukosta, mutta minulle ne kaikki olivat samanlaisia.
Vesi oli aina ongelma. Mutta säilyimme hengissä painamalla mieleemme lammikkojen ja kosteikkojen paikat, ravistamalla kastetta puista, kokoamalla puunhaarukoihin kertynyttä vettä tai turvautumalla kasuariinapuun juuriin.
Me viljelimme maatamme, mutta emme siten kuin valkoinen mies. Me pyrimme elämään maan kanssa; he näyttivät elävän riistämällä sitä. Minut opetettiin säilyttämään, ei milloinkaan hävittämään. Me emme kaataneet puuta emmekä katkaisseet siitä oksaa ilman hyvää syytä, ja me pyrimme lisäämään kaikkia eläviä lajeja ja estämään niiden sukupuuttoon häviämisen. Esimerkiksi huonoina vuosina eräät heimot sirottelivat jyviä villikalkkunoille.
Alkuasukasheimot olivat aina liikkeellä, laajalla alueella, ja ilmasto, sää, vuodenajat, eläinten vaellukset, kasvien siementyminen ja puiden hedelmäsato hallitsivat heidän elämäänsä. Elämämme riippui jatkuvasta liikkeellä olosta. Tällöin miehet kulkivat aina etunenässä vanhusten, naisten ja lasten seuratessa perässä.
Äidit imettivät lapsiaan kuusivuotiaiksi asti. Erittäin kuivina kausina joissakin heimoissa odottava äiti saattoi hankkia abortin syömällä eräitä yrttejä, sillä toisin kuin muitten rotujen äideillä hänellä ei ollut käytettävissään maitoeläimiä vaihtoehtoisena maidonlähteenä. Jos äiti kuoli, hänen lapsensa voitiin tappaa samasta syystä. Näin voitiin tehdä myös epämuodostuneille lapsille tai toiselle kaksosista. Se oli kovin valitettavaa.
Alkuasukaslapset olivat sitkeitä – heidän oli oltava jotta olisivat säilyneet hengissä. Heille annettiin tehtäviä niin pian kuin he olivat riittävän vanhoja. Jokainen suvun jäsen kantoi jotakin – tytöt pikkulapsia ja pojat keihäitä ja kaivukeppejä.
Kansani ”sivistäminen”
Noin viiden vuoden iässä elämäni alkoi muuttua. Valtio oli valinnut synnyinseutumme ydinkoealueeksi ja siirsi heimomme kauemmaksi etelään. Seuraavina vuosina me tulimme yhä riippuvaisemmiksi lähetysasemien kautta almuina saaduista teestä, jauhoista, sokerista ja vihanneksista. Monia lapsista pyrittiin ”sivistämään” ja kouluttamaan, varsinkin lapsia, joiden isä oli valkoinen. Itse olin yksi heistä.
Äitini tajusi olosuhteitten muuttumisen, ja hän halusi minun saavan jonkinlaista koulutusta, mutta ei lähetysasemien kouluissa. Syynä hänen torjuvaan asenteeseensa tässä suhteessa oli se, että lapset otettaisiin pois vanhemmiltaan ja pantaisiin näihin kouluihin, jotta he oppisivat lukemaan ja kirjoittamaan ja jotta heihin istutettaisiin erään uskonnon uskontunnustukset. Koska vanhempien vaikutuspiirissä oloa pidettiin tässä mielessä haitallisena, lapset vietiin usein pois. Näin oli käynyt vanhemmalle siskolleni, eikä äiti halunnut samaa minulle. Välistä tällaisia lapsia pakeni lähetysasemalta, ja miehiä tai poliiseja lähetettiin etsimään heitä. Niinpä aina kun leiriin tuli joku vieras, äiti piilotti minut huovan alle, jossa tuskin uskalsin hengittää, kunnes vieraan tarkoitus selvisi.
Tämä ongelma koetettiin ratkaista siten, että äiti antoi minut kasvatiksi eräälle suopealle valkoiselle naiselle, joka oli hoitanut muitakin alkuasukaslapsia. Hän oli opettanut heidät lukemaan ja kirjoittamaan ja oli kannustanut pitämään yhteyttä vanhempiin. Mutta ollessani kaksitoistavuotias tämä vanhahko nainen kuoli. Äiti itki.
Äiti ei halunnut tehdä tyhjäksi siihenastisia hyviä kasvatustuloksia ja salli siksi minun mennä toiseen valkoiseen perheeseen, joka asui Port Augustassa. Tämä perhe oli tuttu meikäläisille. Kun saavuin, perheen rouva tutki Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Istuin kuuntelemaan ja aloin käydä tämän rouvan mukana valtakunnansalissa pidetyissä kokouksissa. Myöhemmin aloin itsekin tutkia Raamattua, ja jonkin ajan kuluttua meistä tuli Jehovan todistajia.
Vuodet vierivät, ja minusta tuli alkuasukkaitten parissa toimiva sosiaalityöntekijä. Minulle tarjottiin mahdollisuus saada korkeampaa koulutusta teknillisessä instituutissa, mutten tarttunut tarjoukseen, sillä minulla oli silloin mielessäni toisenlainen ’sosiaalityö’. Jehovalle vihkiytyneenä palvelijana aloin opettaa Raamatusta koko ajallani. Tässä työssä saatoin liikkua paikasta toiseen, mikä oli nyt paljon parempaa vaeltamista. Koska tunsin alkuasukkaita, heidän kieliään ja ongelmiaan, keskityin auttamaan heitä.
”Uniaika”
Tähän asti olen kertonut enimmäkseen omista muistoistani. Mutta alkuasukkailla on myös toisenlaisia muistoja, eräänlaisia heimomuistoja, joita jotkut kutsuvat ”uniajaksi”. Se käsittää heimon historian, tavat ja perinteet. On olemassa sanonta: ”Se, joka hukkaa unensa, on itse hukassa.”
Nämä ”unet” sisältävät usein tarinoita muinaisesta esi-isästä, jonka uskotaan matkustaneen halki maan ja muodostaneen maalle sen luonteenomaiset piirteet. Tämä osaltaan selittää sen, miksi alkuasukas voi olla täysin neuvoton alueensa eli ”maansa” ulkopuolella. Hän rakastaa ”maataan” ja tuntee itsensä vapaaksi ja onnelliseksi ollessaan siellä, sillä hän uskoo, että vain siellä hän voi todella olla yhtä esi-isiensä kanssa. ”Unet” siirtyvät sukupolvelta toiselle laulujen, tanssien ja erilaisten esitysten välityksellä, joita esitetään corroboree-nimisissä yöjuhlissa. Tällaiset käsitykset ovat olleet syvällä monissa alkuasukkaissa tähän päivään saakka.
Monet kielemme
Vaikka alkuasukasheimot puhuvatkin noin 300 kieltä (joiden sanotaan olevan peräisin yhdestä alkukielestä), ne voivat helposti vaihtaa ajatuksia. Joidenkin heimojen kieli on kutistunut geometriseksi kuvakirjoitukseksi. Kielioppimme on monimutkainen.
Eräs antropologi kirjoittaa: ”Heidän ’olla’-verbinsä on sellainen, ettei meillä valkoisilla ole tarjottavana mitään vastaavaa. Siinä latinalaisen ja anglosaksisen verbin täydellisyys yhdistyy vastaavan keltin verbin täydellisyyteen, ja se ylittää näiden ilmaisukyvyn.” Merkkikielestämme hän sanoo: ”Se on kehittynyt siihen pisteeseen, että siitä on tullut käyttökelpoinen vaihtoehto puhutulle kielelle, älyllistä kehittyneisyyttä osoittava hienostunut väline, joka on melko harvinainen inhimillisissä kanssakäymistavoissa.” Me puhumme merkkikielellä heimojen kesken ja ollessamme metsästämässä, koska silloin vaikeneminen on kultaa.
Murheellinen tarina
Sen lisäksi että omat kokemukseni, saamani kasvatus ja heimoni ”uniaika” ovat opettaneet minulle monenlaista, voin oppia nyt myös lukemalla, ja luen hyvin mielelläni. Kirjat tutustuttivat minut kansani historiaan, eivätkä sen ensimmäiset kokemukset valkoisesta miehestä olleet kaunista luettavaa. Historia kertoi kapteeni James Cookin saapumisesta vuonna 1770 ja siitä, miten hän oli Botany Bay -laivastaan nähnyt rannalta nousevan savua. Yksinäinen savumerkki edusti arviolta 300000 alkuasukasta, jotka siihen aikaan viettivät täysipainoista ja suhteellisen onnellista elämää: Nyt, 200 vuotta myöhemmin, heitä on enää 200000, joista alkuasukkaita on 50000 ja valkoisten ja alkuasukkaitten sekarotuisia jälkeläisiä 150000. Entä muut? Se onkin surullista kerrottavaa.
Sana ”sivistynyt” merkitsee inhimillistä, kohteliasta, väkivaltaisen ja rikollisen vastakohtaa. Mielestäni me olimme sivistyneitä. Joka heimolla oli oma alueensa, ja ne kunnioittavat toistensa alueitten rajoja. Me pidimme huolta maasta, emmekä koskaan riistäneet sitä. Aika ajoin heimot kokoontuivat käymään kauppaa, kertomaan kuulumisia ja järjestämään avioliittoja.
Mutta ensimmäiset siirtolaiset eivät pitäneet meitä sivistyneinä. Tuliaseitten ja puutteellisen raamatunymmärryksensä avulla he koettivat saada meidät omaksumaan oman sivistyskäsitteensä, johon liittyi maan omistaminen, aitaaminen ja viljeleminen – mikä oli täysin vierasta alkuasukkaille. Mutta kuten alkuasukasten oikeuksia ajavan neuvoston jäsen rouva M. Bennet osoittaa, alkuasukkailla oli hyvät syyt omille menetelmilleen:
”Täällä ei ole sellaisia kotoperäisiä eläimiä, joista voitaisiin tehdä kotieläimiä, eikä myöskään sellaisia kotoperäisiä kasveja, joita voitaisiin viljellä ravinnoksi. Kenguruita ei voida ’paimentaa’, eikä niillä voida kyntää. Hedelmälliseen Queenslandiin istutettu männyntaimi ei ehdi tuottaa käpysatoa istuttajan eläessä, eikä Keski-Australiassa voida viljellä apilasaniaista, koska siellä sataa vain kymmenkunta senttimetriä vuodessa – jos sataa. Tällaisten rajoitusten takia ihmisten oli mahdotonta olla paimentolaisia, maanviljelijöitä tai kaupunkien rakentajia.”
Koska vasta saapunut venekansa rikkoi heimolakejamme tunkeutumalla meidän maillemme, me nousimme vastarintaan. Raakuudet levisivät kaikkialle, mereltä merelle ja rannikolta rannikolle. Tuliaseet ja keihäät olivat vastakkain, ja koko rotumme oli vähällä tuhoutua.
Ja niin maa vallattiin. Edistyksen, kehityksen ja sivistyksen nimessä metsiämme kaadettiin, ja elintärkeä sade väheni. Pehmeäkäpäläisten kenguruitten tilalle tuli miljoonia nautoja ja lampaita, jotka terävillä sorkillaan survoivat rikki hauraan pintamaan myötävaikuttaen siten hiekkakinosten syntyyn. Tehoviljely tuotti suuria satoja mutta vaurioitti ekologiaa. Australian ja koko maailmaa ajatellen ainutlaatuista eläimistöä on jo hävitetty sukupuuttoon tai on sukupuuttoon häviämisen partaalla. Valtavan suuret rauta-, bauksiitti- ja muut kaivokset rumentavat maisemaa, samalla kun niiden käsittelylaitokset saastuttavat maata, vettä ja ilmaa.
Samanaikaisesti alkuperäiset asukkaat on kerätty lähetysasemille ja muihin yhteisöihin, tai he elävät kaupunkien liepeillä hökkeleissä. Kenties viimeisenä pisarana tässä nöyryytysten sarjassa on se, että me saamme nykyään käydä kapakoissa, joissa niiden omistajat sallivat meidän juoda hallituksen meille myöntämää huoltoapua, ja eräs laki tunnustaa meidät nyt sen maan kansalaisiksi, jossa olemme asuneet jo kauan ennen tämän lain laatijoita.
Tulevaisuus joka tarjoaa toivon
Uskonto on jossakin määrin vaikuttanut edellä mainittuihin kehitysvaiheisiin, kun siirtolaiset koettivat ”sivistää” kansaani ja oletettavasti kääntää sitä kristinuskoon. Voitko siksi ymmärtää tunteitani, kun luen Raamatustani, että ”Suuresta Babylonista”, väärän uskonnon maailmanmahdista, ”on löydetty . . . kaikkien niiden veri, jotka on tapettu maan päällä”? (Ilmestys 18:2, 24) Tai voitko ymmärtää reaktioitani, kun luen edelleen, mitä Raamattu sanoo sen lähestyvästä tuhosta Kristuksen Jeesuksen käsissä, tai iloani, kun sain tietää, että hänen valtakuntansa tuo maapallolle vanhurskaan, rakkaudellisen hallitusvallan? Ihmetteletkö, miksi olen innokas kertomaan tästä iloisesta uutisesta toisille kansaani kuuluville? – Ilmestys 18:20.
Nykyään kansani elämä näyttää juurettomalta ja tarkoituksettomalta. Juopottelu, riidat ja tappelut ovat tavallisia. Meillä ei ole enää siteitä menneisyyteen, eikä meillä ole tyydyttävää paikkaa nykyhetkessäkään. Mutta tulevaisuus tarjoaa monille meistä toivon – toivon ”Jumalan lasten ilmitulemisen” pikaisesta näkemisestä, kun koko ihmiskunta – valkoiset ja alkuasukkaat samoin kuin kaikkien rotujen ihmiset – ”vapautetaan turmeltuvuuden orjuudesta Jumalan lasten loistoisaan vapauteen” Jumalan valtakunnan hallinnon alaisuudessa. – Roomalaisille 8:18–21.
Haluni on tavoittaa alkuasukastovereitani tämän suurenmoisen toivon avulla. Alkuasukkaana olen mielestäni sopiva tähän siksi, että alkuasukkaat ovat ymmärrettävästi hitaita luottamaan valkoisiin. Aiempina vuosina monet uhrautuvat valkoiset Jehovan palvelijat, kuten Des Paterson, Colan Maples ja Ben Brickell, matkustivat valtavia matkoja viedäkseen tämän toivon kansalleni. Tähän työhön osallistuneiden kerrotaan kärsineen paljon henkilökohtaista puutetta ja löytäneen arvostavia ryhmiä, jotka kokoontuivat kuuntelemaan Jumalan valtakunnan sanomaa. Mieheni ja minä haluamme jatkaa tätä vuosia sitten aloitettua työtä.
Kaikkialla maassa jotkut kansaani kuuluvat tajuavat Valtakunnan sanoman merkityksen, ja he ottavat sen vastaan. He ymmärtävät, että valkoisilla, alkuasukkailla ja useimmilla muilla maailman ihmisillä on se yleinen väärä käsitys, että Australia kuuluu alkuasukkaille sen perusteella että he löysivät sen ensimmäisinä tai valkoisille siksi että he valloittivat sen. Kumpikaan ei ole totta. Se kuuluu Jehova Jumalalle luomisen perusteella. – Ilmestys 4:11.
Jehova voi sanoa, kuka omistaa Australian ja koko muun osan maapallosta. Olen onnellinen siitä, että meitä Australian alkuasukkaita kuuluu niihin, jotka ymmärtävät tämän totuuden.
[Huomioteksti s. 21]
Me pyrimme elämään maan kanssa; valkoiset näyttivät elävän riistämällä sitä
[Huomioteksti s. 21]
Me puhumme merkkikielellä heimojen kesken ja ollessamme metsästämässä
[Huomioteksti s. 22]
Raakuudet levisivät kaikkialle. Tuliaseet ja keihäät olivat vastakkain, ja koko rotumme oli vähällä tuhoutua
[Huomioteksti s. 23]
Kuuluuko Australia alkuasukkaille sen perusteella, että he löysivät sen? Tai valkoisille siksi, että he valloittivat sen? Ei kummallekaan. Se kuuluu Jehova Jumalalle luomisen perusteella.
[Kuva s. 20]
Australiasta kotoisin olevia eläimiä
Kenguru
Vesinokkaeläin
Vompatti
Koala