Jättiläissaukon jäljillä

Herätkää-lehden Surinamin-kirjeenvaihtajalta

AAMU alkaa valjeta. Melamme painuvat hiljaa Kapoerijoen ruskeaan veteen. Hieno aamusumu leijuu ohuena harsona veden yllä ja on käärinyt meitä ympäröivän hitaasti heräävän metsän vaippaansa. Kun kroejaramme (puunrungosta koverrettu kanoottimme) työntyy kapenevaan jokeen, joudumme raivaamaan viidakkoveitsillä itsellemme reittiä vehmaan kasvillisuuden läpi, joka välistä uhkaa tukkia tiemme kokonaan. Terävät heinät leikkaavat käsivarsiin ja sääriin kirveleviä haavoja.

Olemme lähteneet etsimään jättiläissaukkoa, eläintä jonka ihminen on sallinut hävitä melkein sukupuuttoon. Täälläpäin sen nimenä on bigi watradagoe ’iso vesikoira’. Tätä harvinaista eläintä on pyydetty säälimättömästi upean turkkinsa vuoksi. Mutta kun Surinam rauhoitti saukon vuonna 1954, tästä maasta tuli yksi niitä harvoja paikkoja, joissa saukkoja elää vielä melko runsaasti. ”Kapoerijoen rannoilla elää noin 20–30 saukkoa”, kertoi riistanvalvojien esimies G. Plak minulle jonkin aikaa sitten. Hän selitti, että tämän lähes sukupuuttoon hävitetyn eläimen suojelemiseksi oli jo varattu muitakin alueita. ”Haluaisimme nähdä niiden lukumäärän kasvavan ja samalla säilyttää ainutlaatuisen paikan, jossa näitä mielenkiintoisia eläimiä voidaan yhä tarkkailla luonnollisessa elinympäristössään.”

Sitä mekin haluamme tänään tehdä. Mutta mahdammeko nähdä ainuttakaan saukkoa? Oppaaksemme lähtenyt Marius-niminen intiaani on kuitenkin optimistinen. Optimistisia ovat myös ystäväni Henk ja Jacqueline, jotka ovat lähteneet vaimoni ja minun mukaan. Aina tietenkin sen parempi, mitä pikemmin me löydämme niitä. Pitkäsäärinen Henk istuu hullunkurisessa asennossa pienellä puisella tuhdollaan ja kysyy: ”Pitääkö meidän meloa aivan perille asti?” ”En usko, sillä nyt on kuiva aika”, rauhoittelee Marius. ”Vesi on matalalla, ja se pitää watradagoet lähellä. Tämä lammikko on saukkojen mielikalastuspaikkoja.” Helpotusta tuntien Henk ottaa mukavamman asennon meidän meloessamme eteenpäin.

Ensi tapaaminen

Mutta mitäs nyt? Oppaamme Marius alkaa yhtäkkiä huutaa valittavalla äänellä!

”Oletko kunnossa?” kysymme luullen hänen tulleen sairaaksi.

Marius vain jatkaa valitustaan osoittaen samalla innostuneena kädellään korkeaa joentörmää. Teemme täyskäännöksen niin nopeasti että kanoottimme on vähällä kaatua. Joentörmältä alkaa nyt kuulua samanlaista valittavaa huutoa kuorossa. Nyt me emme enää ihmettele mitään. Marius siis matki saukkojen varoitusääntä. Niinpä mekin alamme hänen laillaan matkia niiden huutoa.

Siinä ne nyt ovat! Yhdeksän jättiläissaukon muodostama perhe tulee täysin näkösälle. Kylläpä ne ovat oudonnäköisiä. Niillä on pituutta runsaat puolitoista metriä, ja siitäkin häntää on noin kolmannes. Komea häntä on juuresta pyöreä ja kahdelta kolmannekseltaan latuskainen hännänpään muistuttaessa keihäänkärkeä. Niillä on lyhyet räpyläjalat ja sulavalinjainen ruumis. Mutta koska niillä on kapeat hartiat ja litistynyt pää, ne näyttävät kyttyräselkäisiltä. Erikoisen ruumiinrakenteensa takia ne ovat kömpelöitä maalla mutta vedessä notkealiikkeisiä kuin hylkeet.

Niinpä ne liukuvat alas joentörmää ja sukeltavat pää edellä veteen. Hetken kuluttua koiraa uivien saukkojen päät ponnahtavat esiin vedestä. Ne tutkivat meitä tarkkaan, ja meillekin tarjoutuu hyvä tilaisuus tarkastella niitä lähemmin. Niillä on pyöreä pää, viikset, pienet korvat ja ilmeikkäät suuret ruskeat silmät. Huulissa, leuassa, kurkussa ja rinnassa niillä on erimuotoisia kermanvärisiä laikkuja, joiden perusteella saukot voidaan erottaa toisistaan. Niiden auringossa tummanruskeana hohtava samettimainen turkki tuo mieleemme sen, miksi ihminen on metsästänyt ne melkein sukupuuttoon.

Työnnämme melat niiden eteen nähdäksemme, yrittävätkö ne purra niitä tai rikkoa ne, kuten ensimmäiset tutkimusmatkailijat olivat kuulemma nähneet niiden joskus tekevän. Sen sijaan urokset tuhahdellen ja muristen ryhmittävät joukkonsa uudelleen niin että ne itse tulevat eteen ja naaraat ja poikaset pääsevät suojaan niiden taakse. Tuntiessaan nyt olonsa turvalliseksi ne perääntyvät rauhallisesti joessa ja ponkaisevat vähän väliä delfiinien tavoin ylös vedestä.

Niiden monikäyttöinen ”pöytä”

Rannalla me näemme puhtaan kuusi metriä pitkän ja neljä metriä leveän puolipyöreän alueen, jolta viidakkokasvillisuus on raivattu pois. Muistin joidenkuiden nimittäneen tällaisia alueita vesikoirien pöydiksi. Naapurimaasta Guyanasta kotoisin oleva arawak-intiaani Eddie oli kertonut minulle niistä eräällä aiemmalla matkalla. ”Nämä maihinnousupaikat näyttävät hyvin tasaisilta ja puhtailta, ja joskus saukot raahaavat näille ’pöydille’ isoja kaloja ja syövät ne sitten niillä”, oli Eddie sanonut. Metsästys ja kalastus on saukoille totista puuhaa. Ne ahertavat aamunkoitosta iltahämäriin ja syövät 3–4 kiloa kalaa päivässä.

Eddie oli sanonut vielä: ”Vanhat väittävät kotipuolessa, että jos tällaisille pöydille astuu paljasjaloin, voi saada vesisyyhyn, kauhean taudin.” Nuo sanat tulevat nyt mieleen astuessamme liejuun, joka lemuaa myskiltä ja muuten vain pahalta. ”Tämä on niiden käymälä”, selittää Marius hieman liian myöhään. Olemme mielissämme siitä, että kaikilla on kengät.

Tutkiessamme saukkojen yhdistettyä ruokailu-, makuu- ja kylpyhuonetta en voi olla ajattelematta, miten suuri onni saukoille on se, että niiden liha ei enää maistu ihmiselle niin kuin ennen. Vuosisatamme alussa ihmiset nimittäin pitivät saukonlihaa hyvänmakuisena, ja siksi sitä syötiin usein. ”Miksei sitä syödä enää?” kysyin kerran muutamalta intiaanimetsästäjältä.

”Niiden liha on kelvotonta”, vastasi ensimmäinen.

”Se on pahanmakuista”, vastasi toinen.

”Se maistuu liiaksi kalalta”, vastasi kolmas.

Seuraava selitys tuntui kuitenkin muita uskottavammalta: ”Ne ovat vesikoiria, emmekä me syö koiria!” Lempinimi on siis koitunut saajalleen pelastukseksi. Lisäksi jokaiselle, joka tappaa tai pyydystää saukon, rapsautetaan 10000 floriinin [23000 markan] sakko tai kolme kuukautta vankeutta. ”10000 floriinilla saa sentään paljon naudanlihaa”, letkautti eräs metsästäjä.

Perhesiteet

Saukkojen perhe-elämä on sen verran laadukasta, että jotkut ihmisetkin saisivat hävetä. Koetamme nyt etsiä yhden pesäkolon. Sinne naaras synnyttää vuosittain yhdestä kolmeen poikasta, ja siellä ne pysyttelevät kolme ensimmäistä elinkuukauttaan. Löydämme joentörmästä erään puun juurten alta aukon, jonka mitat ovat 30 x 50 senttimetriä. Taskulampun valossa näkyy tunneli, jonka perällä on juuri sen verran tilaa, että emo käpertyneenä mahtuu imettämään siellä sokeita mutta pörhökarvaisia poikasiaan.

Uros ja naaras opettavat poikasiaan yhdessä. Kumpikin kantaa poikasia suussaan ja antaa niille esimakua uimisesta pulahtamalla veteen. Tällaisesta melko kovakouraisesta valmennuksesta huolimatta pennut näyttävät pitävän vanhemmistaan, ja ne elävät vanhempiensa kanssa aina seuraavan vuoden poikueen syntymiseen saakka. Jotkin poikaset ovat vanhempiensa kanssa kauemminkin, jolloin syntyy 3–20 saukon muodostamia perhekuntia, joissa kaikki pitävät toisistaan hyvää huolta.

Läheiset perhesiteet ovat ilmeisiä silloinkin kun saukot nukkuvat. Saukkopariskunta nukkuu rinnakkain, joko päät samansuuntaisesti tai toinen toisin päin. Usein toinen vielä kietoo hellästi käpälänsä toisen ympärille.

Paluumatka

Nousuveden vaihtuessa laskuvedeksi oppaamme varoittaa, että meidän olisi parasta lähteä paluumatkalle ellemme halua juuttua niille sijoillemme. Työntäessämme kanoottia irti saukkojen pesärannasta alkaa sataa. Joki on nyt kuin esterataa, sillä me joudumme kiskomaan hampaat irvessä venettämme vedestä paljastuneitten rytöpuitten yli.

Lopulta sade lakkaa. Erään mutkan jälkeen olemme yhtäkkiä silmätysten kuuden saukon kanssa, jotka ottavat aurinkoa kaatuneen puun päällä. Kanootissa olijat ja auringonottajat tarkastelevat toisiaan. Yksitellen saukot sukeltavat jokeen. Ryhmän johtajana oleva uros tulee rohkeasti aivan lähelle. Se kohottaa ruumistaan vedestä ja murisee uhmakkaasti. Kanoottimme pysähtyy. Se ui edestakaisin ja yhtäkkiä sukeltaa veneemme alitse toiselle puolelle. Siellä se etsii meitä väärästä suunnasta. Sen paksu niska kääntyy vasemmalle ja sitten oikealle. Osat ovat vaihtuneet saukon etsiessä vuorostaan ihmisiä.

Lopulta se huomaa meidät ja perääntyy. Sitten se tarkastelee meitä vielä kerran tyynesti ja välinpitämättömän näköisenä ennen kuin katoaa pinnan alle. Me jäämme katsomaan sen veteen synnyttämiä väreitä ja olemme kiitollisia Luojallemme siitä, että olemme voineet nähdä tämän ihastuttavan viidakon asukkaan. Toivomme myös, että ihminen ei ahneudessaan hävittäisi sitä maapallolta.

[Kartta s. 24]

(Ks. painettu julkaisu)

Kapoerijoki

Surinam

Etelä-Amerikka

[Kuva s. 25]

Näistä viehättävistä eläimistä tiedetään hyvin vähän

[Kuva s. 26]

JÄTTILÄISSAUKKO Täysikasvuisella yksilöllä on pituutta keskimäärin 1,5–1,8 metriä.