Perun muinaisen tappajan voittaminen

Herätkää-lehden Perun-kirjeenvaihtajalta

OLI vuosi 1531. Espanjalainen konkistadori Francisco Pizarro marssi miehineen eteenpäin vallatakseen itselleen Perun muinaisen inkavaltion aarteet. Miehillä oli yllään raskaat rautapanssarit ja paksut puuvillaiset jakut. He taivalsivat vaivalloisesti sietämättömässä tammikuun helteessä ja kosteudessa halki Ecuadorissa sijaitsevan Coaquin (nykyisen Manabín) provinssin. Pizarron miehiin, jotka jo kärsivät nälästä ja uupumuksesta, iski äkkiä outo, inhottava sairaus – perulaiskäsnätauti.

Inkahistorioitsija Garcilaso de la Vega, jonka isä palveli jonkin aikaa Pizarron sotajoukoissa, kertoo, että taudissa ”kaikkialle heidän ruumiiseensa, varsinkin heidän kasvoihinsa, puhkesi kasvannaisia. He ajattelivat ensin niiden olevan känsiä, koska ne näyttivät aluksi niiltä [mistä johtuu nimi perulaiskäsnätauti]. Mutta ajan mittaan ne kasvoivat suuremmiksi ja alkoivat muistuttaa sekä kooltaan että muodoltaan yhä enemmän viikunoita: ne riippuivat ja heilahtelivat kantansa varassa. Niistä erittyi verta ja muita ruumiin nesteitä. Mikään ei näyttänyt kammottavammalta tai ollut tuskallisempaa, sillä ne olivat kosketettaessa hyvin arkoja. – – Itse asiassa jotkut kuolivat niihin.”

Toiset kirjoittajat kuvasivat tautia maltillisemmin: ”Se ilmeni paiseina tai pikemminkin inhottavina suurikokoisina känsinä, jotka peittivät ruumiin kauttaaltaan, ja kun jotkut puhkaisivat niitä, niistä vuoti verta niin paljon, että se osoittautui kohtalokkaaksi taudin uhrille.”

Kului kolme vuosisataa, ja sairaus pysyi yhä salaisuutena. Sitten tultiin 1870-luvulle, jolloin Peruun rakennettiin rautatieverkkoa. Cocachacrassa, noin 60 kilometrin päässä Limasta, perulaiskäsnätauti iski jälleen. Tällä kertaa se oli niin tuhoisa, että paikallisten asukkaiden mukaan ”kuolleita oli yhtä paljon kuin ratapölkkyjä”. Kaikki insinöörit, jotka valvoivat Andien vuoristoa ylittävän rautatien rakentamista, saivat taudin. Erään lähteen mukaan tuona aikana kuoli 7000 työntekijää, ja rakennustyö melkein keskeytyi suuren työntekijäkadon vuoksi.

Lääketieteellinen arvoitus

1800-luvulla lääkärikunta alkoi kiinnostua tästä pelätystä taudista. Dos De Mayon sairaalassa työskennellyt lupaava, nuori lääketieteen opiskelija Daniel Alcides Carrión tutki tätä tautia useita vuosia. Hän työskenteli kovasti saadakseen valmiiksi perulaiskäsnätautia koskevan kandidaatinväitöskirjansa. Päästäkseen selville taudin todellisesta luonteesta Carrión kertoi elokuun 27. päivänä 1885 työtovereilleen, että hän aikoi istuttaa taudin itseensä. Hän käyttäisi siinä nestettä, jonka hän oli saanut samassa sairaalassa perulaiskäsnätaudista toipumassa olevan potilaan punertavasta, känsämäisestä kasvannaisesta. Hänen ystävänsä vastustivat suunnitelmaa, mutta kun he näkivät hänen päättäväisyytensä, eräs heistä auttoi häntä istuttamaan taudin neljään kohtaan hänen käsivarsiinsa. Siitä alkoi tulikoe, joka teki Daniel Carriónista marttyyrin Perun lääketieteellisiin aikakirjoihin.

Kolme viikkoa taudin istutuksen jälkeen Carrión tunsi kävellessään tuskia. Syyskuun 18. ja 19. päivänä hänellä oli päiväkirjansa mukaan voimakkaita vilunväreitä ja korkea kuume, ja lisäksi hän kärsi unettomuudesta. Hänen lämpötilansa kohosi ensin 40 asteeseen ja putosi sitten 35 asteeseen. Voimakkaat kouristukset, vakavasta anemiasta johtunut syvä masennus, oksentelu, vatsakivut sekä käsivarsien ja jalkojen nykiminen runtelivat hänen ruumistaan ja mieltään. Hän pystyi kirjoittamaan muistiin lääketieteellisiä huomioitaan lähes elämänsä loppuun saakka, mutta kaikki päättyi aivan liian pian. Lokakuun 5. päivänä, vain 39 päivää taudin istuttamisen jälkeen, Daniel Carrión kuoli vain 26-vuotiaana.

Odottiko Carrión kuolevansa? ”Tapahtuipa mitä tahansa, sillä ei ole väliä”, hän sanoi. ”Haluan istuttaa taudin itseeni.” Hän näytti kuitenkin suhtautuvan lopputulokseen optimistisesti. Tartutusneste oli otettu potilaalta, jonka tauti oli erittäin hyvänlaatuinen. Carrión työskenteli kandidaatinväitöskirjansa parissa, ja hänellä oli edessään lääketieteellinen ura. Syyskuun 28. päivänä hän vakuutti huolestuneille työtovereilleen: ”Te olette liian huolissanne sairaudestani; oireet johtuvat vain käsnätaudin tarttumisesta, jota seuraa pian ihottumavaihe, ja sitten kaikki katoaa.” Hän sai myös jonkin verran lääkärinhoitoa.

Daniel Carriónin kärsimykset ja kuolema antoivat taudista ensikäden kirjallista tietoa. Se osoitti muun muassa, että oroya-kuumeessa ja perulaiskäsnätaudissa on todellisuudessa kyse saman taudin kahdesta eri vaiheesta. (Nimi ”oroya-kuume” on harhaanjohtava, sillä kukaan ei koskaan saanut tätä kuumetta La Oroyassa, vaan sinne johtavan rautatien varressa.) Vasta useita vuosikymmeniä myöhemmin tri Albert Barton pääsi perille taudin syystä. Kyse on pieneliöstä, jota levittää eräs öisin pureva hietakärpänen, joka on yleinen Andien laaksoissa ja rotkoissa. Perulaiskäsnätaudista käytetäänkin nykyään usein nimeä bartonellosis.

Entä nykyään?

Monien vuosien tutkimuksen ja ponnistelujen jälkeen ihmiset kärsivät yhä perulaiskäsnätaudista. Yksistään Perussa siihen kuoli satoja ihmisiä 1940–1950-luvulla. Vielä tällä 1980-luvullakin tapahtuu yhä pienehköjä taudin puhkeamisia, minkä johdosta kuolee lisää ihmisiä. Valtion toimeksiannosta suoritettujen hyönteisalueiden ruiskutusten sekä antibioottien käytön avulla tauti on nykyään melko hyvin hallinnassa. Sen saadakseen ihmisen täytyy nykyisin varta vasten poiketa syrjäseuduille ja sitten tahallaan unohtaa kaikki varovaisuus.

Perulaiskäsnätaudin eli bartonellosiksen tarina on vain yksi luku pitkässä ja alati jatkuvassa kertomuksessa ihmisen taistelusta sairauksia ja inhimillisiä kärsimyksiä vastaan. Monet pitkäaikaiset ihmiskuntaa vaivaavat sairaudet poistetaan täysin kuitenkin vasta tulevaisuudessa Jumalan valtakunnan hallinnon alaisuudessa, jolloin ei enää ole ”surua eikä parkua eikä kipua”. – Ilmestys 21:4; vrt. Jesaja 33:24.