Mustalainen löytää ”Tien”
SYNNYIN vuonna 1929 Pohjois-Walesissa romaaniperheen eli, niin kuin useimmat sanoisivat, mustalaisperheen teltassa. Monet vuodet sen jälkeen elin mustalaisten tavan mukaan kierrellen Walesia ja Lounais-Englantia. Elämäntapamme oli yksinkertainen, eikä sitä häirinnyt muu kuin se, että viikon, parin välein meidän oli pakko taas lähteä liikkeelle.
Vanhempani kulkivat meidän neljän lapsen kanssa kaksissa hevosvankkureissa. Me lapset nukuimme nelipyöräisissä ”tynnyrivankkureissa”, joissa olivat perheemme taloustavarat. (Mikäli lähistöllä sattui olemaan heinäsuova tai lato, nukuimme kaikki siellä.) Kaksipyöräisissä, suurta tulitikkurasiaa muistuttavissa kärryissä kuljetettiin leiriytymisvälineitämme ja työkalujamme. Keventääksemme hevosten kuormaa me lapset tavallisesti kävelimme.
Mikäli suinkin mahdollista, etsimme leiripaikat metsästä hyvän matkaa seudun vakituisten asukkaiden näköpiiristä. Se auttoi meitä karttamaan heidän vihamielisyyttään. Aina ennen kuin siirryimme muualle, isä pani meidät keräämään roskat ja lakaisemaan nurmikon. Me jätimme paikan aina siistiksi.
Mustalaisten elintavat
Miten me hankimme toimeentulon? Humalanpoiminta Wiltshiressä ja Herefordshiressä oli yksi kausitöistämme. Se oli aina iloista aikaa. Vaikka mustalaisperheet leiriytyivätkin erilleen toisistaan, ne kokoontuivat iltaisin leiritulen ääreen soittamaan, laulamaan ja tarinoimaan. Olimme köyhiä, mutta meillä ei myöskään ollut aineellisen omaisuuden mukanaan tuomia huolia.
Muina aikoina vuodesta isä valmisti mattoja ja koreja eräästä suolla kasvavasta kaislasta. Keräsimme kaislaa ja hentoja pajunoksia korien rungoksi. Ne keitettiin niin, että kaisla valkaistui ja pajunoksien kuori irtosi helpommin. Kasveista valmistamillaan väreillä isä koristeli valmiit tavarat villilintujen tai -eläinten kuvin. Mustalaismiehet eivät kuitenkaan koskaan itse osallistu varsinaiseen myymiseen. Niinpä me muut myimme tuotteita ovelta ovelle, ja tietysti hyvästä hinnasta!
Isä opetti meitä myös valmistamaan sellaisia tavaroita itse. Opimme myös tekemään kukkia paperista ja puusta, kesyttämään ja kouluttamaan hevosia, tunnistamaan luonnonyrttejä ja käyttämään niitä lääkkeinä. Hän vei meidät kaatopaikalle ja näytti, miten voisimme ottaa talteen kaiken, millä suinkin voisi olla käyttöä, myös ruokaa. Osasimme lisäksi pyydystää jäniksiä, siilejä ja kaikenlaista riistaa pataan pantavaksi. Mikäli näitä ei ollut saatavilla, meidän mielestämme ei ollut mitään väärää siinä, että pihistimme kanan tai pari tai vähän vihanneksia joltakulta maanviljelijältä. Arvelimme, että hänellä olisi siihen kyllä varaa, olimmehan me sitä paitsi nälkäisiä. Opimme myös keittämään nokkosia, ruusunvarsia, kuusamankukkia ja kaikenlaisia luonnonyrttejä sekä suurinta herkkua, etanoita. Monesti meillä ei kuitenkaan ollut mitään syötävää koko päivänä.
Äiti opetti minut nelivuotiaasta lähtien kerjäämään, myymään ja varastamaan. Ensin hän varmisti, että olin huonosti puettu ja ilman kenkiä. Sitten hän lähetti minut yksin johonkin taloon käskien minua itkemään ovella. Jos minua ei itkettänyt, hän läimäytti minua säärille, niin että minulla oli joka tapauksessa kyyneleet silmissä! Minun piti sanoa isäntäväelle, ettei minulla ollut mitään syötävää. Harva pystyi vastustamaan nukkavierua, itkevää pikkutyttöä.
Opin myös vielä yhden mustalaisille tyypillisen taidon: povaamisen. ”Povaamisemme” ei itse asiassa ollut muuta kuin ihmisten tarkkailemista ja sen päättelemistä, mitä he halusivat kuulla. Mutta kuten myöhempinä vuosina tulin huomaamaan, tähän taitoon voi liittyä myös yliluonnollisia voimia. Minulle pelikorttien, teelehtien ja kämmenenviivojen lukeminen oli kuitenkin pelkkä silmänkääntötemppu. Onnistuin vain silloin, kun ihmiset olivat yhteistyöhaluisia.
Helvetinpelko
Useimpien romaanien tavoin isäni oli hyvin uskonnollinen. En tarkoita, että hän olisi käynyt kirkossa. Kaukana siitä. Hänellä oli tapana sanoa, että kirkkojen loisteliaisuus ja muotomenot osoittivat niiden kuuluvan ”vanhukselle”, joksi hän kutsui Paholaista. Varhain jokaisena aamuna, satoi tai paistoi, isäni meni ulos, polvistui ja rukoili Jumalaa ääneen. Toisinaan me heräsimme hänen rukouksiinsa. Kysyin häneltä, miksi hän rukoili ääneen, ja hän vastasi: ”Jumala on antanut minulle äänen, joten minun tulee käyttää sitä puhuessani hänelle.”
Niinpä opin isältäni jotakin Jumalasta, Jeesuksesta ja luomakunnasta. Kerran olimme leiriytyneet kalkkikivilouhokselle lähelle kalkkiuunia, jossa kiveä poltettiin kalkiksi. Meillä oli tapana kiivetä uunille lämmittelemään. Isä sanoi meille, että helvetti oli tuon uunin kaltainen ja paloi yötä päivää. Hän sanoi, että minä joutuisin sinne, jos olisin tuhma tyttö. Ajatus kauhistutti minua!
Vanhempamme pitivät siis tiukkaa kuria. Me emme saaneet käyttää ehostusta, lyhyitä hameita emmekä polttaa. Muistan erään tapauksen, kun naimisissa oleva veljeni, joka oli tuolloin 25-vuotias, kävi luonamme. Hän sytytti vahingossa savukkeen isäni läsnä ollessa, ja se napautettiin heti hänen kädestään kekäleellä!
Perheongelmia
Ollessani noin 11-vuotias vanhempieni avioliitto hajosi ja he erosivat toisen kerran, ja tällä kertaa lopullisesti. Minä jäin isän luokse. Vaelsimme yhdessä, kunnes täytin 19 vuotta ja menin naimisiin nuoren sotilaan kanssa. Hän ei ollut romaani. Isä järkyttyi suunnattomasti eikä suostunut tulemaan lähellenikään 15 vuoteen.
Mustalaistavoista luopuminen oli vaikeampaa kuin olin ikinä osannut kuvitellakaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni asuin talossa. Minulla ei kuitenkaan ollut harmainta aavistusta siitä, miten taloa hoidetaan, tai siitä, miten edes liedellä valmistetaan ruokaa.
Sitten äitini sairastui tuberkuloosiin ja pyysi apuani. Hoitaessani häntä sairaus tarttui minuun. Vietettyäni viisi vuotta sairaalassa minulla oli jäljellä vain toinen munuainen ja kolme neljännestä toisesta keuhkosta. Tällä välin mieheni erosi minusta ja meni uusiin naimisiin. Lopulta minäkin avioiduin uudelleen, mutta kestettyään ongelmien – ja toisinaan väkivallan – täyttämät kymmenen vuotta tämäkin avioliitto päättyi eroon.
Löysin ”Tien”
Vuosi 1959 toi kuitenkin tullessaan elämääni kaikkein perusteellisimman muutoksen. Kaksi naista, jotka olivat Jehovan todistajia, kävi luonani. Kuuntelin ja otin heiltä pari raamatullista lehteä paljastamatta kuitenkaan, etten osannut lukea. Toinen heistä, Marie Nightingale, palasi tapaamaan minua. Vaikka en halunnut sitoutua, hyväksyin silti aina hänen tarjouksensa palata luokseni. Hän kävi luonani kaksi kertaa viikossa jättäen silloin tällöin lehtiä. Hänen lähdettyään olin niin turhautunut lukutaidottomuudestani, että revin lehdet kappaleiksi.
Pidin kuitenkin siitä, mitä hän kertoi minulle kristillisestä Tiestä, ja erityisesti siitä ajatuksesta, että Jehova on oikeudenmukaisuuden ja vapauden Jumala. (Apostolien teot 9:2) Hän ei rangaissut ihmisiä tulisessa helvetissä, kuten isäni uskoi. Opin, että Raamatun helvetti oli yksinkertaisesti hauta! (Psalmi 37:28) Sain myös tietää Jumalan ihmeellisestä, maallista paratiisia koskevasta lupauksesta.
Niinpä tunnustin kolmen kuukauden kuluttua, etten osannut lukea enkä kirjoittaa. Marie kannusti minua kuitenkin oppimaan ja tarjoutui auttamaan minua. Se oli vaivalloista työtä, koska äidinkieleni oli romaani ja englantini erittäin kehnoa, suurimmaksi osaksi slangia. Kun lapseni aloittivat koulun, he arvostivat suuresti sitä, että saattoivat oppia lukemaan ja kirjoittamaan, ja olivat myös iloisia voidessaan auttaa minua. Neljä vuotta myöhemmin minut kastettiin joulukuussa 1963. Olin löytänyt ”Tien”. Marie auttoi minua edelleen kahdesti viikossa vielä viiden vuoden ajan. Hänen hellittämättömyytensä teki minuun valtavan vaikutuksen. Hän ei ollut halveksinut minua lukutaidottomana mustalaisena eikä jättänyt minua peläten sitä suurta työtä, joka minun opettamisessani oli.
Innokkaana kertomaan hyvää uutista, joka oli lohduttanut ja ilahduttanut minua niin suuresti, ilmoittauduin tienraivaajaksi eli kokoaikaiseksi saarnaajaksi vuonna 1972. Nautin yhä tästä tyydytystä tuottavasta työstä, jossa voin auttaa toisia saamaan tietoa ”Tiestä”. Kuinka suurta iloa minulle onkaan tuottanut se, että oma tyttäreni Denise on nyt kanssani kokoajanpalveluksessa! Viiden vuoden ajan myös poikani Steven oli tienraivaaja, mikä loi hänelle hyvän perustan huolehtia nykyisistä vastuistaan niin seurakunnassa kuin perheenisänäkin.
Olen iloinen myös siitä, että isäni ja minä pääsimme sovintoon. Hän kävi luonani silloin tällöin viimeisinä elinvuosinaan ja tuli Jehovan todistajien kokouksiin nauttien erityisesti siitä, ettei siellä ollut muotomenoja ja että kaikessa korostettiin Raamatun merkitystä. Hän kuoli 87 vuoden ikäisenä. Hänen toivomuksensa ja romaanitavan mukaan hänen veljensä poltti sen jälkeen isäni majan ja kaiken hänen omaisuutensa.
Mustalaisten elämäntapa vaeltamisineen, leirinuotioineen ja musiikkeineen on nyt minulle vain kaukainen muisto. Kiitän päivittäin siitä, että minut on vapautettu niin lukutaidottomuuden pimeydestä kuin hengellisestä tietämättömyydestäkin. Jehovan avulla olen löytänyt paljon paremman ”Tien”. – Kertonut Beryl Tuck.
[Kuva s. 18]
Beryl Tuck, vasemmalla, perheensä kanssa