Kun sade ei lakannut

Herätkää-lehden Madagaskarin-kirjeenvaihtajalta

TROOPPISESSA Madagaskarissa tunnetaan vain kaksi vuodenaikaa: märkä ja kuiva vuodenaika. Koska märkä vuodenaika kestää marraskuusta maaliskuuhun, kukaan ei ollut yllättynyt, kun joulukuussa 1981 alkoi sataa. Viljelijät olivat huojentuneita. He tarvitsivat sadetta riisipelloilleen.

Mutta sateitten aina vain jatkuessa viljelijöitten hymy alkoi hyytyä. Pääkaupungissa Antananarivossa satoi kolme viikkoa yötä päivää. Eikä sade ollut mitään normaalia sadetta. Kymmenen minuuttia kestäneen harvinaisen kovan rankkasateen jälkeen eräänä iltapäivänä tulvat eristivät monet kaupunginosat toisistaan. Sateiden jatkuessa jokien pinta alkoi nousta. Tämä sadekausi oli muuttumassa pahaenteiseksi ja uhkaavaksi. Mitä tapahtui?

Madagaskar oli joutunut syklonien eli pyörremyrskyjen kohteeksi. Ne ovat tavallisia Intian valtameren alueella, jossa Madagaskarkin sijaitsee. Syklonit tuovat paljon sadetta, jota riisinviljelijät joka vuosi kiihkeästi kaipaavat. Kuitenkin tuona vuonna saaren yli pyyhkäisi kolme voimakasta syklonia perätysten, ja ne toivat sinne uskomattoman paljon vettä. Tilanne vain paheni vanhojen joenrantavallien pettäessä. Vallien maa huuhtoutui pois, ja vesi syöksyi joesta kaupunkiin ja viljelyksille.

Päivät kuluivat, ja sateet jatkuivat. Helmikuun alussa tulvat olivat jo aiheuttaneet vakavia vahinkoja. Monet viljelmät olivat tuhoutuneet. Peltoja, istutuksia, taloja ja maanteitä hävisi leviävien tulvavesien alle. Pääkaupungissa monien talojen saviseinät pehmenivät ja sortuivat veden jatkuvasta vaikutuksesta niin että siellä oli lopulta 71000 koditonta. Heidät majoitettiin kouluihin, kunnallisiin rakennuksiin, sairaaloihin ja kirkkoihin kunnes, he saattoivat palata koteihinsa – tai rakentaa uusia koteja.

Tulva ei yltänyt kaupungin kukkuloille rakennettuihin osiin. Silti nekin olivat uhattuina. Sade syövytti maaperää ja huuhtoi pois suojamuureja, mistä oli seurauksena maanvyöryjä. Lisäksi maantiet vahingoittuivat kaikkialla saarella. Oli vaikea kuvitella, että ne olivat aiemmin olleet päällystettyjä. Koska sateen odotettiin lakkaavan vasta maaliskuun lopulla, viranomaiset eivät välittäneet korjata niitä. Niinpä autoilijoitten täytyi taiteilla valtavien kuoppien lomitse, ja jalankulkijat saivat olla varuillaan, jotta ohi kulkevien autojen loiskuttama savinen vesi ei olisi täysin kastellut heitä.

Vihdoin sade hellitti maaliskuun lopussa. Pian aurinkoinen trooppinen sää palasi, ja oli vaikea kuvitella, että oli satanut – kunnes vahinkoja alettiin arvioida. Tulvissa oli kuollut 93 ihmistä. Yksistään Antananarivossa oli tuhoutunut 900 rakennusta, ja itärannikolla sijaitsevassa Toamasinassa oli tuhoutunut yli tuhat rakennusta. Kodittomiksi oli joutunut kaikkiaan 117000 ihmistä maassa, jossa on vain 9000000 asukasta. Lisäksi viljelijät olivat menettäneet satonsa.

Kestää jonkin aikaa, ennen kuin madagaskarilaiset ovat unohtaneet kovat kokemuksensa. Jotkin perheet surevat yhä vainajiaan. Monilla muilla perheillä ei ollut kuukausiin kattoa päällään. Viljelijät saivat odottaa uutta vuotta ja uutta satoa siinä toivossa, että sateet eivät olisi vastaisuudessa niin tuhoisia.

Useimpien meidän elämä olisi onnellisempaa, jos voisimme olla varmoja siitä, että Madagaskaria kohdanneen tuhon kaltaiset onnettomuudet eivät enää uusiutuisi. Kuitenkin niitä yhä tulee. Silti Raamatun mukaan pian koittaa aika, jolloin voimme luottaa siihen, että niitä ei enää tule. (Jesaja 11:9; 65:21, 22; Miika 4:4) Madagaskarissa vilpittömät kristityt kertovat ahkerasti tätä hyvää uutista tämän saaren asukkaille, samalla kun nämä ponnistelevat tointuakseen ajasta, jolloin sade ei lakannut.