Ensiapumies kertoo vaiheistaan
ERÄÄNÄ sunnuntaiaamuna puhelin soi Huntington Beachin paloasemalla Kaliforniassa, josta käsin me ensiapumiehet toimimme. Puhelinlinjan toisesta päästä kuului suunniltaan menneen ihmisen ääni: ”Tulkaa nopeasti! Mieheni tekee kuolemaa!” Kun saavuin toverini kanssa paikalle, asunnossa oli joka huoneessa pirskunutta verta ja lattialla makasi mies puristaen lujasti kaulaansa. Katkenneesta valtimosta purskahteli sydämenlyöntien tahdissa verta. Mitä oli tapahtunut? Mies oli ollut ryypiskelemässä, tullut kotiin ja piessyt vaimoaan. Vaimo oli sitten iskenyt häntä kaulaan teurastuspuukolla, jossa oli 20 senttimetriä pitkä terä. Se oli katkaissut yhden aivoihin verta kuljettavista kaulavaltimoista. Mies oli pakokauhun vallassa säntäillyt ympäriinsä asunnossa.
Nyt hän vääntelehti pitkällään lattialla. Hän oli varma siitä, että hän kuolee. Panin hänen kaulaansa suonenpuristimen, ja koska hän oli menettänyt verta, aloin antaa hänelle kumpaankin käsivarteen laskimonsisäisesti Ringerin laktaattiliuos -nimistä veretöntä verentilavuuden kohottajaa. Sen jälkeen kiidätimme hänet sairaalaan. Koska oli sunnuntai ja kirurgilla oli leikkaussalissa vain jokunen apulainen, jäin auttamaan häntä. Hän irrotti miehen säärestä suonen ja liitti sen kaulavaltimoon. Mies jäi henkiin.
Se, että olen voinut ensiapumiesvuosinani tällä tavalla pelastaa ihmisiä heitä uhanneesta kuolemasta, on antanut minulle suurta tyydytystä. Mutta paljon enemmän olen saanut tyydytystä siitä, että nämä dramaattiset tapaukset saivat minut jälleen suhtautumaan järkevästi erääseen toiseen hengenpelastustyöhön, paljon tärkeämpään työhön, jossa on kysymys miljoonien ihmisten hengestä, myös omasta hengestäni.
Menkäämme ajassa taaksepäin siihen saakka, jolloin olin viisivuotias. Isästäni oli tullut Jehovan todistaja. Hän alkoi valmentaa minua ja kahta veljeäni Jehovan todistajiksi. 16-vuotiaana minusta kuitenkin tuli hyvin kapinallinen. Jehovan todistajana eläminen oli minusta liian rajoittavaa. Niinpä vähän ennen kuin täytin 17 vuotta sanoin isälleni, etten halunnut enää käydä kokouksissa enkä saarnaamassa talosta taloon.
Hän käski minun istua ja selitti minulle Raamattua apuna käyttäen, että rakkaus Jehovaan oli tärkeintä hänen elämässään. Hän sanoi, että jos aion yhä asua hänen kattonsa alla, minun olisi käytävä kokouksissa ja jatkettava saarnaamistyötä. En voinut käsittää, miten joku voisi rakastaa tällaista Jumalaa, Jehovaa, enemmän kuin perhettään. Muutin pois hänen kattonsa alta erään lukiokaverini luo.
Päästyäni oppikoulusta keskityin sellaisen aineellisen hankkimiseen, jota pidin todella tärkeänä. Lisäksi seurustelin yhä erään nuoren naisen kanssa, jonka kanssa olin seurustellut jo lukiossa. Kun täytin 19 vuotta, luulin tietäväni kaiken ja olevani myös täysin valmis astumaan avioliittoon. Niinpä avioiduin Pamin, lukioaikaisen rakastettuni, kanssa. Olemme nyt olleet 15 vuotta naimisissa, ja meillä on kaksi nuorta tytärtä. Kypsyessäni aloin nähdä, että ihmisen täytyy nykyhetken lisäksi ajatella myös tulevaisuutta. Kahden nuoren naisen isänä pohdin, millaista mahtaisikaan heidän elämänsä olla viiden tai kymmenen vuoden kuluttua? Mitä tämä asiainjärjestelmä tulisi tarjoamaan heille? Mitä se voisi tarjota heille?
Otin lopputilin konepajalta, jossa olin saanut tehdä pitkiä päiviä ja jossa ei ollut juuri tarjoutunut eteenpäinpääsymahdollisuuksia, ja ryhdyin palosotilaaksi. 24 tunnin pituisten työvuorojen jälkeen oli aina monta vapaapäivää, jotka saatoin viettää kotona. Nyt minulla oli omaa aikaa enemmän kuin olisin halunnut!
Ajattelin: ’Minähän voin käyttää ylimääräiset päivät hankkiakseni enemmän rahaa ja sillä enemmän aineellista.’ Niinpä menin vielä töihin rakennuksille. Olin siis ensin 24 tunnin työvuoron palomiehenä ja heti perään täyden työpäivän rakennustyömiehenä. Tulin kotiin vasta oltuani poissa noin 34 tuntia. Perhesuhteet alkoivat tietenkin kiristyä.
Tässä vaiheessa Huntington Beachin palolaitos aloitti uuden ohjelman, ensiapumiesten koulutusohjelman. Ilmoittauduin siihen, ja seuraavat kahdeksan kuukautta minulta kuluivat perinpohjaisessa koulutuksessa, jota annettiin Kalifornian yliopistoon kuuluvassa Irvinen sairaalassa. Kaikki mitä meille näiden 16-tuntisten päivien aikana opetettiin, niveltyi ensiaputaitojen kehittämiseen. Erikoiskoulutetut lääkärit, traumatologit [vammaopin asiantuntijat], opettivat meitä pelastamaan ihmishenkiä: ei sairaaloitten steriileissä leikkaussaleissa vaan palaneissa rakennuksissa, kolariautoissa, likaisilla kujilla, savun täyttämissä kapakoissa, rakentamattomilla tonteilla tai missä tahansa. Seisoin lukemattomia tunteja kirurgien kanssa ensiapuasemien leikkaussaleissa ja seurasin, miten he suorittivat avoimia sydän- tai keuhkoleikkauksia tai korjasivat ruhjoutuneita ruumiita entiselleen.
Koulutuksen kuluessa tajusin, miten haurasta elämä on. Ajattelin myös sitä mitä isäni oli opettanut minulle Jumalasta, Luojasta. Ajattelin myös monesti psalmista Daavidin sanoja, jotka hän lausui pelonsekaista kunnioitusta tuntien: ”Minut on tehty pelottavan ihmeellisesti.” (Psalmit 139:14, UM) Aloin nähdä Jumalan luomistöissä hänen viisautensa ja kättensä jäljen, ja saatoin nähdä sen ihmisruumiin lisäksi myös eläimissä, kasveissa, maapallossa ja miljardeissa galakseissa ynnä niiden biljoonissa tähdissä.
Samalla kun nyt tulin tietoiseksi tästä kaikesta, monet isäni sanoista palautuivat mieleeni. Muistelin niitä kertoja – vuosia sen jälkeen kun olin lähtenyt kotoa – jolloin tarvitsin häntä. Hänet löysi aina kotoa, ja hän oli aina lempeä ja ystävällinen. Hän ei koskaan menettänyt toivoaan minun suhteeni. Hän huolehti siitä, että sain aina Vartiotorni- ja Herätkää-lehdet, menin sitten minne tahansa. Ennen muuta muistan seuraavan opitun läksyn: Älä koskaan menetä toivoasi lastesi suhteen! Koskaan ei voi tietää kuinka käy. Hehän voivat syystä tai toisesta ruveta toimimaan toivotulla tavalla, kuten Jeesuksen vertauksen tuhlaajapoika, ja he voivat palata luoksesi palvelemaan Jehovaa. Minä tein niin. – Luukas 15:11–24.
Päätettyäni kahdeksan kuukautta kestäneen ensiapumieskurssin tein perheeni kanssa kahden kuukauden lomamatkan. Nuo kaksi kuukautta paransivat osan perhe-elämääni kehittyneistä paineista. Minä kirjaimellisesti rakastuin vaimooni uudelleen. Tajusin, että olin lyönyt häntä laimin ja ettei mies voisi saada parempaa palkintoa kuin vaimon, joka rakastaa ja tukee häntä. Tajusin myös, että aika on arvokkainta mitä kukaan voi antaa lapsilleen.
Palasimme sitten kotiin ja sanoin vaimolleni, että mielestäni meidän pitäisi alkaa tutkia perheenä Raamattua. Halusin, että Jehovan todistajat johtaisivat sitä. Nyt tulee muistaa, että Pam oli kasvatettu vihaamaan Jehovan todistajia. Niinpä olinkin sekä yllättynyt että ilahtunut, kun hän suostui siihen auliisti. Me aloimme tutkia, ja vuoden kuluttua, vuonna 1974, meidät kastettiin.
Olin siis jo koulutusaikanani tullut huomaamaan, miten haurasta elämä on, mutta toimiessani ensiapumiehenä minuun teki syvän vaikutuksen se, miten sinnikkäästi ruumis pitää kiinni elämästä ja taistelee parantuakseen mitä kauhistuttavimmistakin vammoista.
Alussa kertomani puukotus kelpaa tässä mielessä esimerkiksi. Kuten jo mainitsin, puukotettu jäi eloon, mutta hän menetti osan puhekyvystään eikä voinut enää käyttää oikeaa kättään eikä jalkaansa. Syynä oli aivojen verensaannin heikentyminen. Kun hän oli toipumassa, menin tapaamaan häntä. Kävin usein tapaamassa niitä, joita olin auttanut. Se antoi minulle tilaisuuden todistaa heille Jumalan valtakuntaan liittyvästä toivostamme. Selitin hänelle, että hänen nykyinen toipumisensa olisi vain tilapäistä ja että pysyvä toipuminen olisi mahdollista maan päällä vasta Jumalan valtakunnan hallitessa sitä. Vaimoni ja minä tutkimme Raamattua tämän pariskunnan kanssa neljä kuukautta. Lopulta he erosivat, mutta kun viimeksi kuulin tästä miehestä, hän tutki yhä todistajien kanssa.
Kerran menimme pelastamaan hukkunutta. Saapuessani toverini kanssa paikalle eräs naapuri oli juuri nostanut seitsenvuotiaan tytön uima-altaan pohjalta. Hänen sydämensä oli pysähtynyt eikä hän hengittänyt. Hän oli siis kliinisesti kuollut, kuten lääkärit asian ilmaisevat. Mutta hän ei ollut vielä biologisesti kuollut. Elämästä oli vielä jäljellä kipinä hänen sisässään. Annoimme hänelle laskimonsisäisiä ruiskeita ja sydänlääkkeitä ja myös sähköšokkeja saadaksemme hänen sydämensä jälleen sykkimään.
Tytön vanhemmat olivat nyt jo saapuneet. He tulivat hysteerisiksi, ja heitä piti rauhoittaa. Olimme elvyttäneet tyttöä uima-altaan reunalla 22 minuuttia, mutta hänen sydämensä ja hengityksensä eivät olleet alkaneet vielä toimia omin voimin. Olimme kuten aina muulloinkin puhelinyhteydessä tukikohtasairaalassa päivystävään lääkäriin, ja hän käski meidän lopettaa ja tuoda tytön sairaalaan. Olimme kuitenkin sitä mieltä, että tyttö voisi aivan kohta elpyä, ja niinpä lääkäri salli meidän yrittää vielä jonkin aikaa.
Me jatkoimme puhallus-paineluelvytystä. Annoin hänelle ruiskeen työntämällä neulan rintaontelon läpi sydämeen. Sydän alkoi sykkiä heikosti! Jatkoimme puhalluselvytystä, mutta sydämenlyöntien voimistuessa hän alkoi hengittää omin voimin. Hän pelastui. Hän sai joitakin aivovaurioita niin että hänen jalkansa jäivät heikoiksi, mutta koska hän oli nuori, hän toipui hyvin ja nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, hän voi mainiosti.
Olin erään kerran talosta taloon työssä kertomassa ihmisille Valtakunnasta, ja eräs nainen suuttui minulle kovasti. Hän käski minun mennä matkoihini ja jopa seurasi minua kadulle syytäen koko ajan päälleni solvauksia. Käännyin kadulla häneen päin ja kysyin: ”Onko tämä juuri se koti, jossa pikkulapsi oli puoli vuotta sitten lakannut hengittämästä, niin että hänen luultiin kuolleen?” Hänestä näki, että hän yllättyi täysin. Hän kysyi vaimealla äänellä: ”Mistä te sen tiedätte?”
”Olen se ensiapumies, joka pelasti hänen henkensä.”
En tehnyt tätä pahoittaakseni hänen mieltään, mutta halusin tehdä hänelle tiettäväksi, että Jehovan todistajat ovat hyödyllisiä yhdyskunnan jäseniä eivätkä kiusanhenkiä, jotka vain vaivaavat ihmisiä viikonloppuisin, kuten hän oli syyttänyt. Hän kutsui minut sisälle. Keskustelimme noin 20 minuuttia Jehovan todistajien työstä ja siitä, miksi me käymme ihmisten ovilla. Sain jättää hänelle Vartiotorni- ja Herätkää-lehden.
Vaimoni joutui samanlaiseen tilanteeseen ollessaan talosta-taloon-työssä kertomassa Valtakunnan sanomaa. Hän lähestyi erästä vanhaa miestä, joka tiuskaisi hänelle: ”En halua sitä! Tiehenne täältä!” Keskustelin samaan aikaan eräässä toisessa kodissa, mutta kun Pam ja minä tapasimme ja kävelimme yhdessä takaisinpäin, hän kertoi minulle mitä oli tapahtunut. Me sivuutimme tuon talon. Mies oli pihalla. Tunsin hänet. Hänen vaimonsa oli saanut sydänkohtauksen ja oli ollut vähällä kuolla. Mies oli soittanut ja pyytänyt apua, ja minä olin sitten rientänyt ensiapumiehenä paikalle. Menin vaimoni kanssa hänen luokseen ja kysyin häneltä: ”Kuinka vaimonne jaksaa?” Esittelin hänelle myös oman vaimoni. Halusin hänen tietävän, että hän oli ollut töykeä minun vaimolleni ja että minäkin osallistuin samanlaiseen raamatulliseen opetustyöhön. Se pani hänet ajattelemaan. Hän pyysi Pamilta anteeksi.
Kerran taas menin eräälle ovelle, ja sen avasi nainen. Kerroin hänelle kuka olin ja millaisella asialla liikuin ja aloin puhua. ”Odottakaahan!” hän keskeytti. ”Tehän olette Larry Marshburn! Muistan teidät! Te veditte mieheni ulos palavasta lentokoneesta!” Nainen jatkoi: ”Te olitte minulle hyvin ystävällinen, vakuuttelitte minulle, että mieheni jäisi henkiin, että hän vielä toipuisi.” Mies jäi henkiin, mutta hän oli saanut pahoja palovammoja. Nainen muisti nimeni, ja meillä oli miellyttävä keskustelu, ja sain jättää raamatullista kirjallisuutta.
Samantapaisia tilanteita syntyi toistuvasti, eikä vain ovilla. Ihmiset saattoivat sanoa minulle torilla tai kadulla: ”Te autoitte pikkutyttöäni” tai: ”Te pelastitte äitini” tai jotakin muuta, sillä tilanteethan olivat olleet hyvinkin erilaisia. Se antoi minulle suurta tyydytystä.
Mutta oli joukossa sellaisiakin käyntejä, jotka eivät olleet mitenkään antoisia. Eräällä käynnillä nainen puristi minua käsivarresta ja sanoi: ”Minä kuolen.” Hän kuolikin, mutta vain kliinisesti. Toverini ja minä aloimme antaa hänelle puhallus-paineluelvytystä. Me saimme hänen sydämensä sykkimään jatkuvalla elvytyksellä, mutta sitten se jälleen pysähtyi. Me elvytimme häntä kolme tuntia, kunnes se lopulta auttoi. Hänen ensimmäiset sanansa olivat: ”Olisitte antaneet minun kuolla.” ”Voi, ei!” voihkaisin. Hän oli vanha ja sairas ja kyllästynyt elämään. Me veimme hänet sairaalaan. Hänen sydämensä oli niin huono, että hänelle pantiin tahdistin. Viimeisen saamani tiedon mukaan hän eli yhä.
Kerran taas tuli hälytys, kun kolme erään lähellä sijaitsevan paloaseman palomiestä pyysi minua tulemaan erääseen taloon. He istuivat olohuoneessa liikutuksesta kostunein silmin. Yksi heistä viittoi minua menemään keittiöön. Lattialla makasi vanhahko pariskunta kuolleena. Mies oli ollut raajarikko, jalaton. Kyseessä oli suunniteltu murha ja itsemurha. Nainen, hänen vaimonsa, oli käynyt pitkäkseen lattialle, pannut tyynyn päänsä alle ja kääntänyt päänsä poispäin miehestä, ja mies oli ampunut häntä takaraivoon. Sen jälkeen mies oli käynyt pitkäkseen hänen viereensä, kietonut käsivartensa hänen ympärilleen, painanut pistoolin ohimoaan vasten ja ampunut itsensä. Ne viestit, joita he olivat jättäneet lapsilleen, osoittivat heidän rakastaneen toisiaan, mutta taloudelliset ja terveysongelmat olivat olleet heille liikaa, ja he olivat väsyneet elämiseen. He olivat päättäneet, että he kuolisivat yhdessä. Todella riipaiseva murhenäytelmä. Ei ihme, että palomiesten silmät olivat kostuneet.
Olen nähnyt 70–80 ihmisen kuolevan niiden viiden vuoden aikana, jotka olin ensiaputyössä. (Nykyään luennoin kaikkialla Yhdysvalloissa palontorjunnasta, mutta olen yhä muutaman kerran joka kuussa ensiapumiehenä). Suuri enemmistö takertui elämään pitäen siitä lujasti kiinni. Näin sellaista hyvin paljon.
Kun suljen silmäni, voin yhä nähdä nuoren miehen, joka oli jäänyt loukkuun katolleen pyörähtäneeseen palavaan autoon. Ryömin sisään ikkunasta ja pidin hänestä kiinni; pakokauhu oli vääristänyt hänen kasvonsa, ja hän pyysi minua pelastamaan hänet. Tiesin, että hän kuolisi. Tiesin sellaista mitä hän ei tiennyt – että hänen alaruumiinsa oli murskaantunut. Emme saaneet häntä ulos autosta. En voinut muuta kuin kannatella hänen päätään ja puhella hänelle, kunnes hän heitti henkensä.
Näin työssäni, miten valtavaa huumeitten väärinkäyttö on. Muistan rientäneeni lukemattomia kertoja auttamaan sellaisia, jotka olivat käyttäneet PCP:tä. Se muuttaa ihmisen mielen ja antaa hänelle joskus pieneksi hetkeksi uskomattomat voimat.
Kerran erään nuoren miehen äiti kutsui meidät kello yksi aamulla kotiinsa. Äiti ei ollut saanut häntä reagoimaan mihinkään. Me menimme sinne, ja poika istui sohvalla olohuoneessa. Hän oli noin 175 senttimetriä pitkä, erittäin laiha ja noin 60 kilon painoinen. Äiti selitti parhaillaan tilannetta kahdelle poliisille.
Toverini ja minä koetimme puhua pojan kanssa, mutta hän oli ”poissa”, harha-aistimusten vallassa. Hänen silmänsä olivat liikkumattomat, eikä hän räpyttänyt niitä, ja hän oli ojentanut kätensä ja jalkansa suoriksi kuin pönkät. Hän oli pitänyt niitä puolisen tuntia tuossa asennossa. Koetapa itse istua tuolille ja pitää käsiäsi ja jalkojasi kolme minuuttia suorina, niin tiedät, millainen voimanponnistus se oli hänelle – hänhän piti niitä kymmenen kertaa kauemmin! Aloimme tarkkailla hänen verenpainettaan, pulssiaan, hengitystään ja muita tärkeitä elintoimintojaan. Hänen tilansa näytti vakaalta, eikä hänellä näyttänyt olevan todellista hätää. Päätimme kuljettaa hänet sairaalaan. Emme vielä siinä vaiheessa tienneet, millä hän oli huumannut itsensä, mutta toinen poliiseista epäili ainetta PCP:ksi.
Ambulanssi oli jo saapunut, ja meitä oli yhteensä kuusi ensiapumiestä. Kun me aloimme nostaa häntä pannaksemme hänet paareille, hän räjähti toimintaan. Hän kirjaimellisesti karisti meidät kimpustaan. Muistan olleeni hänen takanaan toinen käsivarsi kierrettynä hänen kaulansa ympärille, mutta hän vain kurotti taakseen, tarttui minuun paidasta ja kirjaimellisesti heitti minut päänsä yli lattialle! Olen 183 senttimetriä pitkä ja painan 86 kiloa, mutta hän paiskoi minua kuin parin kilon jauhopussia! Lopulta me kuuteen pekkaan saimme hänestä yliotteen, panimme hänet käsirautoihin ja sidoimme hänet paareille. Hän jäi henkiin. PCP ei yleensä tapa, mutta erään farmakologin mukaan, joka on tutkinut sen käyttöä, se voi jatkuvasti käytettynä saada aivot ”paistumaan” – kuten hän asian ilmaisi. Kun ihminen saavuttaa tämän vaiheen, hän ei enää kykene tuomaan julki mielipiteitään eikä edes ajattelemaan itsenäisesti.
Kerran poliisit joutuivat puuttumaan eräitten railakkaitten rantajuhlien kulkuun, ja he kutsuivat sitten myös toverini ja minut paikalle. He olivat yrittäneet taltuttaa erästä PCP:n huumaamaa miestä. Meidän avullamme poliisit lopulta saivat hänet käsirautoihin. Poliisin käsiraudat ovat lujaa tekoa, ja niiden metallirenkaat on yhdistetty toisiinsa vahvalla teräsketjulla. Tämä nuori mies kiihtyi sellaiseen raivoon, että hän napsautti renkaita yhdistäneen ketjun poikki! Me neljä – kaksi poliisia ja minä ja toinen ensiapumies – saimme tehdä kaikkemme saadaksemme hänet nurin. Toisen poliiseista oli lopulta pakko käyttää pamppuaan miehen taltuttamiseksi. Sen jälkeen he panivat hänet kaksiin käsirautoihin, ja me veimme hänet sairaalaan.
Nämä kaksi esimerkkiä osoittavat havainnollisesti sen, miten PCP antaa ihmiselle niin ilmiömäiset voimat, että sitä ei voi uskoa ennen kuin itse näkee. Senkin jälkeen sitä on vaikea uskoa.
Heroiini on toinen huume, jonka kanssa me jouduimme toistuvasti tekemisiin. Se lamaa keskushermostoa ja saa hengityksen pysähtymään. Meidät kutsuttiin kerran paikkaan, jossa eräs heroinisti, mies, oli joutunut šokkitilaan. Hänen ympärilleen oli kerääntynyt muita saman huumeen huumaamia. Neula törrötti yhä hänen käsivarressaan. Hän oli lakannut hengittämästä ja oli muuttumassa siniseksi. Annoin hänelle laskimonsisäisen ruiskeen, ja toverini työnsi hänen kurkkuunsa putken puhalluselvytyksen antamiseksi. Hän alkoi saada väriä, ja me annoimme hänelle hieman Narcania, ”huumeitten vastalääkettä”. Se kumoaa melkein heti heroiinin vaikutuksen. (PCP:tä vastaan ei kuitenkaan ole mitään tällaista lääkettä.) Mies elpyi muutamassa sekunnissa. Kun toiset narkomaanit huomasivat sen, he alkoivat uhkailla meitä haluten riistää meiltä tämän lääkkeen. He halusivat saada sen tehdäkseen heroiinin käyttönsä turvallisemmaksi.
Vaikka nuorille puhuisi kuinka paljon, he eivät tajua, miten vaarallisia huumeet ovat mielelle ja ruumiille, jopa 5–10 vuoden kuluttua niiden käytön lopettamisesta. He kieltäytyvät uskomasta, koska he eivät halua uskoa. Jospa voisin viedä heidät kanssani vaikka vain yhdeksi päiväksi erään kalifornialaisen sairaalan (UCI Medical Center) mielitautiosastolle katsomaan ihmisiä, jotka ovat olleet monia vuosia huumeitten käyttäjiä – ja ovat nyt vainoharhaisuudesta ja jäykkyysmielitaudista kärsiviä potilaita – se voisi avata heidän silmänsä. Olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat tehneet toistatuhatta LSD-matkaa, eivätkä he käytännöllisesti katsoen ole enää ihmisiä. Heidän mielensä on hävinnyt. He ovat vajonneet melkein täydelliseen tylsyydentilaan.
On jotensakin erikoista, että voi olla samalla kertaa ensiapumies ja Jehovan todistaja. Ensiapumiehenä autan loukkaantuneita ihmisiä parantumaan ja jopa elvytän joitakuita kliinisestä kuolemasta. Se on ilahduttavaa työtä. Se, että voin kertoa ihmisille Kristuksen johtamaa Jehovan valtakuntaa koskevista totuuksista ja parantaa heitä hengellisesti, jopa auttaa heitä tulemaan hengellisesti eläviksi, on paljon ilahduttavampaa. Ensiapumiehen aikaansaama hyvä on tilapäistä, mutta hengellinen hyvä voi tulla ikuisesti kestäväksi paratiisimaassa. Näen työssäni ensiapumiehenä, miten paljon ihmiset kärsivät, mutta työssäni Jehovan todistajana voin osoittaa, miten tällaiset kärsimykset tulevat väistymään pysyvän terveyden, onnellisuuden ja ikuisen elämän tieltä. Sydäntäni särkee nähdessäni niin paljon surua, kipua ja kuolemaa, mutta seuraavan Jehovan lupauksen muistaminen saa sen täyttymään ilolla:
”Jumalan teltta on ihmisten luona, ja hän on asuva heidän kanssaan, ja he tulevat olemaan hänen kansojaan. Ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan. Ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä surua eikä parkua eikä kipua ole enää oleva. Entiset ovat kadonneet.” – Ilmestys 21:3, 4.
Miten iloinen olenkaan siitä, että olen tullut tuhlaajapojan tavoin järkiini ja palannut taivaallisen Isäni, Jehova Jumalan, luo! – Kertonut Larry Marshburn.
[Huomioteksti s. 6]
Koulutukseni kuluessa tajusin, miten haurasta elämä on
[Huomioteksti s. 7]
Annoin hänelle ruiskeen työntämällä neulan rintaontelon läpi sydämeen. Sydän alkoi sykkiä heikosti!
[Huomioteksti s. 8]
”Onko tämä juuri se koti, jossa pikkulapsi oli puoli vuotta sitten lakannut hengittämästä, niin että hänen luultiin kuolleen?”
[Huomioteksti s. 8]
En voinut muuta kuin kannatella hänen päätään ja puhella hänelle, kunnes hän heitti henkensä
[Huomioteksti s. 9]
Hän tarttui minuun paidasta ja kirjaimellisesti heitti minut päänsä yli lattialle
[Huomioteksti s. 10]
Hän napsautti renkaita yhdistäneen ketjun poikki!
[Kuva s. 11]
Ensiapumiehenä näen, miten paljon ihmiset kärsivät; Jehovan todistajana taas voin osoittaa, miten tällainen kärsiminen tulee loppumaan