Murhe muuttuu toivoksi
”Tämä johtokunta haluaa kaikkien jäsentensä ja varajäsentensä puolesta ilmaista syvän osanottonsa äitinne kuoleman johdosta. Hänen ominaisuutensa sekä syvä vakaumuksensa ja uskonsa saavat meidät esittämään teille osanottomme kaikesta sydämestämme.”
NÄMÄ ystävälliset sanat olivat surunvalittelukirjeessä, jonka sain äitini kuoleman jälkeen. Sen olivat lähettäneet eräät katolilaiset, jotka kuuluivat Casa Verdessä São Paulon osavaltiossa Brasiliassa toimivaan evankelista Pyhän Johanneksen kirkkoon. Äitini taas oli ollut Jehovan todistaja aina kuolemaansa saakka, joka tapahtui toukokuussa 1966. Jopa noiden katolilaisten täytyi tunnustaa, että äitini palveli Luojaansa todella väsymättömän innokkaasti.
He pakenivat henkensä edestä
Äitini oli armenialainen. Vaikka armenialaiset ovat monien vuosisatojen ajan olleet turkkilaisten hallinnon alaisia, niin he ovat pysyneet omana ryhmänään, koska he tunnustautuvat kristityiksi, kun taas turkkilaiset ovat muslimeja.
Äiti oli perheensä kanssa elänyt rauhallista elämää Turkissa lähellä Ankaraa sijaitsevassa Stanozin kaupungissa. Mutta vuonna 1915 armenialaisten tilanne muuttui yhdessä yössä. Turkin hallituksen yhtäkkiä julkaiseman säädöksen mukaan armenialaisten täytyi luopua kaikista teräaseista, kuten veitsistä ja maanviljelystyökaluista, joita voitaisiin käyttää tappoaseina. Seuraavaksi turkkilaiset sotilaat lähetettiin hakemaan kaikki työkuntoiset miehet pois kotoaan. Monet äidinkin perheen miehistä vietiin pois, hänen isänsä mukaan luettuna, eivätkä he palanneet koskaan kotiin. Myöhemmin selvisi, että heidät oli joko mestattu tai nuijittu kuoliaiksi.
Näin isoäitini jäi yksin huolehtimaan iäkkäästä äidistään ja viidestä lapsestaan, joista yksi oli äitini. Sitten koitti päivä, jolloin kaikkien oli paettava, sillä heidän kotinsa valeltiin bensiinillä ja koko kaupunki poltettiin. Ihmiset juoksivat henkensä edestä jättäen lähes kaiken taakseen. Äitini sanoi heidän unohtaneen kaikessa kiireessä päästää lehmänsä vapaaksi, ja he saattoivat kuulla sen tuskaisat huudot pitkän matkan päähän. Useiden päivien ajan taivas oli täynnä mustaa savua.
He muuttivat pakolaisina maasta toiseen ja päätyivät viimein Ranskaan. Siellä äiti tapasi lopulta isäni, ja vuonna 1925 he menivät naimisiin. Seuraavina vuosina heille syntyi poika ja neljä tytärtä. Isä oli myös armenialainen ja kotoisin Kayserista Turkista. Hänen perheensä oli joutunut kärsimään vielä hirvittävämpiä kokemuksia, sillä heidät oli karkotettu ja pakotettu jättämään kotinsa, mitä tapahtumaa he kutsuivat nimellä aksor (pakkomaastamuutto). Ihmisten täytyi siis jättää taakseen kaikki ja paeta erämaahan, missä monet heistä kuolivat nälkään tai sairauksiin tai saivat surmansa joukkomurhissa.
Time-lehdessä sanottiin 23. elokuuta 1982: ”Vuonna 1915 sisäministeri Talaat Pasha välitti paikallisille johtajille kansanmurhan toimeenpanoa koskevan päätöksen. Eräässä hänen julistuksessaan sanottiin, että hallitus oli päättänyt ’tuhota täysin kaikki Turkissa asuvat armenialaiset. Heidät on tyystin hävitettävä ikään ja sukupuoleen katsomatta ja omantunnonpistoista välittämättä, tapahtuupa se sitten miten rikollisella tavalla tahansa.”’
Tulee olemaan todella suurenmoista elää Jumalan valtakunnan alaisuudessa, kun vihaa ja sotia ei enää ole ja kun paratiisi ennallistetaan koko maapallolle! Silloin armenialaiset, turkkilaiset ja kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvat ihmiset elävät yhdessä rauhassa ikuisesti.
Mutta antakaahan kun kerron, miten perheeni ja minä saimme tietää tästä suurenmoisesta toivosta.
Rakas omainen kuolee
Vuonna 1938 ollessani vain 8-vuotias perheemme muutti Brasiliaan. Perheemme päätti asettua asumaan São Paulon kaupunkiin, suureen liike-elämän keskukseen. Täällä aloimme menestyä aineellisesti valmistamalla torrãota, suuresti kysyttyä maapähkinöistä valmistettua karamellia.
Suunnittelimme tehtaan laajentamista. Sitten yhtäkkiä veljeni, joka oli tuolloin 20-vuotias, sairastui bakteerin aiheuttamaan sydämen sisäkalvontulehdukseen. Lääkärit sanoivat, että hänellä olisi vain muutamia kuukausia elinaikaa, mutta he lupasivat kokeilla häneen uutta lääkettä, penisilliiniä. Hänen kuumeensa pysyi kuitenkin ennallaan. Pian keksittiin streptomysiini. Luulimme sitä ihmelääkkeeksi, mutta valitettavasti veljeni oli ilmeisesti allerginen sille, sillä hänen kuumeensa nousi 40 asteeseen ja hänen päätään särki hirvittävästi.
Otimme yhteyttä Yhdysvalloissa toimivaan lääkäriin, ja hän kertoi meille uudesta lääkkeestä, jota voitaisiin käyttää yhdessä penisilliinin kanssa. Sitä lähetettiin meille lentopostissa, ja olimme juuri aikeissa lähteä kiidättämään sitä sairaalaan, kun saimme puhelimitse tiedon veljeni kuolemasta. Hän oli silloin 22-vuotias. Itkimme yötä päivää, eikä meillä ollut ketään joka olisi lohduttanut meitä.
Valoisa toivon säde
Äiti alkoi syvässä epätoivossaan lukea Raamattua ja niitä Vartiotorni-seuran julkaisuja, joita isä oli vuosien mittaan hankkinut. Äiti pyysi meitä tyttöjäkin lukemaan niitä. Isä oli lukenut niitä, ja hän sanoi, että kuolleet saisivat ylösnousemuksen. Se herätti kiinnostuksemme. Kolme sisartani alkoivat lukea noita julkaisuja. Minä puolestani halusin lukea vain Raamattua, sillä en halunnut minkään uskonnon vaikuttavan itseeni.
Muistin keskustelun, jonka kävin veljeni kanssa ennen hänen kuolemaansa. Hän sanoi, että jos kuoleman jälkeen on elämää, niin hän ottaisi minuun yhteyttä. Kuolemansa jälkeen hän ei ollut kuitenkaan antanut minkäänlaista merkkiä siitä, että hän olisi ollut elossa jossain. Kun sitten luin Saarnaajan 9:5:n, jonka mukaan ”kuolleet eivät tiedä mitään”, tiesin ettei veljeni ollut elossa missään. Oli myös hyvin lohdullista lukea Jeesuksen sanat: ”Kaikki muistohaudoissa olevat kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin.” (Johannes 5:28, 29) Mutta kun pääsin Ilmestyskirjan 20:5:een asti, ihmettelin, mitä tuo kohta tarkoitti. Siinä sanotaan: ”Muut kuolleet eivät tulleet elämään, ennen kuin ne tuhat vuotta olivat päättyneet ”
”Ei se tarkoita, etteivät kuolleet tule haudoista, ennen kuin ne tuhat vuotta ovat päättyneet”, sanoi vanhempi sisareni.
”Mistä sinä sen sait tietää?” kysyin.
”Noista kirjoista, joita et halua lukea.”
”Mistä niistä?”
Hän ei muistanut. Niinpä aloin lukea niitä yhden toisensa jälkeen – ja meillä oli niitä toistakymmentä! Joskus luin koko yön löytääkseni jonkin selityksen Ilmestyskirjan 20:5:een. Kuinka paljosta olinkaan jäänyt vaille, kun en ollut halunnut lukea noita Vartiotorni-seuran kirjoja!
Olimme juuri aikeissa lähettää kirjeen tilataksemme Ilmestyskirjaa käsittelevän Valo-kirjan toisen osan sekä muita julkaisuja, kun muuan Jehovan todistaja tuli käymään luonamme. Hän sanoi, että voisimme hankkia nuo kirjat Jehovan todistajien valtakunnansalista, ja hän kutsui meidät sinne. Päätimme mennä. Kokouksen jälkeen todistajat keskustelivat rakkaudellisesti kanssamme puoleen yöhön asti ja vastasivat ylösnousemusta koskeviin kysymyksiimme.
He selittivät, että Ilmestyksen 20:5:ssä mainitut kuolleet tulevat elämään Kristuksen tuhatvuotisen hallituskauden aikana, mutta he eivät saa ikuista elämää, ennen kuin he ovat osoittautuneet uskollisiksi tuhatvuotiskauden lopulla tapahtuvassa loppukoetuksessa. Ylösnousemuslupaus oli nyt kuin kirkas toivon säde.
”Sinä kaivaudut liian syvälle”
Surimme yhä veljemme kuolemaa, mutta tuona samana viikonloppuna aloimme myös saarnata talosta taloon. Isoäiti oli selviytynyt toisesta maailmansodasta ja muuttanut Ranskasta luoksemme asumaan. Hän oli protestantti. Kun näytin hänelle, kuinka paljon Raamatun opetus erosi hänen uskonnostaan, hän sanoi: ”Miksi et puhu asiasta kirkkoni pastorille?” Pastori suostui keskustelemaan kanssamme, ja sopi ajan, jolloin voisimme mennä tapaamaan häntä hänen kotiinsa.
”Missä merkityksessä Jeesus on Pelastajamme?” kysyin häneltä ensimmäiseksi.
”Hän pelastaa meidät synneistämme, ja niin me pääsemme taivaaseen kuoleman jälkeen”, hän vastasi.
”Entä ne, jotka eivät pelastu?”
”He joutuvat helvettiin.”
”Mihin sellaiset uskolliset ihmiset, kuten esimerkiksi Aabraham ja Daavid, menivät, jotka elivät ennen kuin Jeesus tuli maan päälle?”
”Taivaaseen.”
”Entä mihin ennen Jeesuksen kuolemaa eläneet uskottomat menivät?”
”Helvettiin.”
”Missä merkityksessä Jeesus sitten on Pelastaja, jos kerran hyvät ihmiset menivät taivaaseen ja pahat helvettiin jo ennen hänen kuolemaansa ja tilanne on täsmälleen sama hänen uhrikuolemansa jälkeen? Entä mihin ne ihmiset menivät, jotka eivät koskaan edes kuulleet Jeesuksesta? Pääsevätkö he taivaaseen ilman Kristusta? Jos pääsevät, niin miksi sitten lainkaan saarnata heille Kristuksesta? Vai joutuivatko he tuliseen helvettiin, vaikka eivät olleet edes kuulleet Jeesuksen nimeä? Jos joutuivat, niin eihän Jeesus silloin tullut pelastamaan myös heitä. Eikö Jeesus kuitenkin ole koko maailman Pelastaja?”
”Sinä kaivaudut liian syvälle”, vastasi pastori. ”Ei sinun tarvitse tutkia Raamattua noin syvällisesti. En minä itsekään sitä noin tarkkaan tutki. Sinun täytyy vain olla rehellinen, elää hyvää elämää ja olla kunnioittava. Silloin saat palkkasi, missä se sitten lieneekin.”
”Tarkoitatteko siis, että Raamattu on vain hyvää moraalia ja hyviä tapoja opettava kirja?” kysyin. ”Sellaisetkin ihmiset, jotka eivät edes usko Jumalaan, tietävät että heidän tulee käyttäytyä tuolla tavalla!”
Olin tuolloin vain 18-vuotias, ja pastori oli valkotukkainen iäkäs armenialainen. Tämän jälkeen isoäiti ei enää koskaan palannut protestanttiseen kirkkoon. Hänestä tuli Jehovan todistaja, ja meidät kastettiin yhdessä 22. elokuuta 1948 vertauskuvaksi elämämme vihkimisestä Jehovalle.
Murhe muuttuu toivoksi
Äidilläni, sisarillani ja minulla oli ennen tapana itkeä muistellessamme perhettämme kohdanneita murheita, mutta nyt me kerroimme riemuissamme toisille uudesta järjestyksestä ja ylösnousemustoivosta. Mitä meidän tulisi tehdä, kun meillä nyt oli tällainen verraton toivo? Tulisiko meidän jatkaa ansiotyötämme makeistehtaassamme? Tulisiko minusta konserttipianisti, mikä oli ollut tavoitteeni? Vai tulisiko minusta Jumalan valtakunnan hyvän uutisen kokoajanjulistaja?
Ei ollut epäilystäkään siitä, mitä piti tehdä. Kuukausi sen jälkeen, kun olin ollut läsnä elämäni ensimmäisessä suuressa Jehovan todistajien konventissa vuonna 1948, minusta tuli vakituinen tienraivaaja (kokoajan evankelista), ja pian sen jälkeen myös kaikista kolmesta sisarestani tuli tienraivaajia. Tämä on ollut todella palkitseva elämäntapa!
Vuonna 1953 minulle tarjottiin uutta etua, kun sain kutsun Gilead-koulun 22. kurssille. Tuossa koulussa Jehovan todistajia valmennetaan lähetystyöntekijöiksi. Mutta äidin terveys ei ollut kovin hyvä. Eräänä päivänä, kun olimme kahden, sanoin hänelle: ”Äiti, jos Jehova pyytäisi sinua tekemään saman kuin hän pyysi Aabrahamia tekemään, nimittäin uhraamaan ainoan poikansa Iisakin, niin mitä sanoisit?”
Hän oli hetken vaiti ja vastasi sitten: ”En voisi kieltää Jehovalta mitään.”
”Entä jos hän pyytäisi sinua tekemään jotakin paljon helpompaa”, jatkoin, ”toisin sanoen päästämään yhden tyttäristäsi lähetystyöhön mihin maailman kolkkaan tahansa. Antaisitko hänen mennä?”
Hän vastasi myöntävästi. Sitten kerroin, että olin lähdössä valmennettavaksi lähetystyötä varten. Vanhin sisareni Siranouche jäi kotiin huolehtimaan vanhemmistamme.
Kun minut Gileadin jälkeen määrättiin takaisin Brasiliaan, palvelin vajaat kaksi vuotta Santa Catarinan osavaltiossa sijaitsevassa Lagesissa, missä oli vain kaksi todistajaa, ja näin, kun sinne perustettiin uusi seurakunta. Vuonna 1956 minulle sitten tarjottiin etua, jota olen vaalinut hyvin hellästi, nimittäin mahdollisuutta työskennellä Vartiotorni-seuran Brasilian haaratoimistossa, jossa olen palvellut näihin päiviin asti. Äiti ei koskaan pyytänyt minua palaamaan kotiin, ei edes silloin, kun hän jäi leskeksi vuonna 1962 ja hänen toimeentulonsa oli hyvin niukka. Hän tyytyi vähään ja kirjoitti minulle mitä rohkaisevimpia kirjeitä.
Kun olin työskennellyt 20 vuotta haaratoimistossa, sisareni Vehanouch, joka oli käynyt Gileadin 33. kurssin, tuli myös palvelemaan haaratoimistossa. Nyt me molemmat työskentelemme käännös- ja korjauslukuosastolla.
Kaksi muuta sisartani ovat myös jatkaneet kokoajanpalvelustaan. Gulemia, nuorin meistä, aloitti vakituisen tienraivauksen vuonna 1949, jolloin hän oli 14-vuotias, ja vuodesta 1960 lähtien hän on ollut erikoistienraivaaja (joka käyttää 140 tuntia kuussa saarnaamistyöhön). Sen jälkeen kun äitini kuoli vuonna 1966, vanhimmasta sisarestani Siranouchesta tuli Gulemian erikoistienraivaajatoveri. He palvelevat tätä nykyä pienessä vuoriston keskellä sijaitsevassa Caconden kaupungissa São Paulon osavaltiossa.
Mistään muusta työstä emme olisi voineet saada niin paljon iloa kuin tästä Jumalan valtakunnan julistamistyöstä. Me kiitämme Jehovaa ja Kristusta siitä, että he ovat käyttäneet meitä samoin kuin ’Filippuksen neljää tytärtä’. (Apostolien teot 21:9) Meillä neljällä on ollut etu auttaa noin 400:aa henkilöä pääsemään osalliseksi tästä samasta ilosta. Olemme nähneet julistajien määrän täällä Brasiliassa kasvavan 1300:sta yli 170000:een.
Münchenin olympiastadionilla pidettiin vuonna 1978 ”Voittoisan uskon” kansainvälinen konventti, ja me näimme silloin jotain hyvin kiinnostavaa turkinkielisellä osastolla. Sydäntämme kosketti syvästi nähdä armenialaisten ja turkkilaisten istuvan yhdessä rauhan ja tosi rakkauden vallitessa kuunnellen raamatullisia neuvoja! Ja arvatkaapa, kuka tarjosi meille kyytiä majapaikkaamme ohjelman jälkeen? Eräs turkkilainen todistaja! Jehova voi tosiaankin saada aikaan ihmeitä!
Edessämme on vielä paljon ilonaiheita, jos pysymme uskollisina rakkaudelliselle Luojallemme. Silloin näemme hänen Valtakuntansa voittavan ja voimme toivottaa tervetulleeksi rakkaita omaisiamme, kun he saavat ylösnousemuksen! – Kertonut Hosa Yazedjian.
[Kuva s. 17]
Hosa Yazedjian ja Vartiotorni-seuran Brasilian haaratoimisto, jossa hän työskentelee