Maailmanlaajuisen tuhon uhka ja kasvava huoli elossa säilymisestä
VUODEN 1983 marraskuun 20. päivänä katseli ennätysmäisen sadan miljoonan amerikkalaisen joukko TV-filmiä nimeltä The Day After (Seuraavana päivänä). Havainnollisuudellaan – ja paikoitellen kauhistuttavuudellaan – elokuva pakotti lukuisat katsojansa pohtimaan mahdollisen ydinsodan synkkiä jälkivaikutuksia. Kammottavat mielikuvat ahdistavat yhä monia katsojia: liekehtivät, sienenmuotoiset pilvet, iltapäivän taivaalla risteilevät ydinohjukset, hiiltyneet ruumiit, miehet ja naiset, jotka ovat kaasuuntuneet ja kutistuneet hiiltyneiksi luurangoiksi, ydinsäteilyä levittävän tulipallon sokaisema lapsi, kaljuksi tullut ja säteilyn karrelle polttama nuori nainen, joka kerran oli ollut sievä teinityttö.
Kuitenkaan tämä elokuva ei ole synnyttänyt mitään suurta ydinsodanvastaista protestiliikettä. Eikä ydinasevaltojen välinen jännitys ole hellittänyt. Silti yhä useammat tuntuvat olevan huolissaan siitä, säilyvätkö he elossa ydintuhosta. Ihmiset näyttävät olevan halukkaampia keskustelemaan tästä kammottavasta mahdollisuudesta – ja ajattelemaan sitä.
Vain muutama vuosi sitten kysyttiin Yhdysvalloissa 50:ltä sattumanvaraisesti valitulta ihmiseltä esimerkiksi: ”Luuletteko, että ydinsota on mahdollinen?” ja: ”Mitä tekisitte, jos sellainen sota syttyisi?”’ Haastattelijat hämmästyivät sitä, kuinka haluttomia ihmiset olivat edes puhumaan sellaisista asioista. Erään kampaajan vastaus oli tyypillinen: ”Nämä asiat eivät kuulu meille; huolehtikoot poliitikot niistä.” Maailmanlaajuisen tuhon uhkan edessä useimmat yksinkertaisesti kieltäytyvät ajattelemasta koko asiaa!
Kun jännitys maailmassa kasvaa, on kuitenkin yhä vaikeampaa onnistua sellaisessa tunneperäisessä silmänkääntötempussa ja olla ajattelematta koko uhkaa. Jerome Frank, psykiatrian täysinpalvellut professori, sanoo: ”Sen mahdollisuus, että maailma voitaisiin tuhota ydinaseilla, riistää kirjaimellisesti tulevaisuuden monilta. Itsemurhat ovat lisääntyneet hälyttävästi nuorten keskuudessa, joista moni tuntee, ettei hän voi odottaa koskaan hyödyttävänsä yhteiskuntaa.”
Yhä useammat kuitenkin kieltäytyvät antamasta periksi ja antautumasta avuttomuuden tunteen valtaan. Varmoina maailmanlaajuisen tuhon väistämättömyydestä he sanovat, että on olemassa vain yksi järkevä suhtautumistapa: omatoiminen suojautuminen elossa säilymiseksi! Keitä näin ajattelevat sitten ovat? Tarjoavatko he vaihtoehdon täydelliselle tuholle?