Pommin varjossa

”Räjähdyksen keskipisteestä kohosi suunnaton laajeneva savupatsas uskomattoman nopeasti korkealle Urakamin laaksossa olevien raunioitten ylle. Kuin iät ja ajat pulloon suljettuna ollut henki, joka lopulta on päässyt vapaaksi, patsas kiemurteli ja vääntelehti kohti stratosfääriä. – – Tämä tuhoa kylvänyt ilmestys kohosi kuohuten kohti taivaalla kaartelevia lentokoneita. Se vaihteli ilmettään ja muutteli värejään ollen ensin purppuranpunainen, sitten lohenpunainen, sen jälkeen kullanvärinen ja lopulta pehmeän valkoinen.” – William Craig, The Fall of Japan.

TÄLLAISEN näkymän tarjosi Nagasaki elokuun 9. päivän aamuna vuonna 1945, kun atomipommin pudotuksesta oli kulunut vasta muutama minuutti. Räjähdys oli hirvittävyydestään huolimatta kaunis. Tulipallon juurelta oli kuitenkin kaikki kauneus kaukana. ”Kaduilla, pelloilla ja raunioissa lojui sadoittain tuskaisasti valittavia ihmisiä, jotka pyysivät saada vettä. Olennot, jotka tuskin muistuttivat ihmisiä, kävelivät huumaantuneina, ihon riippuessa suurina kaistaleina, ruumis mustuneena.” Tuona aamuna kuoli 40000 ihmistä. Kolme päivää aiemmin Hiroshimassa oli kuollut lähes 100000 ihmistä.

Vaikka Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotetut pommit olivat nykyisten normien perusteella alkeellisia, ne olivat ainoat ydinpommit, joita miesten, naisten ja lasten niskaan on koskaan pudotettu. Silti näistä liekehtivistä sienenkaltaisista kuolemanpatsaista on tullut koko ihmissuvulle jatkuva painajainen. Ne osoittavat hirvittävän kouraantuntuvasti pienessä mitassa, mitä voisi tapahtua maailmanlaajuisesti, jos ihmiskunta joskus ajautuisi totaaliseen ydinsotaan.

On siksi tuskin yllätys, että moni on liittänyt äänensä kuoroon, joka jatkuvasti – mutta toistaiseksi tuloksetta – protestoi maailman ydinasevarastojen heltymätöntä kasvua vastaan. Viime aikoina nämä protestoijat ovat kuitenkin saaneet uusia, odottamattomia liittolaisia: kristikunnan huomattavia jäseniä ja järjestöjä.

Monille kirkkokunnalle tämä on ollut hätkähdyttävä asenteellinen muutos. New York Times kertoi jo vuonna 1950: ”Vatikaani on vakuuttanut virallisen sanomalehtensä ’L’Osservatore Romanon’ kautta Yhdysvaltain hallitukselle ja kansalle tänään, että se ymmärsi täysin syyt siihen, miksi presidentti Truman oli päättänyt hyväksyä vetypommin valmistuksen.” Vuonna 1958 Tanskasta tulleen uutisen mukaan eräs protestanttisen Kirkkojen Maailmanneuvoston erityiskomitea oli todennut työnsä päätteeksi: ”Kristityn omatunto voi hyväksyä ydinaseitten käytön rajoitetussa sodassa.”

Eräät kirkonjohtajat olivat vieläkin enemmän ydinaseitten kannalla. Vuonna 1958 Canterburyn arkkipiispa, Englannin kirkon päämies, meni vielä pidemmälle sanoessaan: ”Tietääkseni Jumala sallii ihmisen tuhota itsensä tällä tavalla [ydinaseilla].” Englantilainen sanomalehti Daily Express kertoi vuonna 1961: ”Englannin tulisi pitää vetypomminsa, sanoi Walesin arkkipiispa eilen. Se voisi johdattaa ihmiset Kristuksen luo.”

Miten outoa nyt siksi onkaan kuulla monien protestanttisten ja katolisten järjestöjen korottavan äänensä ydinaseita vastaan. Miksi ne ovat muuttaneet kantaansa? Mitä ne sanovat nyt? Entä onko sillä mitään todellista merkitystä pitemmällä tähtäyksellä?