Hämmästyttävät laulavat valaat
Kuka muu osaa muodostaa kalastusverkkoja ilmakuplista, tehdä 40 tonnia painavalla ruhollaan taitavia uimahyppyjä ja pitää vedenalaisia konsertteja?
”PITÄKÄÄ silmällä tuota laivan oikealla puolella näkyvää vaaleanvihreätä sileätä kohtaa!” Kaikki ryntäsivät laivan sille puolelle, ja minäkin ehdin sinne juuri parahiksi nähdäkseni tuon sileän kohdan keskeltä nousevan valtaisan ammottavan kidan. Valaan haukatessa pari tynnyrillistä vettä sen kurkun poimut pullistuivat auki veden painosta. Ja sen yläleuka, jonka reunasta roikkuivat jättimäistä harjaa muistuttavat hetulat eli harjamaisilla ripsillä varustetut sarveislevyt, sulkeutui tuon juuri nielaistun vesimäärän ylle.
Olin juuri nähnyt ryhävalaan haukkaavan jotakin suuhunpantavaa.
Daunty II:n miehistö sekä noin 30 matkustajaa oli kaksi tuntia aikaisemmin lähtenyt Gloucesterista Massachusettsista (Yhdysvalloissa) päivän kestävälle retkelle tarkkailemaan valaita. Mason Weinrich, siellä sijaitsevan valaantutkimusinstituutin johtaja sekä ryhävalaiden tarkkailua käsittelevän kirjan (Observations: The Humpback Whales of Stellwagen Bank) tekijä, oli kertonut jotakin yleistä ryhävalaista. Me olimme nähneet kauempana joidenkin valaiden vesisuihkuja, ja jotkin lähempänä uivat yksilöt olivat käyneet pinnassa vetämässä henkeä. Entä mitä ovat nuo selvästi erottuvat nystyrät ryhävalaan pään päällä? Meille kerrottiin, että ne ovat karvatuppeja. Kussakin niistä on yksi tai kaksi lyhyttä karvaa, joiden uskotaan toimivan kissan viiksien tavoin tuntoeliminä.
Sitten kuulimmekin Weinrichin äkillisen huudon, joka keskeytti utelumme ja sai meidät säntäämään laivan oikealle puolelle katsomaan ensi kertaa läheltä ryhävalaan ateriointia. Tätä jännittävää katseltavaa riitti pitkään, sillä viehän lähes 600 kiloa vetävän mahan täyttäminen sentään melkoisesti aikaa!
Weinrich kertoi: ”Täällä Stellwagen Bankissa ryhävalaat syövät pääasiassa tuulenkaloja, pieniä vikkelästi uivia täkykaloja. Saadakseen niitä kiinni tarpeeksi paljon ryhävalas käyttää ilmakuplapilveksi kutsuttua menetelmää. Valas päästää veden alle suuren joukon ilmakuplia, jotka nousevat veden pintaan laajaksi vaaleanvihreäksi laikuksi. Tämän vaikutusta ei tarkalleen tiedetä. Ehkä se hämmentää tuulenkaloja, saa ne kerääntymään yhteen tai naamioi valaan. Onpa vaikutus mikä tahansa, se tepsii. Noin 10–20 sekunnin kuluttua ilmakuplapilven noustua pintaan valas ui laikun keskelle suu apposen ammollaan, kuten olette juuri nähneet.”
Weinrich selitti sitten, mitä sen jälkeen tapahtui: ”Näitte kurkun poimujen aukeavan veden virratessa valaan alaleukaan. Nämä poimut ulottuvat aina vatsan keskiosaan asti, ja lihasseinämä sekä sitä kiinnittävä kudos erottavat ne muusta ruumiista. Kun ne pullistuvat auki vesivirran syöksyessä sisään, ne muodostavat hyvin suuren varaston sekä vedelle että saaliille. Seuraavaksi suun alkaessa vähitellen sulkeutua poimujen lihakset supistuvat ikään kuin haitarin palkeet. Samanaikaisesti kieli painaa vettä ulos valaan suusta. Pikkukalat jäävät kuitenkin suuhun hetuloitten siivilöidessä ne.” Weinrich lisäsi: ”Hetuloitten sarveislevyjä muuten käytettiin aikoinaan korsettien joustimina.”
Ilmakuplista tehtyjä kalastusverkkoja
Hän kertoi meille edelleen: ”Stellwagen Bankin ryhävalaiden ilmakuplapilvet eivät tepsisi Alaskan vesillä, missä krilliäyriäisiä ei esiinny tiheissä parvissa. Siellä ryhävalaat käyttävät ilmakuplaverkkoa kiinnittääkseen saaliinsa huomion ja saadakseen sen ansaan.”
Näin myöhemmin National Geographic -lehdessä kuvan tällaisesta ilmakuplaverkosta ja seuraavanlaisen selityksen siitä, miten se toimii: ”Kekseliäs saalistaja kokoaa hajallaan olevat herkkupalat yhdeksi suupalaksi puhaltamalla niitä varten ilmakuplista ’verkon’. Seittiään kutovan merenalaisen hämähäkin tavoin ryhävalas aloittaa punomisensa ehkä noin 15 metrin syvyydestä ja ui spiraalimaisesti ylöspäin puhaltaen samalla koko ajan sierainaukostaan ilmakuplia. Suuret kuplat ja niitä seuraava pienten kuplien harso nousevat ylöspäin kohti pintaa muodostaen sylinterinmuotoisen verhon, joka kokoaa krillit ja pikkukalat sisäänsä. Samassa kun kuplat ja makupalat pulpahtavat pintaan, nousee valas kita ammollaan verkkonsa keskelle.”
Ryhävalaan ”sormenjäljet”
Mutta juuri nyt tällä valaiden tarkkailuretkellä näin Stellwagen Bankissa asustavia ryhävalaita ja sain tietää niistä lisää. Eräs asia teki minuun erityisen suuren vaikutuksen. Näimme tuona päivänä parisenkymmentä eri ryhävalasta, ja Weinrich saattoi kutsua niitä kaikkia nimeltä, jos hän näki niiden pyrstön alapuolen. Jokaisella ryhävalaalla on erilainen pyrstökuvio. Sen perusteella ne voidaan tunnistaa aivan yhtä luotettavasti kuin ihmiset sormenjälkiensä perusteella! Se on tietenkin hyvin käytännöllistä tämän alan tutkijoitten kannalta katsoen. Jos valaan pyrstöstä saadaan kuva, tuo valas voidaan valokuvan perusteella tunnistaa missä vain, vaeltaapa se sitten mihin mereen tahansa.
Viime vuosien aikana on valokuvattu tuhansia valaanpyrstöjä. Nuo valokuvat on arkistoitu, luetteloitu ja tiedot syötetty Bar Harborissa Mainessa Yhdysvalloissa sijaitsevan Atlantin valtamerta tutkivan korkeakoulun tietokoneeseen. Vuoteen 1984 mennessä oli tehty muistiinpanot yli 3000 valaasta. Nähdyistä valaista otettuja uusia valokuvia voidaan verrata tähän suurarkistoon, ja valas joko tunnistetaan kuvan perusteella tai kuva uudesta valaasta liitetään arkistoon.
Ryhävalaat näyttivät meille tuona päivänä monia kiinnostavia temppuja. Ne pysyttelivät veden alla niin että vain niiden pyrstö, jolla ne pärskyttivät toistuvasti vettä, näkyi aika ajoin. Toisinaan ne taas pistivät pelkän päänsä ylös vedestä ja katselivat joka suuntaan ympärilleen – ne pistäytyivät vakoiluretkillä. Pinnalta ne taas sukelsivat syvyyksiin komeassa kaaressa heilauttaen pyrstöään korkealle ilmaan jäähyväistervehdykseen, niin että aivan viimeiseksi saattoi nähdä pyrstön mustavalkoisen alapuolen – ikään kuin nimikilven – ennen sen katoamista aaltoihin. Niiden esittämä taidokkain temppu oli kuitenkin korkeushyppy: ne tekivät merestä hurjia loikkia ja putosivat veteen hirvittävällä läiskäyksellä, niin että välillä vesi jakautui kahtia ja mereen avautui hetkeksi syvä kanjoni.
Hengittäminen, sukeltaminen ja synnyttäminen
Tämä valaiden tarkkailu kiihotti kiinnostustani niitä kohtaan siinä määrin, että halusin oppia niistä lisää. Valailla on monia erikoispiirteitä. Erään sellaisen ansiosta ne pystyvät hengittämään nukkuessaan. Valaat hengittävät päälaella sijaitsevien hengitysaukkojen kautta. Lepotilassa kaksi tiukasti toisiinsa kiinnittyvää huulta ovat kiinni, niin että vesi ei pääse sisään valaan kahdesta pienestä sierainaukosta. Vetäessään henkeä valaan täytyy tietoisesti avata sierainaukkonsa, sillä hengittäminen ei tapahdu niillä automaattisesti niin kuin maanisäkkäillä. Hengittäminen on siis ongelmallista nukkuessa, koska valaan täytyy tietoisesti avata sierainreikänsä jokaista hengenvetoa varten. Miten se voi nukkua ja silti hengittää? Weinrich vastaa: ”Nykyään on vallalla se käsitys, että valaat ja delfiinit voivat nukkua vain yhdellä aivojensa puolikkaalla kerrallaan, minkä ansiosta niiden toinen puolikas voi valvoa tietoista hengitystä ja säilyttää kellumiskyvyn.”
Eräs toinen suunniteltu erikoispiirre estää valasta saamasta ilmanpainetautia sen sukeltaessa syvälle. Valtameren syvyyksissä ilma keuhkoissa kutistuu, minkä vuoksi typpeä voi joutua vereen. Valaan noustessa pintaan typpi laajenee ja muodostaa kuplia, jotka tukkivat verenkierron ja aiheuttavat ilmanpainetaudin. Jotta tämä vaara olisi mahdollisimman pieni, valaan keuhkot ovat suhteellisen pienet ja typen määrä on siten vähäisempi. Saadakseen kuitenkin lisää happea valas vaihtaa suurimman osan keuhkojensa ilmasta jokaisella hengenvedolla. Ihmiset voivat yhdellä hengenvedolla vaihtaa vain 15–20 prosenttia keuhkojensa ilmasta, mutta valas pystyy vaihtamaan 85–90 prosenttia keuhkojensa ilmasta.
Valas myös varastoi happea eri tavalla kuin ihminen. Ihminen varastoi 34 prosenttia hapesta keuhkoihinsa, 41 prosenttia vereensä ja vain 13 prosenttia lihaksiinsa sekä 12 prosenttia muihin kudoksiin. Valaat puolestaan varastoivat vain 9 prosenttia keuhkoihinsa, mutta 41 prosenttia lihaksiinsa, missä se on nopeasti käytettävissä. Jäljelle jäävät 41 prosenttia on veressä ja 9 prosenttia muissa kudoksissa. Pitkän sukelluksen aikana hapettunutta verta on vain tärkeissä elimissä. Muut ruumiintoiminnot hidastuvat huomattavasti. Kaskelotti näyttää muuten olevan paras sukeltaja. Se sukeltaa yli 900 metrin syvyyteen ja pysyy veden alla puolitoista tuntia. Ryhävalaat sukeltavat enintään 370 metrin syvyyteen.
Valaitten syntymä on ainutlaatuinen. Nisäkkäitten poikaset syntyvät yleensä pää edellä, mutta valaitten poikaset syntyvät pyrstö edellä. Tämä on välttämätöntä jottei vastasyntynyt vedä keuhkoihinsa vettä ja huku. Valaan onkin elämänsä ensimmäisen minuutin aikana tärkeintä päästä pintaan haukkaamaan ensimmäinen hengenvetonsa. Syntyessään poikanen on 3 metriä pitkä ja painaa 900 kiloa.
”Hyväntahtoisin jättiläinen”
”Ryhävalailla on kyllä hyväntahtoisen jättiläisen maine, mutta 40 tonnia on silti 40 tonnia!” Tämä ajatus mielessään meribiologi Sylvia Earle laskeutui pelokkaana veteen kohtaamaan ensi kerran ryhävalaat niiden omassa elementissään. Mutta kun yksi noista viehkeistä jättiläisistä lipui hänen ohitseen sen toinen ”suuri silmä muljahtaen” sen katsoessa häntä, hän lakkasi pelkäämästä näitä ”hyväntahtoisimpia jättiläisiä”.
Kaikki muut tuntuivat ajattelevan samoin. Deborah Glockner-Ferrari, joka tutki ryhävalaita Havaijiin kuuluvan Mauin saaren rannikolla, huomasi ryhävalaiden hellyyden varsinkin emon ja poikasen välillä: ”Ne ovat hyvin herkkätunteisia toisiaan kohtaan. Kosketus tuntuu olevan niille hyvin tärkeää. Emo hyväilee poikasta rintaevällään. Poikanen voi levätä emon leuan alla.” Jacques Cousteau lisää oman todistuksensa: ”Jopa jättiläisten keskuudessa poikasten imettämiseen liittyy hellä ja läheinen perheilmapiiri. Poikasen imiessä nisää emovalaan rintaevät näyttelevät niin huomattavaa osaa, että ne ovat melkein kuin käsivarret, joilla se tuudittaa pienokaista. Poikasen syödessä valasemo makaa toisella kyljellään ja pitää pienokaista kiinni rintaevillään.” Ja nuo syleilevät rintaevät ovat 4,5 metriä pitkät, kaikkien valaiden rintaevistä pisimmät.
Nämä hyväntahtoiset jättiläiset matkustelevat paljon. Ne tekevät vuosittain 6400–9700 kilometrin pituisia muuttomatkoja. Jotkut väittävät, etteivät ryhävalaitten muuttoreitit ole aina selvästi pohjois-etelä-suuntaisia ja että on epäselvää, ovatko ryhävalaat vaeltajia vai eivät. Ne viettävät kesänsä Atlantin ja Tyynenmeren kylmissä pohjoisissa vesissä syöden ahnaasti ja kasvattaen rasvakerrosta. Talveksi ne muuttavat trooppisten merien mataliin vesiin Karibianmerelle, Kalifornian niemimaan edustalle ja Havaijin edustalle, missä ne kovalla touhulla synnyttävät, kosiskelevat, parittelevat ja laulavat. Ne eivät syö kuukausiin, mutta
Voi sitä laulamista!
Tuntiessaan olonsa yksinäiseksi pienessä purjeveneessä kaukana merellä Roger Payne ja hänen vaimonsa laskivat veteen kaksi hydrofonia eli veteen upotettavaa kuuntelulaitetta, kytkivät virran vahvistimiin ja asettivat kuulokkeet korvilleen ja kuuntelivat. ”Me emme olleet enää yksin! Meitä ympäröi sen sijaan valtava kuoro iloisia ääniä, jotka tulvivat merestä yli sen äyräiden. Palatsin juhlasalin tavoin valtameren onkalot ja holvit kaikuivat ja jylisivät valaiden äänistä, jotka kumisivat, kaikuivat, painuivat ja häipyivät punoutuen yhteen mahtavien äänten muodostamaksi valtaisaksi ja monimutkaiseksi kudelmaksi. Tunsin itseni heti levolliseksi, sillä tämän kaiken aiheuttama ylenpalttinen innostus häivytti kokonaan yksinäisyyden tunteen. Koko yön nuo ihanat, tanssivat, jodlaavat huudot kiidättivät meitä ylimaallisen musiikin täyttämän meren yllä.”
Laulua saattaa esittää joko yksi valas, solisti, kahden valaan duo tai monien äänien kuoro. Jokainen valas laulaa samaa laulua muttei välttämättä yksiäänisesti toisten kanssa. Ne eivät laula mekaanisesti vaan säveltävät laulaessaan. Yhtenä vuonna laulettu laulu eroaa muina vuosina lauletuista. Tämänvuotinen laulu alkaa samoin kuin viimevuotinenkin, mutta valaat alkavat improvisoida, ja pian laulu onkin aivan uudenlainen. Ne eivät pelkästään laula vaan myös säveltävät. Joka vuosi ne säveltävät uuden laulun, ja jokainen valas laulaa vain uutta laulua. Ne laulavat vain talvehtiessaan lämpimissä vesissä. Kesäkauden kuutena kuukautena ne eivät laula lainkaan; silti kun ne taas rupeavat laulamaan seuraavana talvikautena, ne aloittavat viime vuoden laululla, mikä on hämmästyttävä todistus niiden hyvästä muistista!
Vaikka laulut ovatkin joka vuosi erilaisia, niiden rakenne pysyy aina samana. Kaikissa lauluissa on noin kuusi teemaa, jokaisessa teemassa on useita toistensa kaltaisia tai hitaasti muuttuvia fraaseja ja jokaisessa fraasissa kahdesta viiteen ääntä. Eri merissä asustavien valaiden laulut ovat erilaisia, mutta niissä kaikissa on samanlainen rakenne.
Koko laulu voi kestää kuudesta minuutista puoleen tuntiin, valas voi toistaa sitä koko vuorokauden ajan, ja toiset valaat voivat kuulla sen 30–50 kilometrin päähän. Tutkijat ovat sanoneet niiden lauluista: ”Ne ovat mahdollisesti eläinkunnan monimutkaisimpia lauluja.” ”Eläinkunnan taidokkain esitys.”
Laulavien valaitten kanssa uivat sukeltajat kertovat omista vaikutelmistaan: ”Laulu oli veden alla niin voimakasta, että me saatoimme tuntea äänen resonoivan päämme ja ruumiimme ilmaonteloissa.” ”Läheltä kuultuina laulut ovat unohtumattoman soinnukkaita ja rytmikkäitä.” ”Ääni oli uskomaton – aivan kuin joku olisi rummuttanut rintaani.” Se miten laulut syntyvät, on arvoitus. Ryhävalailla ei ole äänihuulia. Laulun aikana ei synny lainkaan ilmakuplia. Laulamisen syytä ei tiedetä, vaikkakin uskotaan sen liittyvän jollakin tavoin kosiskeluun ja urosten aggressiiviseen käyttäytymiseen. Tutkimukset osoittavat laulajien olevan uroksia.
Valaitten tulevaisuus on uhanalainen. Ovatko itse ryhävalaat vaarassa? Sata vuotta sitten niitä oli vielä noin 100000, mutta valaanpyytäjät ovat harventaneet niiden rivejä. Niitä on jäljellä enää 7000–10000 yksilöä. Näitä suurenmoisia luomuksia on teurastettu koiran- ja kissanruoaksi. Miten surullista! Vuonna 1966 heräsi toivon kipinä: Kansainvälinen valaanpyyntikomissio alkoi suojella niitä. Mutta aloitettiinko suojeleminen liian myöhään?
Jos ryhävalaat jonakin päivänä ovat hävinneet, niin poissa ovat myös niiden ilmakuplista muodostamat kalastusverkot, niiden 40-tonnisella ruhollaan tekemät uimahypyt, niiden hyväntahtoinen suhtautuminen toisiinsa ja ihmiseen, niiden pitkät matkat valtamerten halki ilman karttoja, ja poissa on myös niiden villi ja aavemainen laulu, joka kerran kaikui maailman merissä.
Vuonna 1977 Cape Canaveralista Floridasta avaruuteen laukaistut tutkimusalukset Voyager I ja II veivät mukanaan nauhoitettua ryhävalaan laulua. Onko tässä kaikki mitä niiden laulusta jää jäljelle: ääninauha, joka hiljaisena vaeltaa ulkoavaruuden halki miljardi vuotta kenenkään sitä kuulematta? Vai jatkavatko hämmästyttävät laulavat valaat konserttilaulujensa säveltämistä ja esittämistä maailman merissä lumoten tulevat sukupolvet, jotka arvostavat monia maata ja merta kaunistavia suurenmoisia luomuksia? (Psalmit 104:24, 25) Vain aika näyttää. – Eräältä Herätkää-lehden toimittajalta.
[Kuvat s. 22]
Yläkuva: Kurkun poimut pullistuvat auki veden ja kalojen virratessa sisään
Alakuva: Poimujen supistuessa ryhävalaan kieli (joka ei näy tässä) painaa veden ulos kuitenkin niin, että pikkukalat jäävät suuhun
[Kuvan lähdemerkintä s. 22]
Kaikki tämän kirjoituksen valokuvat on julkaistu Gloucesterissa Massachusettsissa Yhdysvalloissa sijaitsevan valaantutkimusinstituutin johtajan, Mason T. Weinrichin, suosiollisella luvalla.
[Kuva s. 23]
Lokit kerääntyvät noukkimaan ryhävalaan ruokapöydältä putoilevat ”muruset”
[Kuva s. 24]
Tässä noustaan pintaan haukkaamaan suuhunpantavaa
[Kuvat s. 25]
Yläkuva: Tämä on Beltane, jonka tuntee sen pyrstön alapuolen mustavalkoisesta kuviosta
Alakuva: Ja tässä on Mosaic, jonka tuntee sen tappajavalaitten arpeuttamasta ja runtelemasta pyrstöstä
[Kuva s. 26]
Ryhävalas valmistautuu korkeaan ilmahyppyyn
[Kuva s. 27]
Ryhävalaan valtaisa pyrstö synnyttää vesiputouksen noustessaan ensin pintaan ja kadotessaan sitten syvyyteen