Selkäpiitä karmiva viidakkokuoro

Herätkää-lehden Surinamin-kirjeenvaihtajalta

ALUKSI kuului yksinäistä aavemaista kiljuntaa. Sitten yhä useammat äänet liittyivät valitukseen, joka paisui pitkään raikuvaan huippuunsa. Äänet kuulostivat samalta kuin navakan tuulen ulvonta sen viuhuessa tunnelin läpi. Sitten huudot vaimenivat hetkeksi, mutta puhkesivat jälleen täyteen voimaansa. Lopulta äänet ja niiden kaiku häipyivät. Vähitellen hyönteisten surina ja lintujen sirkutus täyttivät jälleen viidakon.

Hämmästyin kuulemastani samalla kun tarkastelin tämän karmivan äänen päästäneitä viidakkokuoron jäseniä: viittä rotevaa baboeniaa, kuten punamölyapinoita täällä Surinamissa kutsutaan.

Muuan biologi kertoi: ”Täällä Surinamissa niitä tapaa pohjoisen rämeiseltä rannikolta etelän tiheisiin viidakoihin asti. Ne asustavat korkealla puissa varsinkin jokia reunustavissa metsissä, ja niitä voi olla ryhmässä 4–8 yksilöä ja toisinaan vielä useampiakin.”

Katsellessani esiintyjiä päätähti tuli lähemmäksi ja murisi. Se oli vanha, seistessään lähes 90 senttimetrin korkuinen uros, joka oli suurempi ja rotevampi kuin ryhmän neljä muuta jäsentä. Sen pää, josta oli puolet pelkkää valtavaa alaleukaa, oli syvällä hartioiden välissä, minkä vuoksi näytti siltä kuin sillä olisi ollut kyttyrä.

Oranssinpunaisen turkin jyrkkänä vastakohtana paistoi paljas naama. Selvästi erottuva parta antoi sille arvokkuutta ja peitti noiden selkäpiitä karmivien huutojen lähteen – laajentuneen kurkun. Miksi se on laajentunut? Jivaro-intiaaneilla on huvittava vastaus:

Tarinan mukaan ’eräänä päivänä mölyapina näytti hämähäkkiapinalle, miten kookospähkinöitä rikotaan lyömällä niitä yhteen. Kun hämähäkkiapina yritti sitä, sen peukalot jäivät pähkinöitten väliin ja katkesivat. Kostoksi hämähäkkiapina sanoi mölyapinalle: ”Älä riko niitä lainkaan. Ne maistuvat paljon paremmilta kokonaisina.” Mölyapina noudatti neuvoa, mutta kookospähkinä juuttuikin sen kurkkuun ja jätti jälkensä sen kaikkiin jälkeläisiin, kun taas hämähäkkiapinan jälkeläiset jäivät ilman peukaloa.’

Mutta kun jivaro-intiaanit ampuivat yhden mölyapinan ja katsoivat sen kurkkuun, siellä ei ollutkaan kookospähkinää. Sen sijaan he näkivät laajentuneessa kurkussa maljan muotoisen onton suurista luista muodostuneen äänirasian. Tämä urosbaboenin synnynnäinen sitruunan kokoinen kaikukoppa on 25 kertaa suurempi kuin muiden samankokoisten apinoitten vastaava ruumiinosa, eikä sellaista ole muilla nisäkkäillä. Mölyapinan supistaessa rinta- ja vatsalihaksiaan ilma kulkee tässä ontossa äänirasiassa olevan aukon kautta, ja eläimen ääni vahvistuu niin kovaksi, että sen voi kuulla yli kolmen kilometrin päähän.

Tarkkailijat ovat huomanneet, että kuutamoöinä mölyapinat tulevat ”puheliaiksi” ja saattavat hyvinkin viettää yönsä nukkumatta ja häiritä toisten unta. Luulisi että ne nukkuvat sitten aamulla, mutta ei. Juuri ennen auringonnousua ne aloittavat mölyämisensä, ja päivän päättyessä kuorolaiset asettuvat jälleen riviin esittämään kiusallisen epävireistä serenadiaan.

Luonnonkuvauksia laativa kirjailija Richard Perry lisää, että ”ukkosen jyrähdys, äkillinen rankkasade, ohi kiitävä lentokone tai jopa perhosten lento” saa ne mölyämään. Mahtavatkohan ne koskaan levätä?

”Kyllä ne lepäävät”, kertoi entinen eläintarhan johtaja minulle. ”Tarhani kaksi mölyapinaa ottivat mielellään aurinkokylpyjä. Ne valitsivat kuivuneen oksan, kiersivät häntänsä sen ympärille ja oikaisivat roikkumaan ylösalaisin. Pitkät käsivarret ja jalat vapaana heiluen ne torkahtivat.”

Mutta aurinkoa ottaessakin tulee nälkä. Vanha uros päättää, että on ruoka-aika. Se päästää kaakattavan äänen, ja niin toiset nousevat ja seuraavat sitä toiseen puuhun. Jokaisella on jonossa oma paikkansa: johtaja ylimmäisenä edessä ja toinen uros hännänhuippuna. Naaraat ovat turvallisesti keskellä. Leikkisät poikaset unohtavat joskus paikkansa rivissä, mutta nuhteleva karjaisu riittää tuomaan ne takaisin oikealle reitille. Ja tuo reitti on aina sama. Muuan tutkija kirjoitti, että mölyapinoilla on omat liikenneväylänsä ja että ne kulkevat aina samoja reittejä samojen vaakatasossa olevien oksien kautta.

Hännästä on paljon apua ruokailtaessa. Ne roikkuvat sen varassa pää alaspäin keinuen kädet ja jalat vapaina ja kahmivat suuhunsa hedelmiä, kukkia ja siemeniä. Monenlaiset lehdet – valtavat määrät niitä – muodostavat kuitenkin niiden pääruokavalion. Mutta kasvissyöjät, varokaa! Älkää tilatko niiden ruokalistalta.

Eräs kokenut luonnontieteilijä kertoi minulle: ”Jos eksyy viidakkoon, voi säilyä elossa syömällä samaa ravintoa kuin apinat.” Paikkakuntalaiset varoittavat kuitenkin: ”Ihmiset voivat syödä kaikkea mitä hämähäkkiapinatkin, mutta eivät kaikkea mitä baboenit syövät. Mölyapinat nimittäin syövät myrkyllisiä kasveja. Siksi niitten hampaat kellastuvat ajan mittaan samalla tavoin kuin ketjupolttajan hampaat.”

Niin valkoisia kuin keltaisiakin hampaita näytetään, kun toiset apinat tulevat liian lähelle ryhmää. Ne elävät hyvin mielellään laumana täysin omissa oloissaan. Mutta eivät toiset apinatkaan juuri välitä niistä. Kun erään eläintenkeräilijän kävi sääli yksinäistä mölyapinan poikasta ja hän yritti piristää sitä tuomalla sen seuraksi hyväntahtoisen naarasapinan, niin tuon apinatytön ei tarvinnut kuin ”kerran vilkaista rumaa mölyapinaa, kun se jo alkoi kiljua aivan kuin se olisi nähnyt mörön”!

Guyanasta kotoisin oleva vanha metsästäjä William havaitsi kerran mölyapinan seurassa vieraan, hämähäkkiapinan. Ne seisoivat samalla oksalla kasvotusten, mutta tappeluhan siinä oli käynnissä. William muistelee: ”Ne olivat kiertäneet häntänsä oksan ympärille tueksi ja rusikoivat nyt toisiaan vapailla käsillään ja tarttuivat niillä toisiinsa. Ne kirkuivat ja purivat toisiaan. Lopulta pääsi mölyapina voitolle.” Kinastelivatko ne yhä tuosta kookospähkinästä?

Jopa toisten mölyapinaryhmien annetaan ymmärtää, että niiden tulisi vain pitää huoli omista asioistaan. Kun yksi baboenien ryhmä uskaltautuu toisen ryhmän alueelle, seuraa sanallinen taistelu, joka kestää kunnes toinen ryhmä peräytyy. Useimmat tutkijat ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että tämän viidakkokuoron sanoman pääsisältö on: ”Pysykää poissa!”

”Pastori” kuoron johtajana

Mölyapinoitten kiljunta voi meistä kuulostaa pelkältä sekasortoiselta meteliltä, mutta siinä on kuitenkin jonkinlainen järjestys. ”Domri [pastori] on kuoron johtaja”, sanoi Raymond, kullanhuuhtoja, joka teki mölyapinoista havaintoja viidakkoleiristään käsin.

”Domri?” ihmettelin.

”Niin, sillä nimellä kutsumme vanhaa urosta. Täällä on kirkossa sellainen tapa, että domri laulaa virren ensimmäisen säkeistön, ja sitten muut seurakuntalaiset yhtyvät häneen. Baboenit tekevät samoin.”

Raymond selittää edelleen, että ennen kuin kuoro aloittaa laulunsa, johtaja tepastelee sen edessä edes takaisin katsellen sen jäseniä synkän näköisenä aivan kuin ankara orkesterin kapellimestari tarkastellessaan soittajia. Kun johtaja on tyytyväinen, se alkaa ”lämmitellä” päästämällä kurkustaan muutamia omahyväisiä karjahduksia. Sitten muut yhtyvät möykkäämiseen katsellen hämmentyneinä toisiinsa huulet törröllään. ”Nuo hapannaamat ovat todella hassun näköisiä”, sanoo Raymond. ”Ne mölisevät niin vakavissaan.”

Niiden viholliset

Joinakin hetkinä kuitenkin jopa kuoron johtaja unohtaa järjestyksen. Kun jaguaarit tai harpyijakotkat hyökkäävät, syntyy täydellinen sekamelska ja kaikki kuoron jäsenet säntäävät päätä pahkaa pakoon henkensä edestä ja jopa uivat joen yli päästäkseen turvaan.

Ihminen on kuitenkin mölyapinoitten vaarallisin vihollinen. Vaikka laki suojelee mölyapinoita, niitä metsästetään lihan takia. Erään tutkimuksen mukaan ’eräässä intiaanien asuttamassa kylässä, jossa asui 450 henkeä, ammuttiin ja syötiin yhtenä kuukautena 56 mölyapinaa’. Ei siis mikään ihme, että joillakin alueilla niiden lukumäärä on vähenemässä. Ja eloon jääneet vetäytyvät syvemmälle viidakkoon.

Mutta aina kun niiden möly raikuu niiden kaukaisista piilopaikoista, ne muistuttavat meitä olemassaolostaan ja julistavat sanomaansa: ’Me olemme täällä. Pysykää poissa!’

Mahtaako ihminen koskaan ymmärtää niiden sanomaa?

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 24]

Mölyapinan ääni vahvistuu niin kovaksi, että sen voi kuulla yli kolmen kilometrin päähän

[Kuvan lähdemerkintä s. 22]

©Zoological Society of San Diego

[Kuvan lähdemerkintä s. 23]

©Zoological Society of San Diego