Vapautumiseni prostituutiosta
JÄLLEEN oli alkamassa uusi päivä. Makasin vuoteessani ja hikoilin. Koetin nousta istualleni mutta huimauskohtaus pakotti minut jälleen pitkälleni. Tiesin olevani sairas. Mutta yhtäkkiä ovelle koputettiin pontevasti ja sisään asteli keski-ikäinen nainen, yksi työnantajistani.
”Mikä sinua oikein vaivaa, tyttö? Et ole vieläkään ylhäällä?”
”Rouva, olen hyvin sairas”, puolustauduin. ”Enkö saisi levätä edes tämän yhden päivän? Huomenna olen varmasti taas kunnossa.”
”Kuuntelehan: Tiedän kyllä, milloin joku tekeytyy sairaaksi. Alahan nyt tulla, sillä näyttää siltä, että tänä iltana tulee paljon asiakkaita.”
Olet juuri nähnyt vilahdukselta ilotalossa viettämääni elämää. Olen siis ollut prostituoitu. Sitä ei varmasti voi sanoa yleväksi ammatiksi. Yhdeksän pitkää vuotta hymyilin pinnallisesti ja ontosti ja tein häpeämättömiä kauppoja. Ja silloin harvoin kun sain olla yksin, itkin tunnonvaivoissani ja avuttomuudessani. Halusin epätoivoisesti paeta, mutta näytti siltä kuin olisin ollut lujasti kiinni sidottuna enkä koskaan pääsisi vapaaksi. Voit haluta tietää, miten minusta tuli prostituoitu.
Synnyin 29 vuotta sitten pienessä vuoristokylässä, joka on Himalajan kainalossa vuorijonon keskipaikkeilla. Ollessani vasta kolmivuotias minulta kuoli isä. Pian sen jälkeen äitini alkoi elää toisen miehen kanssa, ja vanhin sisareni ja hänen miehensä ottivat minut huostaansa.
Kun olin 14-vuotias, he naittivat minut eräälle minua 25 vuotta vanhemmalle miehelle. Minut vietiin mieheni kotiin, jossa hänen vanhempansa suhtautuivat minuun yliolkaisesti, koska minulla ei itseni, rutiköyhän ihmisen, ohella ollut antaa heille mitään myötäjäisiä. Vaikka tämä elämänvaihe jäikin minulle lyhyeksi, vain kahden vuoden pituiseksi, se riitti luomaan mieleeni vakavien epäilysten varjoja ja kysymyksiä pitkäksi aikaa.
Mieheni oli antautunut suhteisiin toisen naisen kanssa, joka asui naapuristossamme. Uskottomuudestaan huolimatta hän kuitenkin kävi pyhäköissä joka viikko, ja bramiinipapit kävivät hänen kutsustaan meillä kotona. Mutta he eivät koskaan antaneet hänelle minkäänlaisia nuhteita.
Minut myydään prostituoiduksi
Eräänä iltana mies, jonka kanssa äitini eli, tuli tapaamaan minua, ja hänellä oli eräs ehdotus. Hänen mielestään elämäni oli muuttumassa sietämättömän vaikeaksi, ja hän halusi auttaa minua pääsemään pinteestä. Hän voisi järjestää minulle erittäin hyvän työn, jossa ei tarvitsisi tehdä paljoakaan mutta josta silti maksettaisiin hyvin. Minun ja usean muun kylän ”kaunottaren” pitäisi kuitenkin matkustaa hänen kanssaan kauas suureen kaupunkiin. Kotona ei ollut mitään tunneperäisiä siteitä eikä aineellisia houkutuksia, jotka olisivat pidätelleet minua, joten suostuin lähtemään mukaan. Muutaman päivän kuluttua me siis lähdimme matkalle kohti suurkaupunkia, josta en ollut aiemmin kuullutkaan, aloittamaan elämää, jollaisesta en ollut osannut uneksiakaan.
Saavuttuamme Bombayhin hän vei meidät taloon, joka oli täynnä nuoria naisia. He olivat samanlaisia kuin me paitsi että heillä oli paljon paremmat vaatteet ja he pöyhistelivät vahvalla ehostuksella. Sisällä meidät esiteltiin kahdelle naiselle, jotka mittailivat meitä ahnailla silmillään kiireestä kantapäähän. Sen jälkeen meidät tuonut mies poistui luvattuaan, että hän palaisi myöhemmin samana päivänä.
Meidät oli myyty! Hän oli saanut meistä jokaisesta 500 rupiaa (noin 300 markkaa)! Heti hänen lähdettyään meille kerrottiin, että meidän pitäisi maksaa takaisin se, minkä hän oli ottanut, ei kuitenkaan 500 rupiaa vaan 5000 rupiaa (noin 3000 markkaa)!
”Miksi?” me kysyimme.
”Sellainen on sääntö!” he ilmoittivat peruuttamattoman tuntuisesti.
Sen jälkeen meille esitettiin uhkauksia sen varalta, että yrittäisimme karata. Mutta en voinut karata. Minulla ei ollut mitään paikkaa, johon olisin voinut mennä! Niinpä hyväksyin tämän 5000 rupian suuruisen velan, joka alkoi pian kasvaa korkoa. Siitä saattoi vapautua vain yhdellä tavalla: ryhtymällä siihen ”työhön”, jota heillä oli tarjottavana – ryhtymällä prostituoiduksi!
Uskonnollinen ulkokultaisuus
Hämmästyttävää kyllä nuo yhdeksän prostituoituna viettämääni vuotta antoivat minulle selvän ja tarkan käsityksen siitä, millaisia ovat syntymästäni saakka tuntemani uskonnollisen ”puun” hedelmät. Moraalittomuus ja ulkokultaisuus kävivät käsi kädessä. Esimerkiksi yksi työnantajistani oli harras muhamettilainen, joka vietti vuosittain ramadania, muhamettilaisten paastokuukautta. Tämä nainen antoi hurskaasti kerjäläisille almuja moskeijassa. Uskonveljet seurustelivat vapaasti hänen kanssaan, ja äärimmäisen turmeltuneista tavoistaan huolimatta hänet oli kelpuutettu muhamettilaisen seurakunnan jäseneksi.
Toiset työnantajani olivat samanlaisia. Yksi heistä kävi ahkerasti hindulaisessa temppelissä, kun taas toinen kävi eräässä kristikunnan kirkoista. Heidän pappinsa ja ystävänsä kyllä tiesivät, millaista elämää he viettivät, mutta silti nämäkin olivat seurakuntiensa arvossa pidettyjä jäseniä. Lyhyesti sanottuna he kaikki olivat saaneet äänettömän suostumuksen prostituution harjoittamiseen, vaikka heidän uskontonsa selvästi tuomitsivat sen. Eikö sellainen ole ulkokultaisuutta?
Jonkin ajan kuluttua tällainen ulkokultaisuus tarttui minuunkin. Niinpä joka lauantaiaamu kylvin ja menin ystävieni kanssa Mahalaxmi-jumalattaren temppeliin uhraamaan makeisia ja rahaa, ja sen jälkeen palasimme ilotaloomme puhtaalla omallatunnolla. Bramiinipapit kävivät pyynnöstämme luonamme suorittamassa uskonnollisia seremonioitaan, ja saatuaan niiden päätyttyä meiltä maksun he lähtivät tiehensä. He eivät koskaan tarjonneet meille minkäänlaisia neuvoja meidän kohottamiseksemme alennustilastamme eivätkä isällisiä nuhteita, joiden kuulemista me kovasti kaipasimme.
Vankilassa
Kun yhdeksäs vuoteni ilotalossa alkoi, työnantajieni välille syntyi eripuraisuutta. Yksi heistä ilmoitti salaa tilanteesta poliisille, ja ilotaloomme tehtiin ratsia. Kaikki meidät vietiin poliisilaitokselle – tai oikeastaan kaikki muut paitsi työnantajamme. He piileskelivät suurissa ja kunniallisen näköisissä taloissaan.
Kahden seuraavan viikon ajan saimme nukkua vankilan kylmällä lattialla ja ravintonamme, joka oikeastaan oli ihmisravinnoksi kelpaamatonta, oli kuiva, puoliraaka leipä, jonka kanssa joskus tarjottiin erilaisia vihanneksia.
Meillä ei käynyt muita tapaajia kuin ryhmä hyvää tarkoittavia naisia, jotka halusivat auttaa opettamalla meille hindulaisia virsiä. He kuitenkin epäonnistuivat säälittävästi. Todellisuudessa meitä kiinnostivat aivan muut asiat. Me halusimme tietää totuuden elämän tarkoituksesta, totuuden Jumalasta eli onko Luojaa olemassa vai ei. Ja jos on, niin välittääkö hän meistä? Jos välittää, miksi hän oli sallinut saastaisia tapoja, jollaisia mekin harjoitimme? Noilla naisilla oli varmasti hyvä tarkoitus, mutta he eivät osanneet vastata kysymyksiimme.
Neljätoista vankilassa vietettyä yötä verottivat kovasti voimiani ja sairastuin vakavasti. Minut vietiin sairaalaan, jossa makasin seuraavat seitsemäntoista vuorokautta sairasvuoteessa. Painoni putosi puoleen entisestä. Päästyäni sairaalasta työnantajani antoivat minulle hieman toipumislomaa. Niinpä päätin käydä kotona, viettää hieman aikaa omaisteni kanssa, toipua vuoristoilmassa ja lopulta palata sinne mihin luulin kuuluvani eli ilotaloon.
Käännekohta
Kotikylässä ei ollut tapahtunut juuri mitään erikoista paitsi että mieheni rakastajatar oli nyt hänen vaimonsa ja hänen lastensa äiti. Sisareni työskentelivät pelloilla auringonnoususta auringonlaskuun kuten ennenkin. Muutama ensimmäinen päivä kului sukulaisten tapaamisessa ja pienten lahjojen jakamisessa, jotka olin muistanut ottaa mukaan. Mutta noista päivistä katosi pian niiden uutuudenviehätys, ja aloin miettiä. Mitä oikeastaan halusin elämältäni? Halusinko elää kuten sukulaiseni tässä kylässä vai siten kuin suurkaupungissa eletään? Nämä kaksi elämäntapaa olivat erilaisia, mutta silti molemmista puuttui mielekkyys ja todellinen tarkoitus.
Näihin aikoihin ovellemme pysähtyi kaksi naista. Pyysimme heidät istumaan ja tarjosimme heille tupakkaa, kuten meilläpäin on tapana. He kuitenkin kieltäytyivät tupakasta, ja me kysyimme syytä siihen. He sanoivat, että he olivat juuri palanneet kaupungista kuultuaan siellä jotain ihmeellistä. Sisareni ja minä pyysimme heitä kertomaan meille kaiken juurta jaksaen.
He sanoivat että ne jumalat, joita me olimme palvoneet, olivat aivan erilaisia kuin tosi Jumala, Tekijämme. Hänen nimensä on Jehova, ja hän rakastaa meitä kaikkia. He selittivät, että Jehova tulee pian poistamaan kaikki pahuuden muodot ja tuomaan maan päälle vanhurskaan, rauhaisan ja turvallisen uuden järjestyksen. He kertoivat myös, että kutsu päästä elämään tähän uuteen järjestykseen oli avoinna kaikille. Kutsun hyväksyminen merkitsi kuitenkin sitä, että meidän oli nyt tehtävä elämässämme tarpeellisia muutoksia.
”Mistä me tiedämme, että se mistä te olette puhuneet on totuutta?” me keskeytimme. ”Entä millaisia muutoksia meidän olisi tehtävä?”
”Teidän täytyy tutkia Raamattua, joka on Jumalan ainut totuuden kirja”, he jatkoivat. ”Sen sivuilta te opitte kaiken mitä teidän tarvitsee tietää. Mitä muutoksiin tulee, me olemme jo tehneet yhden muutoksen: olemme lopettaneet tupakoimisen.”
”Mutta mitä tupakoinnilla on tekemistä Jumalan kanssa?” kysyin heiltä.
He vastasivat heti: ”Raamatussa meille sanotaan: ’Sinun tulee rakastaa lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Mutta miten me voimme sanoa rakastavamme itseämme, jos täytämme keuhkomme vahingollisella tupakansavulla? Sellainen on saastaista, ja Jehova Jumala haluaa meidän olevan puhtaita.” – Matteus 22:39; 2. Korinttolaisille 7:1.
Olin hämmästyksestä sanaton. Jossain onnettoman sydämeni sopukoissa oli vaikeasti määriteltävissä oleva ilon tunne heräämässä henkiin. Heitin savukkeeni menemään enkä ole sen jälkeen koskenut yhteenkään savukkeeseen. Se oli melkoinen muutos poltettuani siihen asti 20 savuketta päivässä, joka päivä.
Saan kysymyksiini vastaukset
Sisareni ja minä aloimme heti tehdä suunnitelmia mennäksemme tuohon kaupunkiin ja saadaksemme tietää enemmän tästä Jumalasta, Jehovasta, ja hänen tarkoituksistaan. Meidät tutustutettiin erääseen Jehovan todistaja -perheeseen. En ollut aiemmin kuullut Jehovan todistajista. Päätin nyt jäädä asumaan tähän kaupunkiin ja hankkia sieltä työtä, jotta voisin tutkia Raamattua tämän perheen kanssa, joka mielihyvin otti minut kotiinsa. Joka aamu me keskustelimme Raamatusta vähintään tunnin. Hetken kestäneen avioelämäni ja ilotalo-orjuudessa viettämieni vuosien synnyttämät kysymykset ja synkät epäilyksen varjot alkoivat vähitellen väistyä.
Vasta nyt minulle selvisi, että elämällä on tarkoitus. Huomasin Raamatun opettavan, että Jumala loi ihmisen elämään ikuisesti maan päällä pysyvässä rauhassa ja onnellisuudessa ja että kuolema ei kuulunut Jumalan alkuperäiseen tarkoitukseen ihmisten suhteen. Sen sijaan ensimmäisten ihmisvanhempiemme ja heidän mahdollisten jälkeläistensä suurenmoisena odotteena oli, että he täyttäisivät päivänsä oppimalla tuntemaan Mahtavan Luojansa ja nauttimalla kättensä töistä. – 1. Mooseksen kirja 1:28; 2:16, 17; Psalmit 37:29.
Minulle selvisi myös, miksi Jumala on sallinut pahuutta ja saastaisia tapoja tähän saakka. Ensimmäiset ihmisvanhempamme pitivät parempana Jumalaa vastaan kapinoimista ja hänen vastustajansa Saatana Panettelijan ohjauksessa olemista. (1. Mooseksen kirjan 3. luku) Niinpä Jehova, Suuri Tuomari, on sallinut ajan kulua, mikä on osoittanut selvästi sen, että ihmisen valta ei voi missään tapauksessa menestyä erossa Jumalan vallasta. Ilollani ei ollut rajoja saadessani tietää, että aika, jonka Jumala on sallinut Saatanan alaisuudessa toimivalle ihmisen vallalle, on nopeasti kulumassa loppuun. Mutta miten oli minun, entisen prostituoidun, laita?
Kerroin koko taustani perheelle jonka kanssa tutkin, ja sain kuulla, mitä suurenmoisia etuja Jeesuksen Kristuksen lunastusuhri Raamatun mukaan tarjoaa. Kuunnellessani vierivät ilon kyyneleet pitkin poskiani. Menneisyyteni voitaisiin antaa anteeksi ja pyyhkiä pois! Voisin vapaasti tarttua vanhurskaissa olosuhteissa toteutuvan ikuisen elämän toivoon. Ja odottaessani tämän suurenmoisen toivon toteutumista voisin elää puhtaitten, rehellisten ihmisten kanssa, jotka parhaansa mukaan pyrkivät soveltamaan Raamatun opetuksia käytäntöön, kansan kanssa, joka ei suvaitse turmelusta keskuudessaan.
Tutkiessani Raamattua kuukaudet kuluivat nopeasti enkä hukannut aikaa vertauskuvatakseni Jehova Jumalalle vihkiytymiseni vesikasteella vuonna 1979. Siitä lähtien olen riemuinnut kristillisen saarnaamisen edusta: Raamatusta oppimieni lohduttavien totuuksien kertomisesta toisille.
Kiitollisuudellani taivaallista Isäämme, Jehovaa, ja hänen Poikaansa, Jeesusta Kristusta, kohtaan ei ole rajoja. Prostituutiosta vapautumiseni on varmasti heidän ansiotaan. – Lähetetty.
[Huomioteksti s. 24]
Meidät oli myyty! Hän oli saanut meistä jokaista 500 rupiaa!
[Huomioteksti s. 25]
En voinut karata. Minulla ei ollut mitään paikkaa johon olisin voinut mennä!
[Huomioteksti s. 26]
Silloin harvoin kun sain olla yksin, itkin tunnonvaivoissani ja avuttomuudessani
[Huomioteksti s. 27]
Ilon kyyneleet valuivat pitkin poskiani saadessani tietää, että menneisyyteni voitiin antaa anteeksi