’Poikamme on nyt kauniin värinen’

POIKAMME Jonathan on toinen kaksosista. Kun hän ja hänen pikkusiskonsa Abigail syntyivät, Abigail oli täysin terve, mutta Jonathanilla oli vakava ongelma – vaikea synnynnäinen sydänvika.

Paikallinen lääkärimme sanoi, että Jonathan vammautuisi kahden vuoden kuluessa ja kuolisi lopulta. Leikkaus saattaisi ratkaista ongelmat, mutta toisaalta Jonathan ei ehkä selviäisikään siitä. Ja koska lääkäri tiesi, että me otamme vakavasti Raamatun käskyn ’karttaa verta’ ja ettemme sen vuoksi hyväksyisi verensiirtoja, hän sanoi meille, ettemme missään tapauksessa kykenisi löytämään kirurgia, joka tekisi leikkauksen. – Apostolien teot 15:20.

Kasvaessaan vanhemmaksi Jonathan hengästyi helposti. Hänen pieni sydämensä takoi kovasti vähäisimmästäkin ponnistuksesta, ja purppurainen väri hänen poskillaan ja sormen- ja varpaankynsiensä alla osoitti meille hänen todella tarvitsevan leikkausta, sillä muussa tapauksessa hän ei ehkä eläisi paljon pidempään. Aikanaan saimme yhteyden erääseen Englannin huomattavimmista kirurgeista, joka erikoisryhmineen oli halukas suorittamaan tarvittavan avosydänleikkauksen ilman verta.

Saavuimme Lontooseen eräänä torstaina, mutta jouduimme odottamaan Jonathanin leikkausta toista viikkoa. Hän oli silloin vasta neljän vuoden ikäinen. Leikkausta edeltäneenä keskiviikkona olimme hematologin (veriopin tutkijan) haastattelussa. Noin vuotta aikaisemmin hän oli ollut mukana tapauksessa, jossa eräälle Jehovan todistajalle tehtiin avosydänleikkaus ilman verta. Niinpä tiedustelimme häneltä, mitä hän ajatteli asenteestamme verta kohtaan.

Hämmästykseksemme hän ei vastustanut sitä. Miksi ei? Hän pystyi ymmärtämään miten tärkeää se oli uskollemme. Hän mainitsi myös, että verta on vaikeampi saada nykyään. Ihmiset eivät ole yhtä valmiita luovuttamaan sitä kuin he aikoinaan olivat, joten se on kallista. Hän sanoi verensiirtojen sitä paitsi aiheuttavan joskus maksatulehdusta. Niinpä jotkut kirurgit opettelevat nykyään leikkaamaan siten, että käytetään vähemmän verta kuin ennen.

Kun tiedustelimme, mitkä olivat Jonathanin mahdollisuudet selvitä leikkauksesta, vastaus kuului: ”Teillä oli onnea, koska saitte yhden maailman parhaista kirurgeista. Teillä on myös Jumalanne, ja olen varma että hän vastaa poikanne puolesta esittämiinne rukouksiin.” Tuolla samalla viikolla oli eräs saarnaamistyössä ollut Jehovan todistaja käynyt sattumalta tuon hematologin kodissa ja tavannut hänet. Lääkäri oli kertonut todistajalle pojastamme ja sanonut tälle: ”Toivon teidän menevän kotiin ja rukoilevan pikku Jonathanin puolesta.”

Odotellessamme leikkausta kuulimme kuitenkin myös toisenlaisia huomautuksia. Esimerkiksi sairaalalääkäri tuli kierrollaan osastolle nuorten potilaitten luokse. Hänen seurassaan oli noin 20 ulkomaista lääkäriä, jotka olivat sillä viikolla pidettävän sydänkirurgian konferenssin osanottajia. Tultuaan Jonathanin vuoteen luokse hän kysyi toisilta lääkäreiltä, ottaisivatko he tämän Jehovan todistajan potilaakseen ja suostuisivatko he leikkaamaan ilman verta. Kaikki vastasivat kieltävästi, he eivät tekisi sitä. Se olisi liian vaikeata. Voit kuvitella, miltä se meistä tuntui.

Torstaina, leikkausta edeltäneenä iltana, Jonathanin luona kävi eräs australialainen kirurgi. Hän oli hyvin ystävällinen ja selitti meille lempeästi, kuinka vakava Jonathania odottava leikkaus oli. Hän sanoi: ”Sanoisin Jonathanilla olevan 50 prosentin mahdollisuus selviytyä.”

Hän kysyi meiltä myös, olisiko mahdollista ottaa jonkin verran Jonathanin verta ja varastoida se mahdollisia hätätilanteita varten. Sitten hän itse sanoi: ”Ei, me emme voi tehdä sitä, vai kuinka? Sehän olisi vastoin teidän omaatuntoanne.” Sanottuamme: ”Aivan niin” hän jatkoi: ”Sitä paitsi jos tekisimme sen, ei olisi mitään takeita siitä, että käytettävä veri olisi Jonathanin verta!”

Ennen leikkausta Jonathanin veren hemoglobiini tarkistettiin ja todettiin 150:ksi, joka oli erittäin hyvä näissä olosuhteissa. Se ei ollut kuitenkaan yllättävää. Kun me jonkin aikaa edeltäkäsin tiesimme, että leikkaus olisi suoritettava olimme huomanneet kirjasessa Veri, lääketiede ja Jumalan laki olevan suosituksen, että verta tulisi vahvistaa ennen leikkausta. Kirjoitimme yleislääkärillemme ja saimme rautatablettireseptin Jonathanille. Olimme antaneet hänelle rautatabletteja viimeiset kaksi ja puoli kuukautta.

Annettuamme torstai-iltana Jonathanille hyvänyönsuukon menimme vuoteeseen, keskustelimme yhdessä Psalmista 116 jae jakeelta ja rukoilimme hartaasti Jehovaa ennen kuin yritimme nukkua. Täysin tietoisina Jonathania uhkaavasta vaarasta emme pyytäneet ihmettä. Tiesimme, että Jonathan voisi kuolla, jos asiat menisivät huonosti, ja uskoimme täysin, että jos niin tapahtuisi, näkisimme hänet jälleen ylösnousemuksessa.

Poikamme oli määrä olla leikkaushuoneessa kello kahdeksalta perjantaiaamuna, joten saavuimme sairaalaan seitsemältä ja olimme hänen kanssaan, kunnes häntä alettiin valmistella leikkaukseen.

Palasimme sairaalaan puoli kahdelta tuona iltapäivänä, mutta Jonathan ei ollut vielä päässyt pois leikkaussalista. Tiedustelimme häntä jälleen puoli kolmelta, mutta hän oli yhä leikkaussalissa. Kello tuli kolme, puoli neljä, neljä. Ei vieläkään mitään uutisia. Hän oli ollut siellä nyt kahdeksan tuntia. Lopulta, kello 16.15 soitimme hoitajalle, joka sanoi: ”Odottakaa hetki, minun on noudettava osastonhoitaja.” Meitä alkoi heikottaa, tulisimme varmasti kuulemaan huonoja uutisia. Sitten osastonhoitaja tuli puhelimeen ja sanoi: ”Meillä on teille hyviä uutisia. Jonathan on selviytynyt leikkauksesta ja on nyt heräämishuoneessa!”

Kello viideltä meidän sallittiin nähdä hänet. Hän oli tajuissaan mutta kauhean näköinen kaikkine letkuineen ja johtoineen, joita häneen oli kiinnitetty. Hän oli kuitenkin elossa, ja heikolla äänellä hän sanoi meille: ”Haluan pois täältä!” Lyhyen vierailun jälkeen me kiitimme Jehovaa siitä, että Jonathanin ensimmäinen suuri koetus oli nyt ohi.

Vaara ei ollut tietenkään kokonaan ohi. Yksi mahdollinen ongelman aiheuttaja oli se, että kirurgi oli pannut katetreja Jonathanin ruumiiseen ylimääräisen nesteen valuttamiseksi pois, ja ne täytyi poistaa. Kaikesta päättäen tähän toimenpiteeseen liittyy jokin vaara. Meille kuitenkin kerrottiin, että kun Jonathanin katetrit poistettiin, hän ei menettänyt pisaraakaan verta. Toinen suuri vaara jäi näin taakse.

Sairaalan henkilökunta oli myös kiinnostunut Jonathanin tapauksesta. Siellä työssä olleet olivat taipuvaisia vastustamaan ratkaisuamme olla sallimatta veren käyttöä. Heidän joukossaan työskenteli kaksi espanjalaista Jehovan todistajaa, ja he joutuivat kohtaamaan melkoista painostusta. Heidän työtovereinaan olleet naiset sanoivat, että me olimme julmia antaessamme Jonathanin kuolla! Kun Jonathan kuitenkin toipui, he tulivat ystävällisemmiksi ja avuliaammiksi.

Verensiirroista tuli aikamoinen keskustelunaihe. Erään toisen pienen potilaan, tytön, äiti sanoi: ”Voisitteko kertoa minulle, saiko pikkutyttöni verta? Toivon, ettei hän saanut sitä niin kuin ei Jonathankaan. Emme halua mitään komplikaatioita.”

Tapasimme tuolla viikolla myös erään nuoren muslimipariskunnan jonka pikkupojalla oli vakavia ongelmia. He olivat hyvin uskonnollisia, ja joka kerta kun joku pikkuisista potilaista vietiin leikkaussaliin, he rukoilivat hänen puolestaan. He halusivat tietää, miksi Jonathan oli niin hyvinvoivan näköinen sellaisen vaarallisen leikkauksen jälkeen.

Tietysti kaikki mitä saatoimme sanoa oli, että olimme suunnattoman kiitollisia koko lääkäriryhmän taidosta ja erityisesti siitä, että lääkärit olivat suostuneet suorittamaan leikkauksen ilman verta. Aloimme selittää: ”Jehovan todistajina me emme hyväksy verta . . .”, mutta aviomies keskeytti meidät heti ja kysyi: ”Miksi te ette hyväksy verta?” Osoitimme hänelle Raamatusta, että kristittyjä käsketään karttamaan verta, ja annoimme hänelle raamatullista kirjallisuutta. Hän kysyi, kuka oli leikannut Jonathanin, ja me kerroimme hänelle. Hän sanoikin, että koska hänen poikansa tarvitsisi toisen leikkauksen, hän aikoi kääntyä Jonathanin kirurgin puoleen ja pyytää tätä tekemään sen, mikäli mahdollista.

Jonathanilla oli muita ongelmia voitettavanaan. Mutta hänen oma elinvoimansa, lääkärien taito, sairaalan henkilökunnan huolenpito, ystäviemme rukoukset ja erityisesti Jehovan antama voima auttoivat meidät kolme läpi tuon kaiken. Vietettyämme kuusi viikkoa Lontoossa palasimme kotiin.

Se oli vaikea kokemus. Neljä vuotta olimme nähneet Jonathanin kärsivän. Olemme nyt kiitollisia siitä, että meillä on terve poika. Kun panemme kätemme Jonathanin sydämelle hänen juostuaan yläkertaan, emme voi tuntea mitään epänormaalia. Näemme hänen voimistuvan joka päivä. Hän on pienempi kuin Abigail, mutta hän kasvaa jatkuvasti! Purppura on kadonnut – hän on nyt kauniin värinen. – Kertonut Simon ja Brenda Pitts.

[Huomioteksti s. 19]

Jonathan vammautuisi kahden vuoden kuluessa ja kuolisi lopulta

[Huomioteksti s. 20]

”Sanoisin Jonathanilla olevan 50 prosentin mahdollisuus selviytyä”

[Huomioteksti s. 21]

”Miksi te ette hyväksy verta?”