”Aloin haukkana mutta päädyin kyyhkyseksi”
TUO yksitoikkoinen ääni oli hyvin tuttu. Korkealla, sinisellä taivaalla lensi B-17-lentokone, muisto toisen maailmansodan ajoilta, samanlainen jolla minulla oli tapana lentää. Nyt sen tehtävänä ei kuitenkaan ollut pommien pudottaminen. Se kuljetti metsiä suojaavia, tulta tukahduttavia kemikaaleja. Silti tuon vanhan ”lentävän linnoituksen” näkeminen ja sen äänen kuuleminen sykähdytti sydäntäni ja sai mieleeni tulvimaan vanhoja sota-ajan muistoja, jotkin hyviä, jotkin huonoja.
Niin kauan kuin voin muistaa, minulla on ollut voimakas halu päästä lentämään. Ollessamme 1930-luvulla veljeni Robertin kanssa lapsia ja asuessamme Koillis-Wisconsinissa Yhdysvalloissa, meillä oli tapana rakennella tuntikausia lentokoneiden pienoismalleja balsapuusta ja silkkipaperista. Lauantaisin me saatoimme tuskin odottaa, että saisimme päivittäiset askareemme valmiiksi päästäksemme ajamaan polkupyörällä lähistöllä sijaitsevalle lentokentälle seuraamaan, miten kaksitasokoneet nousivat ja laskeutuivat.
Halu lentää säilyi aikuisuuteen saakka. Niinpä kun toinen maailmansota syttyi, liityin marraskuussa 1942 ilmavoimiin. Nyt voisin palvella maatani ja toteuttaa samalla suuren haaveeni – saada lentää.
Elokuun 4. päivänä 1944 valmistuin vihdoin ilmavoimien vänrikiksi. Kymmenen päivää myöhemmin menin naimisiin Mary Annin kanssa. Sota-ajan vuoksi häämatkamme supistui hyvin lyhyeksi. Se oli linja-automatka takaisin lentotukikohtaan.
Minut määrättiin Sebringiin Floridaan oppiakseni lentämään kuuluisalla B-17-koneella. Siinä oli runsaasti konekivääreitä – sen päällä ja alla, nokassa ja perässä, kaikkiaan 13 konekivääriä – ja lisäksi tuo kone saattoi kuljettaa kolme tonnia pommeja. Ei ihme että sille annettiin lempinimeksi ”Lentävä linnoitus”!
Varhaiskeväällä 1945 minut määrättiin 8. ilma-armeijakuntaan Englantiin, jossa minun oli määrä käydä taisteluja upouudella B-17-lentokoneella. Annoin sille ylpeänä nimeksi Mary Ann II. Rakastin lentokonettani niin paljon, että vaimollani oli tapana leikillisesti syyttää minua kaksiavioisuudesta.
Mutta roomalaiskatolilaisena minua vaivasi ajatus, että pommittaisin kaupunkeja, jotka ovat täynnä roomalaiskatolilaisia. Ajattelin itsekseni, että tukikohdassa työskentelevä katolinen pappi voisi auttaa minua.
Kysyin tältä kenttäpapilta: ”Jos pudotan pommin Etelä-Saksassa sijaitsevaan kaupunkiin, jossa kuolee tuhat ihmistä, niin kuinka monet heistä olisivat katolilaisia?”
”Noin 95 prosenttia”, hän vastasi.
”Mitä oikeutta minulla on riistää elämä niiltä 950 ihmiseltä, jotka kuuluvat samaan uskontoon kuin me?”
Pappi vastasi: ”Me käymme oikeutettua sotaa.”
”Mikä tekee sodasta oikeutetun?” kysyin.
”Te puolustatte maatanne”, hän sanoi.
”Mutta mehän valloitamme Italiaa ja Saksaa”, sanoin hämmentyneenä. ”Eivätkö juuri he usko käyvänsä oikeutettua sotaa, koska he puolustavat isänmaataan?”
”Ei”, hän vastasi. ”Me käymme oikeutettua sotaa.”
Tämä vastaus hämmensi minua vielä enemmän. Kysyin sitten kenttäpapilta: ”Miksi paavi ja Italian piispat ja papit ovat siunanneet italialaisia joukkoja, jotka taistelevat meitä vastaan, ja miksi papit Saksassa toimivat samalla tavoin oman maansa joukkojen suhteen?” Hän taputti minua lempeästi olkapäälle ja sanoi: ”Poikani, sinun täytyy vain uskoa. Vastuu ei ole meidän.”
Olin hyvin onneton. Se vähäinen usko, joka minulla oli roomalaiskatoliseen kirkkoon, heikkeni nopeasti. Mutta ongelmani oli pian ohi. Vain viikkoa ennen kuin minun oli määrä lähteä Englantiin, Saksa antautui ja Mary Ann (B-17-kone, ei vaimoni) palautettiin Yhdysvaltoihin. Ryhdyin uuteen työhön lautatarhassa ja tulin lopulta sen osakkaaksi. Tähän aikaan meille syntyi poika, ja elämämme perheenä vakiintui.
Vuonna 1947 elämäämme ilmaantui Al Ellquist -niminen henkilö. Hän toimi Wisconsinissa Jehovan todistajien kokoaikaisena tienraivaajapalvelijana. Kun jotkut vaimoni sukulaisista alkoivat tutkia Raamattua Alin kanssa, Mary Ann liittyi mukaan.
En pitänyt siitä vähääkään. Raamattu oli minulle vieras kirja. Pappi ei ollut koskaan kannustanut minua lukemaan Raamattua, ja olin hyvin harmissani siitä, että vaimoni yritti tuoda kotiimme uutta uskontoa. Tulin mustasukkaiseksi sekä Jehovan todistajille että heidän Jumalalleen Jehovalle. Olin aina ollut sitä mieltä, että mies on kodissa ”numero 1” ja että jos vaimo haluaa tietää jotakin, vaikkapa Raamatusta, hänen tulisi kysyä asiaa mieheltään.
Al tajusi vihamielisyyteni, ja siksi hän kannusti Mary Annia hankkimaan minulle roomalaiskatolisen Raamatun. Hän ehdotti sitten, että vaimoni esittäisi minulle sellaisia ei-kiistanalaisia kysymyksiä kuin: ”Kuinka monta samaan lajiin kuuluvaa eläintä Nooa otti arkkiin?” ”Mitä ihminen ja eläimet söivät Eedenin puutarhassa?” En tiennyt vastauksia, mutta minulle esitetyt kysymykset todella kiihottivat haluani saada lisää tietoa Raamatusta.
Sitten vaimoni yritti pehmittää minua seuraavasti: ”Ray, voisitko auttaa minua näiden uusien, Raamatusta oppimieni asioiden suhteen? Sinä ajattelet niin paljon johdonmukaisemmin kuin minä. Et varmaankaan haluaisi minun uskovan sellaista, mikä ei ole totta, vai kuinka?”
Minulla ei ollut kerrassaan mitään edellytyksiä ratkaista, oliko jokin asia totta vai ei. Ja kun hän alkoi kysyä minulta, mistä päin katolista Raamattuani hän voisi löytää kiirastulta ja limbusta koskevia raamatunkohtia, havaitsin tarvitsevani apua. Soitin papille, ja pyysin häntä esittämään raamatunkohtia, jotka osoittaisivat todeksi sen, mitä me katolilaiset uskomme. Pappi tunnusti, että näitä opetuksia ei suoranaisesti löydy Raamatusta, vaan ne juontavat alkunsa pikemminkin roomalaiskatolisen kirkon varhaisesta teologiasta.
Vastaus ei tyydyttänyt minua eikä se kestänyt vaimoni raamatullisten kysymysten ristitulessa. Turhaantuneena käskin Mary Annin lopettamaan Raamatun tutkimisensa Jehovan todistajien kanssa.
Al ehdotti kuitenkin, että ennen kuin vaimoni lopettaisi Raamatun tutkimisensa, tämä yrittäisi suostutella minut lukemaan Raamattua kanssaan kuukauden ajan. Jos tuon kuukauden kuluessa en oppisi ymmärtämään lukemaani, Al alkaisi tutkia Raamattua kanssani.
Pidän haasteista, enkä aikonut peräytyä tämän haasteen edessä. Tietenkin voisin lukea tätä maailmankuulua kirjaa ja ymmärtää sitä. Niinpä aloimme Mary Annin kanssa lukea yhdessä 1. Mooseksen kirjasta, ja pääsimme Raamatun viidenteen kirjaan, 5. Mooseksen kirjaan.
Kolmekymmentä päivää kului ja Mary Ann kysyi: ”Ymmärrätkö sen, mitä olet lukenut?” Vastasin samalla tavoin kuin Raamatun kertomuksen etiopialainen kristitylle evankelista Filippukselle: En. Tarvitsin opastusta. (Apostolien teot 8:30, 31) Siksi lupaukseni mukaisesti suostuin tutkimaan Raamattua Alin kanssa. Mutta minulla oli taka-ajatus. Aikomukseni oli kumota hänen ajatuksensa ja osoittaa Mary Annille, kuinka väärässä Al ja muut Jehovan todistajat ovat.
Ennen Alin viikoittaisia käyntejä minulla oli tapana istua aamun pikkutunneille saakka pohtien sitä, miten nujertaa hänet. En pystynyt siihen. Kun esitin Alille mielestäni hyvän kysymyksen, hänellä oli tapana vastata siten, että hän ensin kiitti minua siitä, että ajattelen syvällisesti. Sitten hän saattoi sanoa: ”Tiedän, ettet halua kuulla sitä, mitä minä ajattelen. Katsotaan siksi, mitä Raamattu sanoo tästä asiasta.” Vain muutamassa minuutissa Al ystävällisesti, rakkaudellisesti ja vakuuttavasti teki sitten tuntikausien työni tyhjäksi auttamalla minua pohtimaan Raamatun avulla.
Hävittyäni noin yhdeksän kuukauden aikana kaikki käymämme keskustelut annoin periksi ja aloin tutkia Raamattua vakavasti. Edistyin nopeasti, ja meidät kastettiin Mary Annin kanssa marraskuun 19. päivänä 1950.
Kun äitini sai tietää tästä, hän huudahti papilleen: ”Hehän jättävät kirkon!” ja pyysi häntä hartaasti ”pelastamaan” minut ja veljeni Robertin, joka oli myös alkanut osoittaa kiinnostusta. Vanhempieni kotiin järjestettiin tapaaminen, jossa olivat läsnä minun ja vaimoni lisäksi tuo pappi, äitini ja veljeni vaimoineen.
”Te olette syyllistyneet kuolemansyntiin jättämällä vanhempienne uskonnon”, pappi syytti. Kysyin: ”Mihin uskontoon Neitsyt Maria kasvatettiin?” ”Juutalaisuuteen”, hän vastasi. ”Kuoliko Maria uskonnoltaan juutalaisena vai kuoliko hän kristittynä?” kysyin. ”Hän oli kristitty”, oli hänen vastauksensa. ”Syyllistyikö Mariakin siis kuolemansyntiin jättämällä vanhempiensa uskonnon?”
Pappi ei kyennyt vastaamaan tähän eikä muihinkaan kysymyksiin, jotka koskivat ihmissielua, kolminaisuutta ja helvetintulta. Äitini, veljeni ja hänen vaimonsa edistyivät tästä lähtien Raamatun tutkimisessaan, ja lopulta Jehovan todistajat kastoivat heidät. Äitini kuoli Jehovalle uskollisena seitsemän vuotta sitten.
Vaimostani alkoi pian tuntua, että hänen tulisi palvella kokoaikaisena evankelistana, ja tammikuussa 1956, kun poikamme oli seitsemänvuotias ja meni kouluun, Mary Ann alkoi palvella kokoajanpalvelijana. Mutta minä olin kiinni lautatarhayrityksessä. Minun pitäisi huolehtia perheeni aineellisista tarpeista, järkeilin. Todellisuudessa halusin suurempaa taloa, joka sijaitsisi järven rannassa. Siellä minulla voisi olla oma kellukkeilla tai suksilla varustettu lentokone ja voisin perustaa oman pienen paratiisini. Minä näet rakastin edelleen lentämistä.
Niinpä käytin lautatarhalla päivittäin kymmenen tuntia aikaa asiakkaiden ja heidän ongelmiensa parissa, minkä jälkeen tulin kotiin lopen uupuneena. Vaimoni puolestaan tuli kotiin tienraivauksesta täynnä intoa ja pirteyttä raamatuntutkijoissaan tapahtuneen edistyksen tai löytämänsä kiinnostuksen vuoksi.
Omatuntoni alkoi vaivata minua. Ymmärsin, että minun olisi mahdollista saarnata kokoaikaisesti ja silti samalla huolehtia perheeni aineellisista tarpeista. Ymmärsin myös, että liiketoimintani lautatarhalla haittasi hengellisyyttäni. Lopulta päätin asettaa tavoitteekseni ryhtyä kesäkuun 1. päivänä 1957 Jehovan todistajien kokoajanpalvelijaksi.
Aioin järjestää elämääni uudelleen. Myin osuuteni lautatarhaan. Myin talomme ja ostin tilalle asuntovaunun, jossa voi asua ympäri vuoden. Mutta me emme millään saisi mahtumaan siihen kaikkia tavaroitamme! Opimme kuitenkin pian, että tulisimme toimeen paljon vähemmällä kuin olimme kuvitelleet!
Isäni kuoli vuonna 1962, ja siksi, oltuamme neljä vuotta kokoajanpalveluksessa Lounais-Minnesotassa, me palasimme Wisconsiniin auttamaan äitiäni. Perheeni elättämiseksi perustin pienen talonmiesyrityksen. Mikä oli ensimmäinen työkohteeni? Sen lautatarhayhtiön toimistorakennus, jossa olin ollut varapuheenjohtajana! Nöyryyttävä kokemus, vai kuinka!
Vuonna 1969 poikamme meni naimisiin ja äidistäni huolehdittiin hyvin. Mary Ann ja minä laajensimme palvelustamme. Meistä tuli Vartiotorni-seuran matkaedustajia. Olin aluksi kierrosvalvojana Pohjois-Dakotassa kierroksella numero 1. Veljeni Robert ja hänen vaimonsa Lee ryhtyivät myös kierrostyöhön.
Palvelemme nyt seitsemännellä kierrosalueellamme ja kuvittelehan: olemme tavanneet noin 10350 veljeä ja sisarta. Kuinka monia heistä olisimme tulleet tuntemaan, jos olisimme kieltäytyneet tästä palvelusedusta?
Kun nyt ajattelen menneitä vaiheita, voin nähdä, että olin täysin aiheetta huolissani aineellisista tarpeistamme. Mary Ann ja minä ajattelemme niin kuin kuningas Daavid, joka sanoi Psalmissa 37:25: ”Olen ollut nuori ja olen vanhaksi tullut, mutta en ole nähnyt vanhurskasta hyljättynä enkä hänen lastensa kerjäävän leipää.” – Kertonut Raymond Hurst.
[Huomioteksti s. 20]
Roomalaiskatolilaisena minua vaivasi ajatus, että pommittaisin kaupunkeja, jotka ovat täynnä roomalaiskatolilaisia
[Huomioteksti s. 20]
Olin hyvin onneton. Se vähäinen usko, joka minulla oli roomalaiskatoliseen kirkkoon, heikkeni nopeasti
[Huomioteksti s. 21]
Käskin Mary Annia lopettamaan Raamatun tutkimisensa Jehovan todistajien kanssa
[Huomioteksti s. 21]
Aloin tutkia osoittaakseni heidän olevan väärässä, mutta hävittyäni kaikki käymämme keskustelut annoin periksi ja aloin tutkia Raamattua vakavasti