Onko ihminen voitolla sodassa hyönteisiä vastaan?
PELKKÄ sana ’sota’ havahduttaa aistimme. Jatkuvan, loputtoman sodan ajatteleminen voi tuntua hyvin masentavalta. Siitä huolimatta me tiedämme, että tällaista sotaa käydään koko ajan. Taistelua käydään arvokkaasta ravinnosta, jota kumpikin puoli tarvitsee ylläpidokseen. Pontimena kummallakin puolella on elossa säilyminen. Vastakkain ovat ihminen ja hyönteiset.
Jotkut ovat nähneet tämän sodan hävityssotana, jossa joko ihminen voittaa ja hyönteiset tuhoutuvat tai ihminen tuhoutuu ja hyönteiset voittavat. Mutta asia ei ole näin. Ilman hyönteisiä maailma muuttuisi hyvin ankeaksi, sillä ihminen tarvitsee mehiläisiä, eräitä kärpäsiä, perhosia, ampiaisia, kuoriaisia, muurahaisia ja yöperhosia kasviensa pölyttämiseen. Jotkin viljelyskasvit ovat riippuvaisia niistä. Ellei olisi hyönteisiä, ei olisi myöskään omenoita, viinirypäleitä eikä apilaa, ja monia muita hedelmiä ja vihanneksia olisi paljon vähemmän. Hyönteiset antavat ihmiselle hunajaa, vahaa, silkkiä, väriaineita ja sellakkaa. Monet ihmisiä ihastuttavat laululinnut syövät lähes yksinomaan hyönteisiä. Monet hyönteiset torjuvat erittäin tehokkaasti rikkaruohoja. Hyönteiset ovat myös tarpeellisia luonnon puhtaanapitäjinä, ja haudatessaan jätteitä ne osaltaan parantavat maaperän tuuletusta ja hedelmällisyyttä. Monin paikoin ne ovat lisäksi ihmisten pääravintoa. Mooseksen laki antoi ihmiselle luvan syödä eräitä hyönteisiä, ja ne olivat Johannes Kastajan ruokana hänen ollessaan erämaassa. (3. Mooseksen kirja 11:22; Matteus 3:4) Niiden joukosta ovat kuitenkin kotoisin nekin hyönteiset, jotka ihmisen näkökannalta katsoen sotivat hänen kanssaan hänen ravinnostaan.
Vaikka hyönteiset voivat olla ihmisen rinnalla mitättömän pieniä, yhdessä niistä syntyy mahtava armeija. Lukumääräisesti niitä on noin 250 miljoonaa kertaa niin paljon kuin ihmisiä. Samoin niiden yhteispaino on 12 kertaa suurempi kuin ihmisten yhteispaino. Hyönteisiä on erään arvion mukaan 800000 lajia. Yhteensä hyönteisiä on koko maapallolla yksin kappalein laskettuna niin paljon, että lukumäärä menee yli ymmärryksemme. Onneksi hyönteisistä vain pieni osa – vajaa prosentti – on sellaisia, joista katsotaan olevan haittaa ihmiselle ja jotka sotivat hänen kanssaan hänen ravintokasveistaan, metsistään ja materiaaleistaan.
Kuka tahansa sotamarsalkka kadehtisi niiden taistelutaktiikkaa. Käyttäen taitavasti hyväkseen yllätystekijää ne hyökkäävät yhtäkkiä suurella joukolla ikään kuin yhdessä yössä. Kun ne sijoittavat rintamalinjansa keskelle ruokavarastoja, joita ihminen haluaisi suojella, hänen on todella vaikea tietää, miten hän voisi hävittää tuholaiset hävittämättä samalla sitäkin, mikä pitäisi säästää. Koska hyönteiset kykenevät tehokkaasti sekä toimimaan maan alla että naamioitumaan ja koska ne ovat pieniä, ne pystyvät iskemään salaa aiheuttaen samalla vakavia vahinkoja.
Ne lisääntyvät valtavan nopeasti. Rintamalle voidaan jopa viikon välein lähettää uusi sukupolvi täysin koulutettuja ja taisteluvalmiita sotilaita. Lapset sotivat yhtä taitavasti kuin aikuiset, ja sukupuoleen katsomatta kaikki lähtevät yhdessä sotaan. Jotkin divisioonat soluttautuvat ja linnoittautuvat ihmisen omaan kotiin ja tekevät hyökkäyksiä häiritäkseen häntä ja tuottaakseen hänelle vahinkoa likaamalla ja saastuttamalla. Bakteerisodankäynnin asiantuntijoina toiset hyönteiset levittävät pelättyjä tauteja, kuten malariaa, keltakuumetta, paiseruttoa ja unitautia vain muutamia mainitaksemme. Vaikka ihminen myrkyttääkin niitä, ne pystyvät sopeutumaan ja jopa elämään myrkytetyssä ympäristössä. Tällä tavalla sotaa on jatkunut kautta aikojen.
Aluksi ihminen saattoi vain odottaa hyökkäysten loppumista ja toivoa parempia aikoja. Faraolla ja muinaisilla egyptiläisillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin sietää Jumalan lähettäminä vitsauksina sääskiä, paarmoja ja heinäsirkkoja. Niiden on täytynyt aiheuttaa valtavaa tuhoa, sillä yksi täysikasvuinen aavikkokulkusirkka syö joka päivä helposti painonsa verran kasvillisuutta! Yhdessä noin kuudensadan neliökilometrin alueelle levittäytyneessä parvessa oli arviolta 40 miljardia heinäsirkkaa. Yksistään se pystyi syömään joka päivä yhtä paljon kuin 400000 ihmistä yhdessä vuodessa. Miksi hyönteiset eivät sitten vielä ole voittaneet tätä sotaa, kun ne kerran lisääntyvät niin nopeasti?
Sisäinen sota
Ihmisen onneksi hyönteiset käyvät myös keskenään jatkuvaa sotaa. Jollei näin olisi, ihmisellä ei ehkä olisi ollut mitään toivoa. Esimerkiksi lehtikirva kykenee tuottamaan lyhyen elämänsä aikana kuusi miljardia jälkeläistä. Jos kaikki kirvat saisivat lisääntyä vapaasti, pian ne tuhoaisivat maapallolta kaiken kasvillisuuden.
Luonto kuitenkin säilyttää tasapainon. On hyönteissyöjiä, loisia ja tauteja puhumattakaan muista luontaisista ja ilmastotekijöistä, jotka pitävät hyönteismaailman kurissa. Lisäksi eräillä kasveilla on luontaiset puolustuskeinonsa. Jos lehtinunnan nälkäiset toukat syövät punatammista lehtiä, puut puolustautuvat työntämällä uusia, kemialliselta koostumukseltaan erilaisia lehtiä, jotka ovat vaikeasti sulavia. Kun heinäsirkat muinoin piinasivat Egyptiä, Jehova Jumala nostatti navakan tuulen, joka painoi heinäsirkat Punaiseenmereen. – 2. Mooseksen kirja 10:12–19.
Ihminen sahaa poikki omaa oksaansa
Ihminen itse on järkyttänyt luonnon tasapainoa ja asteittain laajentanut sotaa. Ihminen luopui terveestä viljelyskasvien yhdessä kasvattamisesta ja vuoroviljelystä, jotka estivät tuholaisten voimakkaat hyökkäykset ja ylläpitivät kasvien vastustuskykyä tuhohyönteisiä ja tauteja vastaan, ja alkoi harjoittaa mahtavaa monokulttuuria eli viljellä samaa kasvia vuodesta toiseen samalla suurella alueella. Etsiessään jalostuksen avulla satoisampia ja paremman näköisiä kasvilajeja hän heikensi suuresti kasvien luontaista vastustuskykyä tuholaisia vastaan. Uusia viljelyskasveja alettiin käyttää maissa, joissa niitä ei ollut aiemmin kasvanut, ja mukana tuli myös uusia hyönteisiä mutta ei niiden luontaisia vihollisia, jotka olisivat pitäneet ne kurissa. Hyönteisillä jotka aiemmin olivat pysyneet kurissa oli nyt yhtäkkiä sellaiset olosuhteet, joissa ne saattoivat lisääntyä pelottavan nopeasti. Sota oli riistäytymässä hallinnasta, ja sotaonni kääntymässä ihmistä vastaan.
Ihminen alkoi nopeasti etsiä uusia aseita. Synteettisten tuholaismyrkkyjen ”tykistö” käänsi tilanteen jälleen ihmisen eduksi. Nämä laajakirjoiset myrkkykemikaalit, joista DDT oli ensimmäinen, tappoivat hyönteisiä kasapäissä. Ihminen luuli nyt lopultakin voittavansa sodan. Sadot suurenivat ennennäkemättömällä tavalla. Hyönteisten aiheuttamat taudit alkoivat hävitä. Voitto alkoi häämöttää, ja sen ilmoitettiin olevan lähellä.
Järjestelmällisessä hävityssodassaan ihminen kuitenkin tuhosi yhtä lailla ystäviä kuin vihollisiakin. Eräs tiedemies sanoikin: ”Tappaessamme tuholaisen luontaisia vihollisia me perimme niiden työn.” Kun tuholaisilla ei ollut enää luontaisia vihollisia, ne alkoivat yhtäkkiä lisääntyä aivan valtavasti. Toisista hyönteisistä, joita aiemmin oli pidetty merkityksettöminä, tuli nyt myös pahoja tuholaisia. Alettiin käyttää vahvempia myrkkyjä, mutta jälleen hyönteiset ryhmittyivät uudelleen ja kävivät vastahyökkäykseen. Jotkut viljelijät ruiskuttivat viljelmiään jopa viisikymmentä kertaa kasvukautena, mutta silti he menettivät yhä puolet sadostaan.
Myrkyt eivät siis enää tehonneet hyönteisiin, ja hyönteiset olivat tulossa immuuneiksi niille, ja joillekin hyönteisille ne olivat kuin parastakin ruokaa. Niiden vastustuskyky oli kehittynyt niin vahvaksi, että tiedemiehet pystyivät ruokkimaan huonekärpäsyhdyskuntia suurilla DDT-annoksilla, eivätkä kärpäset näyttäneet kärsivän siitä lainkaan. Edelleen lintuja, jotka ovat erittäin hyödyllisiä hyönteisten torjunnassa, kuoli niiden syötyä myrkytettyjä hyönteisiä, siemeniä ja hedelmiä.
Nämä myrkyt nousivat nopeasti ravintoketjun portaita: ne myrkyttivät kaloja, estivät lintuja lisääntymästä ja järkyttivät luonnon tasapainoa, ja niitä alkoi ilmaantua yhä enemmän ihmisen omaan ravintoon ja juomaveteen. Kemialliset aseet alkoivat aiheuttaa vahinkoa ihmiselle itselleen. Nelisensataa hyönteislajia oli tullut vastustuskykyiseksi tuholaismyrkyille, ja niistä tuli iskujoukkoja hyönteisten lähtiessä uudelleen hyökkäämään ja levittämään sairauksia, jotka rusikoivat ihmistä nyt entistä enemmän. Jälleen sotaonni oli kääntynyt ihmistä vastaan.
Ihminen omaksuu uuden strategian
Ihminen joutui vetäytymään nopeasti uusille puolustuslinjoille. Hänelle alkoi selvitä se, että on tärkeää oppia tuntemaan vihollisensa. Jotta sota kääntyisi voitoksi ihmiselle, hänen oli nyt pakko kehittää tiedustelutoimintaansa, niin vaikeaa kuin se olikin vihollisen moninaisuuden, pienuuden ja tapojen takia. Hänen oli ruvettava selvittämään itselleen tuholaisten perinnöllisyyttä, biologiaa, suhdetta ympäristöön ja käyttäytymistä. Hänen tarvitsi syventyä tutkimaan niiden syömä- ja lisääntymistapoja, lisääntymisen kytkeytymistä viljelyskasvien kypsymiseen ja niiden hyönteisvihollisten elämää ja sitä miten sää ja kylvö- ja istutusajat vaikuttivat näihin vihollisiin. Hänen oli jopa saatava tarkka selko siitä, miten paljon yksi hyönteinen syö, sen määrittelemiseksi, millaista hyönteismäärää voitaisiin sietää pellolla ennen kuin vahingot kasvaisivat liian suuriksi. Hänen täytyi selvittää se, milloin ne aiheuttaisivat eniten vahinkoa ja miten niiden torjunta onnistuisi parhaiten. Ihmisen oli palautettava luonto tasapainoon. Hän tajusi, ettei hän voisi enää tappaa hyönteisiä umpimähkäisesti, sillä hänen oma elossa säilymisensä riippui hyödyllisistä hyönteisistä.
Ihminen havaitsi myös, että pienten tuholaismäärien ylläpitäminen saattaa jopa olla tehokkain keino satotappioiden pienentämiseksi, sillä se varmistaa niiden luontaisten vihollisten ravinnonsaannin ja estää näitä häviämästä kokonaan. Hän oppi, ettei hyönteisistä vapaa maanviljelys ollut sen enempää viisasta kuin mahdollistakaan, sillä ihminen voi voittaa taistelun mutta hävitä koko sodan.
Ihmisen strategiansa painopiste siirtyi täydellisestä hävittämisestä rinnakkaiseloon ja lukumäärän rajoittamiseen. Alettiin puhua niin sanotusta integroidusta tuholaistorjunnasta. Perustettiin kaukovalvontajärjestelmiä, jotka ennakoivat ja havaitsevat jo yksittäisenkin tuholaisen läsnäolon pellossa jo kauan ennen kuin se pystyisi tekemään tuhojaan, ja näin viljelijä ehtii käynnistää oman hyökkäyksensä ennen koko vihollisarmeijan tuloa. Sen jälkeen hän voisi turvautua erilaisiin biologisiin torjuntamenetelmiin: tuholaisten luontaisiin saalistajiin ja toisiin, tuholaisten tauteihin tai steriileihin koiraisiin sikiämisen vähentämiseksi.
Viljelijät alkoivat myös palata vuoroviljelyyn ja viljelyskasvien yhdessä kasvattamiseen sekä tuholaisten pelloille tunkeutumista ja lisääntymistä hillitseviin muokkausmenetelmiin. He alkoivat myös muuttaa istutus- ja kylvöaikoja, käyttää vastustuskykyisempiä viljelyskasveja ja jopa kasvattaa houkutusviljelminä pieniä maukkaita palstoja, joihin vihollinen saisi tuhlata ammuksensa pääviljelmien jäädessä rauhaan. Tuholaismyrkkyihin, ihmisen sodankäynnin atomiaseisiin, voitaisiin turvautua vasta viimeisenä keinona – vain tarpeen vaatiessa ja tarkoin rajatuissa erillistapauksissa. Viljelijät ovat kertoneet päässeensä näillä menetelmillä hyviin satotuloksiin, ja samalla he ovat voineet tuntuvasti vähentää lannoitteiden ja tuholaismyrkkyjen kalliiksi tulevaa käyttöä.
Millainen on sotatilanne nyt?
Sota on kuitenkin kaikkea muuta kuin voitettu. Tuhohyönteiset syövät suihinsa edelleen 40 prosenttia maailman ravintokasveista. ”Me emme tule itse asiassa koskaan voittamaan, sillä hyönteisiä on niin paljon kaikkialla maailmassa, että on täysin mahdotonta pitää niitä poissa viljelmiltä ja ravinnosta”, sanoo hyönteistieteilijä David Pimentel. Esimerkiksi kääriäisperhonen, joskus suurina laumoina vaeltavat yökkösten toukat, puuvillakärsäkäs, japaninturilas, jauhiainen, persikan perunakirva, lehtinunna, tulimuurahainen, kuusikääriäinen, termiitti, huonekärpänen ja hyttynen ovat sellaisia peltokasvien, ympäristön ja kodin tuholaisia, joiden torjunnassa ihmisellä riittää vielä työtä.
Tiedemiehet kokeilevat yhä uudenlaisia aseita: normaalia kasvua häiritseviä hormoneja, feromoneja (hyönteiskoiraita houkuttelevia tuoksuaineita) estämään pariutumista, taudinaiheuttajia ja hyönteisiltä ruokahalun hävittäviä aineita. Mutta tarvitaan vielä paljon kokeita, ennen kuin voidaan olla varmoja niiden tehokkuudesta ja vaarattomuudesta ihmiselle. Sillä välin kemiallisia torjunta-aineita käytetään yhä runsaasti, sillä moni pitää nopeaa tuhoa parempana kuin hitaampia biologisia torjuntamenetelmiä. Tiedemiehet kuitenkin pelkäävät, että hyönteisten vastustuskyvyn kasvaessa heidän kemiallisten aseitten varastonsa voi olla pian tyhjä.
Tilanne ei ratkea ihmisen toimenpitein vaan siten, että Jumala lopulta puuttuu asioihin luomalla aselevon ja palauttamalla kaiken entiseen tasapainoonsa. Lähestyvässä Jumalan vanhurskaassa uudessa järjestyksessä ihmisen ei tarvitse enää edes ajatella sotaa.
[Kuva s. 20]
TUHOLAISMYRKYT