Kilio – afrikkalaiset surumenot
”MANGAZA on kuollut!” Nämä typerryttävät sanat saivat neljä yhtäkkiä orvoksi jäänyttä lasta vaipumaan surun ja murheen valtaan. He olivat menettäneet äitinsä. Silti heidän murhettaan pahentaisivat vielä monet muut ongelmat.
Mangazan lapsista kolme – Emeli, Richard ja Ernest – ovat Jehovan todistajia. He eivät voisi vakaumuksensa takia noudattaa vanhoja zairelaisia hautajaistapoja – tapoja joiden juuret ovat syvällä taikauskossa ja sielun kuolemattomuuteen uskomisessa. Miten nämä kolme kristittyä nuorta suhtautuivat painostukseen, jonka tarkoituksena oli saada heidät sovittelemaan? Sen lisäksi että heidän kokemuksensa vahvistaa meidän uskoamme, se myös avaa afrikkalaiset surutavat kiintoisalla tavalla eteemme.
Irti perinteistä
Lapset tekivät heti rohkean päätöksen. Richard otti yhteyttä Jehovan todistajien paikallisen seurakunnan vanhimpiin ja pyysi heitä puhumaan Mangazan vanhimman veljen kanssa. Tämä oli täysin aiheellista, sillä hän omisti heidän talonsa. Lisäksi tapa vaati, että hänen olisi huolehdittava surumenoista eli kiliosta, kuten niitä suahilin kielellä kutsutaan.
Vanhimmat selittivät ystävällisesti, että Jehovan todistajien paikallinen seurakunta kyllä hoitaisi varsinaisen hautauksen. He eivät kuitenkaan estäisi omaisia noudattamasta haluamiaan paikallisia tapoja.
Kuolleille puhuminen
Ruumishuone, jonne Mangaza oli viety, täyttyi pian sukulaisista ja ystävistä. Kaikki, varsinkin lähisukulaiset, itkivät kovalla äänellä, sillä jos joku ei itkisi, toiset pitäisivät häntä syypäänä vainajan kuolemaan. Zairessa kuolemaa pidetään luonnottomana, ellei ihminen ollut jo hyvin vanha. Usein kuolema pannaan okkultismin tilille. Niinpä sukulaiset huutavat joskus kuolleitten omaistensa ”hengille”: ”Nyt hän tulee!” tai ”Ota hänet hyvin vastaan!”.
Mangazan lapset eivät voineet täysin välttyä syntyneen tunnevoimaisen ilmapiirin vaikutukselta. Tapana on, että sukulaisnaiset pysyttelevät arkun vierellä. Sen tähden Emeli sanoi: ”En halunnut järkyttää sukulaisia jäämällä tässä vaiheessa kotiin. Niinpä pyysin muutamaa kristittyä sisarta seurakseni ruumishuoneelle. Viivyimme siellä kotvan aikaa, menimme ulos ja palasimme jälleen muutaman minuutin kuluttua. Tämä auttoi minua säilyttämään tunneperäisen tasapainoni.”
Haudalla
Myös itse hautaus oli Mangazan kristittyjen lasten kannalta ongelmallinen. Kun arkkua lähdettiin viemään haudalle, sukulaiset ja ystävät järjestäytyivät kulkueeksi, jossa laulettiin ja tanssittiin. Ernest sanoi: ”Me emme liittyneet kulkueeseen, sillä silloin meidänkin olisi katsottu osallistuvan perinteisiin surumenoihin.”
Haudalla eräs Jehovan todistajien paikallisen seurakunnan vanhin piti Raamattuun perustuvan rohkaisevan puheen, jossa tähdennettiin kristillistä ylösnousemustoivoa. Tämän jälkeen Mangazan lapset ja heidän todistajaystävänsä poistuivat haudalta. Toiset kuitenkin jäivät esittämään vainajalle totunnaisia ”viestejään”. Kaikki kuuntelivat tarkkaan näitä viestejä ”surmaajan” tai kuolinsyyn selville saamiseksi. Sellaisia viestejä kuin ”anna minulle anteeksi, että olen kerran loukannut sinua”, tai jopa ”jos kuolemasi oli minun syytäni, tule ja hae minutkin tänään pois täältä” voitaisiin jo pitää syyllisyyden tunnustuksena!
”Kilio”
Nyt alkaa surijoitten kilio-viikko. Koska vainajan veli omistaa talon, vainajan lapset eivät voi juuri muuta kuin seurata hänen suruvalmistelujaan. Ensimmäiseksi hän tyhjentää koko talon huonekaluista. Pian sukulaiset ovatkin jo paikalla. Miehet istuvat tuoleihin ja jakkaroille ulos sytytetyn tulen ympärille. Naiset menevät sisälle ja istuvat lattialle säkkikankaan päälle. Läheiset naissukulaiset sijoitetaan talon nurkkiin näkemään unia ja näkyjä. Jälleen he koettavat selvittää ’kuolinsyytä’, vaikka lääketieteellinen syy olisikin jo tiedossa.
Onneksi Mangaza oli jo aika päiviä selittänyt lapsilleen: ”Jos minä kuolen ja te näette unen tai saatte viestin, joka näyttäisi tulleen minulta, älkää uskoko siihen. Siinä tapauksessa se on tullut näkymättömiltä, pahoilta hengiltä.” Hän jatkoi: ”Jos minä kuolen, teidän asianne on pysyä uskollisina, jotta voisimme jälleen nähdä toisemme ylösnousemuksessa.” Ernest sanoi: ”Nämä sanat olivat meille suureksi avuksi hautajaisten ja kilio-viikon aikana.” Richard lisäsi: ”Niiden avulla meidän oli helpompi pysyä lujina ja olla sovittelematta.”
Ei ollut kuitenkaan helppoa olla sovittelematta pitkältä tuntuneen kilio-viikon aikana. Emeli koetti mahdollisuuksiensa mukaan erottautua muista talossa olleista naisista ja jutteli sen sijaan toisten kristittyjen kanssa, joita kävi pitkin viikkoa. ”Se auttoi minua pysymään lujana eikä antanut toisten päästä vaikuttamaan minuun”, hän sanoi.
Vaikka kilion pitäisi olla suruviikko, suruväki antautui väliin mässäilemään. Ylenmääräisen syömisen ja juomisen uskotaan auttavan murheellisen tapauksen unohtamisessa. ”Me emme missään vaiheessa juoneet toisten kanssa emmekä edes tarjoilleet juotavia, sillä sellaista olisi pidetty kilioon osallistumisena”, selitti Ernest.
Tällainen luja asenne ei tietenkään ollut kaikille mieleen. Eräs kaukaa lentokoneella surujuhlaan tullut sukulainen lupasi piestä jokaisen läsnä olevan Jehovan todistajan. ”Mutta kun hän näki miten paljon heitä oli tullut”, sanoi Ernest, ”hän ei toteuttanutkaan uhkaustaan.”
Tuli ilta. Tapa vaatii, ettei kukaan saa nukkua vuoteessa. Emeli sanoi: ”Ensimmäiset kaksi yötä olin erään kristityn sisaren luona. Mutta kun kiliota viettävät tottuivat siihen, etten ollut heidän kanssaan lattialla, aloin taas nukkua omassa vuoteessani.” Samoin Richard ja Ernest lähtivät aina iltamyöhällä talosta erään ystävänsä luo. ”Lähdimme yksitellen, jottemme olisi herättäneet liikaa huomiota, ja palasimme joka aamu varhain viettääksemme päivän sukulaistemme kanssa”, sanoivat Richard ja Ernest.
Seitsemäs päivä
Kilio-viikon viimeinen päivä on erikoinen, sillä nyt saa suru väistyä ilon tieltä.
Tavallisesti surijat laulavat ja tanssivat tulen ympärillä, ja joskus he palkkaavat orkesterinkin soittamaan. Tänään he peseytyvät (ensimmäisen kerran viikkoon), vaihtavat vaatteensa ja jopa nukkuvat vuoteessa. Ilottelua kestää täyden vuorokauden.
Lähiomaiset valitsevat kanikinsa eli suruvaatteensa (jotka on yleensä tehty mustasta kankaasta), ja niitä he pitävät yllään seuraavan vuoden. Naiset ajavat päänsä paljaaksi sen merkiksi, että kilio on ohi. ”Sitäkään me emme voineet tehdä”, kertoi Richard, ”sillä Raamatussa sanotaan 5. Mooseksen kirjan 14:1:ssä: ’Älkää ajako paljaaksi päätänne otsapuolelta vainajan tähden.’”
Vihdoin päättyi tämäkin päivä. Tuli sammutettiin, ystävät palasivat koteihinsa ja sukulaiset jäivät järjestelemään omaisuudenjakoa. Mangazan vanhempi veli päätti pitää talon, jossa Mangazan perhe oli asunut. ”Hän kuitenkin sanoi, että jos vain yksikin meistä tulisi jälleen katolilaiseksi, hän antaisi meidän asua talossa. Sen vuoksi me rukoilimme Jehovaa, että hän jollain tavalla ratkaisisi tämän ongelman”, kertoi Ernest.
Emeli, Richard ja Ernest eivät sovitelleet uskossaan vaan päättivät etsiä itselleen uuden asunnon. Nyt he asuvat lähellä erästä Jehovan todistajien seurakuntaa ja jatkavat näin Jumalansa palvelemista ”hengessä ja totuudessa”. – Johannes 4:24.
Mitä sinä voit tehdä
Hautajaistavat ovat erilaisia kautta maailman, ja koska monet niistä ovat vastoin Raamatun opetuksia, kristitty ei haluaisi olla niissä mukana. On sen tähden viisasta, että kerrot sukulaisillesi suhtautumisestasi näihin asioihin. Te vanhemmat teette Mangazan tavoin hyvin, kun opetatte lapsillenne Raamatusta ja kerrotte heille, miten heidän pitäisi menetellä, jos satutte kuolemaan.
Myös surevia voidaan auttaa monin tavoin. Emeli kertoi: ”Kristityt veljemme olivat meille suureksi rohkaisuksi. He olivat aina lähellä; he olivat kohteliaita; he tervehtivät kaikkia; he puhuivat meille rakentavasti. He eivät viipyneet kovin kauaa kerrallaan, mutta koko tämän vaikean ajan vierellämme oli aina hyviä ystäviä.”
Kun me siis ymmärrämme oikein kuolleitten tilan ja meillä on varma toivo ylösnousemuksesta, perheenjäsenenkin kuolema voidaan kestää. Vaikka kilio – afrikkalaiset surumenot – ei juurikaan voi lievittää kuoleman pistimen aiheuttamaa kipua, niin Raamatun varma toivo kyllä voi.