Mitä menneisyys kertoo tulevaisuudesta
TULEVAISUUS on ollut jo pitkään suosittu aihe. Jos käyt kirjastossa, luultavasti löydät sieltä hyllyn täydeltä sitä käsitteleviä kirjoja. Lähempi tarkastelu paljastaa, että monet näistä kirjoista on kirjoitettu jo 20 tai jopa 30 vuotta sitten. Esimerkiksi George Orwellin vuonna 1949 julkaistu satiirinen romaani Vuonna 1984 maalasi kuvan totalitarismin hallitsemasta raaistuneesta yhteiskunnasta. Ja vuonna 1962 Rachel Carson kiinnitti kirjallaan Äänetön kevät maailman huomion kemikaalien arvostelukyvyttömästä käytöstä johtuvan ympäristönsaastumisen aiheuttamiin vaaroihin. Sen jälkeen on menekkiteosten joukossa ollut runsaasti tätä aihetta käsitteleviä kirjoja.
Mitä kaikilla näillä ennusteilla ja varoituksilla on sitten saatu aikaan? Ovatko ne herättäneet yleisön ja viranomaiset toimimaan ongelmien hillitsemiseksi ja tulevaisuuden turvaamiseksi? Kirjan The Population Bomb (Väestöpommi) tekijä Paul Ehrlich, joka on 1960-luvulta lähtien kirjoittanut ja esitelmöinyt ympäristökysymyksistä, sanoo: ”Jossain mielessä olemme päässeet jo pitkälle. Meillä on [Yhdysvalloissa] ympäristönsuojelulakeja, olemme laatineet selvityksiä ympäristön saastumisesta ja niin edelleen. Mutta edistystä ei tapahdu lähestulkoonkaan samassa tahdissa luonnon hävittämisen kanssa – – Olen puhunut paljon, mutta se on tainnut kaikua kuuroille korville.” Tulevaisuuteen liittyvät toiveensa hän typisti seuraavaan muotoon: ”Jos täysin optimistinen merkitään kympillä ja täysin pessimistinen ykkösellä, arvioisin mahdollisuutemme 1,2:ksi.” Kaikki muutaman viime vuosikymmenen kuluessa julkaistut kirjat, raportit, tutkimukset ja pidetyt kokoukset eivät siis ole juuri muuttaneet useimpien ihmisten ajattelutapaa ja suhtautumista tulevaisuuteen.
Miksi varoituksia ei oteta varteen
Miksi maailman olosuhteet rappeutuvat jatkuvasti huolimatta kaikesta siitä mitä asiantuntijat kertovat meille? Voisiko syynä olla se, että useimmat ihmiset eivät nykyään ole kiinnostuneita tulevaisuudestaan? Voi kuulostaa oudolta, mutta tutkijat ovat havainneet, että useimpia ihmisiä kiinnostaa enemmän nykyhetki kuin tulevaisuus.
Esimerkiksi Psychology Today -lehdessä ollut artikkeli nimeltä ”Tulevaisuus pystyy pitämään huolta itsestään” esitteli erään yhdysvaltalaisen tutkimuksen tuloksia, ja siinä sanottiin: ”Ihmisten ajatuksia hallitsi kenties epäterveellisessä määrin nykyhetki. Talouskysymykset olivat työntäneet kaikki muut asiat – jopa rikollisuuden, uskonnon ja maailmanrauhan – tieltään.” Tutkimuksessa todettiin esimerkiksi, että kysyttäessä ihmisiltä, mitä he halusivat eniten elämässään, viisi kuudesta vastasi haluavansa itselleen paremman elintason, ja vain yksi kuudesta sanoi haluavansa lapsilleen paremman tulevaisuuden.
Ei pidä unohtaa, millainen vaikutus on sillä yleisellä tietojen tarkoitushakuisella käytöllä tai jopa vääristelyllä, johon syyllistyvät hallitukset, liike-elämä, teollisuus ja niin edelleen. On tavallista, että jonkin tuotteen, kuten asbestin, tai jonkin hankkeen, kuten ydinvoimaloitten, haittavaikutuksia vähätellään. Tai yleisöä voidaan ovelien mainoskampanjoiden tai pelottelutaktiikan avulla harhauttaa uskomaan valheisiin tai olemaan välittämättä aiheellisista varoituksista. Vaikka totuus lopulta paljastuisikin, lopputulokseksi jää, että yleisö alkaa suhtautua asiantuntijoihin epäluuloisesti ja pilkallisesti ja on yhä haluttomampaa tekemään muutoksia tai uhrauksia tulevaisuuden tähden.
Ihmisten mielenkiinto näyttää siis yleensä keskittyvän nykyhetkeen ja heihin itseensä. Tietenkin he ajattelevat myös tulevaisuutta, mutta useimmat ovat sitä mieltä, että he voivat vaikuttaa siihen perin vähän. Heille on tärkeintä jokapäiväinen elämänmeno ja se mitä se voi tarjota heille nyt. Tulevaisuus saa kyllä huolehtia itse itsestään, he ajattelevat.
Mihin toimettomuus on johtanut
Tällainen mielentila on merkittävällä tavalla muovannut sitä tapahtumain kulkua, joka on johtanut maailman olosuhteet nykyiseen kriittiseen vaiheeseen. Monet parempaa tulevaisuutta uhkaavista vakavista vaaroista, kuten ydinsota, saastuminen, rikollisuus ja väkivalta, ovat seurausta siitä, että viime vuosikymmenien aikana ei ole välitetty varoituksista tai on pimitetty tosiasioita. Tarkastelkaamme lyhyesti muutamaa esimerkkiä.
Ydinsodan uhka ja kansainvälisen kilpavarustelun vaarat ovat olleet jo kauan tiedossa. Vastalauseita ja varoituksia on kaiutettu jo monia vuosia. Vuonna 1964, lähes 20 vuotta sitten, kaksi Yhdysvaltain silloisen presidentin neuvonantajina palvellutta eturivin tiedemiestä kiinnitti huomion kilpavarustelun järjettömyyteen seuraavasti: ”Kilpavarustelun molemmilla osapuolilla on siis vaikeana ongelmana tasaista vauhtia kasvava sotilaallinen voima ja tasaista vauhtia heikkenevä kansallinen turvallisuus. – – Kilpavarustelun selvästi nähtävissä oleva suunta on vakaasti alaspäin vievä avoin syöksykierre kohti unholaa.” Toisin sanoen mitä enemmän valtiot aseistautuvat, sitä turvattomammiksi ne tuntevat itsensä, ja lopputuloksena on katastrofi.
Mutta onko tällaisiin neuvoihin suhtauduttu vakavasti? Englannin parlamentissa äskettäin pitämässään puheessa Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan sanoi painokkaasti: ”Sotilaallinen voimamme kuuluu rauhan edellytyksiin.” Useimmat muutkin nykyiset hallitukset ovat nähtävästi samaa mieltä, sillä kansallisen turvallisuutensa nimissä valtiot ovat ryhtyneet varustautumaan aina vain tuhoisammilla sota-aseilla: ydinaseilla ja kemiallisilla, biologisilla ja muilla aseilla. Supervaltojen antamaa mallia seuraten monet kehitysmaista ovat kohta liittymässä ydinasevaltojen joukkoon. Seurauksena on se, ettei yksikään maa tunne enää oloaan turvalliseksi, ja kaikki tämä on saattamassa ihmisen ja hänen maapallokotinsa täydellisen tuhon partaalle.
Ympäristönsuojelijat ovat jo vuosikausia arvostelleet teknologisen kehityksen tuhoisia vaikutuksia ilmaan, veteen, maaperään ja kasvi- ja eläinkuntaan. Voittojen ja korkeamman elintason houkutus on kuitenkin osoittautunut paljon suuremmaksi. Ihmiset järkeilevät, että jos jokin hanke luo työpaikkoja ja tuottaa voittoa, sen mahdollisesti aiheuttamista ympäristövahingoista tai terveysvaaroista ei tarvitse välittää. Selkeän esimerkin tarjoaa se mitä tapahtui Japanin Minamatassa. 1950-luvun alussa havaittiin, että tuon kaupungin lähistöllä sijaitsevien kalastajakylien asukkaat olivat syöneet kaloja, joiden korkea metyylielohopeapitoisuus oli heikentänyt heidän kuuloaan, näköään ja puhekykyään ja invalidisoinut pikkulapsia ja vanhempia ihmisiä. Elohopea oli peräisin alueen tehtaitten päästöistä. Vasta toinen, Niigatassa sattunut vastaavanlainen onnettomuus sai Japanin valtion perustamaan saastumisentorjuntatoimiston.
Tällaiset tapaukset voivat moninkertaistua kaikkialla maailmassa. Monissa niistä on kysymys paljon vakavammista ongelmista, kuten happamasta sateesta, otsonikerroksen ohentumisesta, hiilidioksidimäärän lisääntymisestä ilmakehässä ja myrkyllisten jätteitten käsittelemisestä. Lopputuloksena ei ole vain se, että japanilaisten kalastajakylien asukkaat saavat vammoja, vaan myös se, että maapallon koko elämää ylläpitävä järjestelmä voi romahtaa. Silti ”eri puolilla maailmaa ollaan yhä tyytyväisiä ympäristön tilaan”, sanoo maailmanpankin ympäristökysymyksistä vastaava johtaja James A. Lee. ”Vaikka ympäristöongelmat onkin alettu viime vuosikymmenien aikana tiedostaa paremmin, niitä ei jollain tavalla pidetä riittävän vakavina tai seuraukset näyttävät sijoittuvan liian kauas tulevaisuuteen”, hän jatkoi. Ihmiset ja valtiot ovat kietoutuneet nykyisiin taloudellisiin ja poliittisiin kysymyksiinsä niin pahasti, että ne eivät halua vaivata päätään enää tulevaisuudella.
Voidaan mainita muitakin esimerkkejä, kuten sairas maailmantalous ja rehottava rikollisuus ja väkivalta, jotka suuresti heikentävät elämisen laatua. Suuri osa tästä on yksinkertaisesti seurausta ihmisten kyltymättömästä nautintojen ja varallisuuden tavoittelusta – kun heidän on saatava haluamansa nyt heti. Halutessaan toimia oman päänsä mukaan he hylkäävät kaikki normit ja hillikkeet, mikä on johtanut äärimmäiseen piittaamattomuuteen ihmisten omaisuudesta ja hengestä. Ja halutessaan saada kaiken nyt heti ihmiset – ja valtiot – ovat velkaantuneet pahasti. Se on kiihdyttänyt inflaatiota, joka vuorostaan voi tehdä heidän omaisuutensa arvottomaksi. Niin kauan kuin ihmisillä on ”minä ensin”- ja ”nyt heti” -asenne, on epätodennäköistä, että tulevaisuudelta voidaan odottaa mitään parempaa.
Mitä voidaan oppia
Mitä me voimme oppia kaikesta tästä? Mitä menneisyys kertoo meille tulevaisuudesta?
Ensiksikin huolimatta siitä, että nykyajan suuntauksista ja vaaroista on saatavissa paljon enemmän tietoa, on hyvin epätodennäköistä, että ihmiset alkaisivat toimia toisin kuin menneisyydessä. Kuten aiemmin, vastaisuudessakin suuri osa tiedosta tulee jäämään vaille huomiota. Jos parempi tulevaisuus riippuu ihmisten halukkuudesta tehdä uhrauksia ja muuttaa elämäntapaansa (minkä monet asiantuntijat myöntävät välttämättömäksi), silloin meillä on hyvin vähän aihetta optimismiin. Futurologien ennusteisiinsa liittämä ehto ”jollei mitään tehdä” on hyvin huteralla pohjalla.
Vielä vakavampaa on kuitenkin se, että monet nykyisistä vaikeuksistamme ovat suoraan seurausta hallitusten, viranomaisten ja yksityisten ihmisten ilmeisestä lyhytnäköisyydestä. Monet tutkimuksista, kokouksista ja erityiskomiteoista palvelevat usein vastakkaisia päämääriä kilpaillessaan rahallisesta tuesta ja arvonannosta. Ja parhaimmillaankin ne vain peukaloivat oireita. Maailmassa ei ole niin viisasta, voimakasta ja vaikutusvaltaista hallitusta, laitosta tai ihmistä, joka keksisi ratkaisun ja saisi aikaan ne muutokset, joita tarvitaan jotta tulevaisuus voisi olla parempi.
Mihin kaikki tämä tuo meidät? Onko paremmasta tulevaisuudesta mitään toivoa?
[Huomioteksti s. 7]
Voittojen ja korkeamman elintason houkutus on osoittautunut suuremmaksi
[Kuva s. 5]
Kun suuryritykset ja viranomaiset viivyttelivät Japanissa saastumisongelmien ratkaisemista, ihmiset maksoivat kalliin hinnan
[Kuva s. 8]
Japanilaisen tytön on hyvin vaikea pukeutua, sillä hän sai myrkytyksen ollessaan äitinsä kohdussa