Miten elämä on saanut alkunsa maapallolla?
Eräs mies kertoo, miten hän löysi vastauksen
LAPSENA tiesin vastauksen tähän kysymykseen. Vastaus kuului: se on Jumalan luomaa. Vanhempani opettivat minulle sen Raamatusta. Varttuessani tein havaintoja ympärilläni olevasta luonnosta. Se lumosi minut. Sydämeni oli täynnä ihmetystä kaiken näkemäni johdosta.
Syksy vei aina kesän kukat, mutta jätti jäljelle siemenet, joista keväällä syntyi uusi, värikäs kukkameri. Lehtipuiden mahla painui maan alle, josta se kuukausien kuluttua palasi vaatettamaan alastomat oksat kevään vihreään. Murmelit viettivät talven horroksissa koloihinsa käpertyneinä, kunnes aurinko alkoi jälleen lämmittää ja ne ilmaantuivat taas näkösälle. Rastaspari, jolla oli pesänsä takapihan ontossa metallitolpassa, lensi syksyllä etelään, mutta palasi taas keväällä samaan tolppaan kasvattamaan uuttaa poikuetta. Katselin kunnioitusta tuntien hanhia niiden lentäessä kiilamuodostelmassa etelään, ja oli jännittävää kuunnella niiden jatkuvaa kaklatusta ja samalla miettiä, mistä ne mahtoivat puhua.
Mitä enemmän opin tuntemaan elävää luontoa, sitä enemmän näin siinä tarkoituksenmukaisuutta. Ja mitä enemmän näin tarkoituksenmukaisuutta, sitä paremmin ymmärsin, että on varmasti tarvittu Mestarisuunnittelijaa, josta vanhempani olivat kertoneet minulle.
Eikö olekaan tarvittu suunnittelijaa?
Oppikoulussa minulle sitten kerrottiin, ettei olekaan tarvittu suunnittelijaa. Kaikki on ilmaantunut sattumalta. Kun salamointi ja ultraviolettisäteily hajottivat maan alkuilmakehässä olleita yhdisteitä, niiden atomit yhdistyivät yhä uudelleen entistä monimutkaisemmiksi molekyyleiksi, kunnes lopulta ilmaantui ensimmäinen elävä solu. Sen lisääntyessä tapahtui sattumanvaraisia muutoksia, ja vuosimiljardien mentyä elämä oli lukemattomine muotoineen levittäytynyt kaikkialle maapallolla. Ihminen on sen nuorin aikaansaannos.
Evoluutio saatiin kuulostamaan hyvin yksinkertaiselta. Kenties liiankin yksinkertaiselta. Pidin yhä kiinni luomiseen kohdistuvasta uskostani, mutta en kuitenkaan halunnut olla herkkäuskoinen. Halusin olla johdonmukainen, ennakkoluuloton ja tietää totuuden. Aloin opiskella luonnontieteitä. Opin monenlaista. Silmäni avautuivat paremmin kuin koskaan ennen luonnon ihmeille. Mitä enemmän opin, sitä enemmän ihmettelin ja ihailin. Mutta mitä enemmän näin tarkoituksenmukaisuutta, sitä vaikeampi minun oli uskoa, että sattumanvaraisten muutosten ja sokean sattuman tietä olisi syntynyt sellaista, mitä lahjakkaat ihmiset eivät ole kyenneet toistamaan laboratorioissaan – eivät luomaan edes pienintä bakteeria puhumattakaan kukista, rastaista ja hanhien lentävistä kiilarivistöistä.
Oppikoulu- ja yliopistovuosinani syvennyin kemiaan, fysiikkaan, biologiaan ja matematiikkaan siinä määrin kuin se oli mahdollista. Sen jälkeen jatkoin kehitysopin kannattajien laatimien kirjojen ja lehtiartikkelien lukemista. En kuitenkaan tullut vieläkään vakuuttuneeksi. Kehitysopin kannattajat siirtyivät esityksissään hyvin notkeasti asiasta toiseen, liiankin notkeasti ottaen huomioon ne väitteet, joita he samalla esittivät.
Näin oli vuosia sitten. Nyt me elämme 1980-lukua. Kukaties todisteita on nykyään enemmän ja väitteitä vähemmän. Asioita kannattaa kenties tutkia uudelleen. Keskityin yhteen kohtaan: siihen, miten elämä on saanut alkunsa maapallolla. Mikäli kehitysoppi ei pysty todistamaan sitä, mitä se sanoo ensimmäisestä elävästä solusta, niin miten se voi sen jälkeen enää väittää tuottaneensa eliöt, joissa on biljoonia soluja – ja sinut ja minut, joissa kummassakin on 100 biljoonaa solua?
Valitsin tutkimuksiani varten viime vuosina ilmestyneitä kirjoja, joita ovat kirjoittaneet ansioituneet tiedemiehet – kaikki myös kehitysopin kannattajia. Olin päättänyt menetellä samalla tavoin kuin Jeesus hänen ollessaan tekemisissä väärän uskonnon edustajien kanssa. Hän nimittäin sanoi: ”Sanoistasi sinut tullaan julistamaan vanhurskaaksi ja sanoistasi sinulle tullaan langettamaan tuomio.” (Matteus 12:37) Rajasin tutkimukseni evoluution perusvaiheisiin elämän syntymiseen johtaneessa ketjussa. Ne ovat: 1) alkuilmakehä, 2) alkuliemi, 3) proteiinit, 4) nukleotidit, 5) DNA-nukleiinihapot ja 6) solukalvo.
Oletuksia alkuilmakehästä
Ensimmäinen edellytys on siis se, että maapallon muinainen ilmakehä olisi ollut sellainen, että siinä salamoinnin tai ultraviolettisäteilyn tai jonkin muun energialähteen vaikutuksesta olisi syntynyt yksinkertaisia molekyylejä, elämän perusraaka-aineita. Vuonna 1953 Stanley Miller kertoi juuri tällaisesta kokeesta. Hän oli valinnut alkuilmakehän vastineeksi vetypitoisen kaasuseoksen, johtanut sen läpi sähköpurkauksia ja tuottanut näin kahta yksinkertaista aminohappoa niistä 20 aminohaposta, jotka ovat välttämättömiä proteiinien eli valkuaisaineiden rakenneosina.1 Kukaan ei kuitenkaan tiedä, millainen ilmakehä on ollut maapallon alkuaikoina.2 Miksi Miller valitsi tällaisen kaasuseoksen? Hän myöntää omien ennakkokäsitystensä vaikuttaneen valintaan, sillä kyseinen seos oli ainut, jossa ”biologisesti merkittävää yhdisteiden synteesiä [rakentumista] tapahtuu”.3
Minulle selvisi, että kokeet suunnitellaan usein sellaisiksi, että niillä päästään haluttuihin tuloksiin. Monet tiedemiehet myöntävät, että kokeen tekijä voi ’suuresti manipuloida lopputulosta’ ja että ’hän voi tietojensa vaikutuksesta muodostaa käsityksensä jostakin kokeesta jo ennen sen tekemistä’.4 Millerin kaasuseosta on käytetty myös useimmissa sittemmin tehdyissä kokeissa, ei sen takia, että se johdonmukaisesti ajatellen tai kaiken todennäköisyyden mukaan olisi ollut samanlainen kuin maapallon alkuilmakehä, vaan sen takia, että ”siitä oli hyötyä evolutionistisissa kokeissa” ja että ”laboratoriokokeiden tulokset suosittelevat sitä”.5
Kaikesta huolimatta kehitysopin kannattajat tervehtivät Millerin suoritusta suurena läpimurtona. Sen jälkeen on tehty paljon kokeita, joissa on käytetty erilaisia energialähteitä ja lähtöaineita. Manipuloimalla ja peukaloimalla kokeitaan, piittaamatta myöskään koeolosuhteitten järjestämisestä luonnonmukaisiksi, tutkijat ovat tuottaneet laboratorioissaan lisää elämän synnylle välttämättömiä kemiallisia yhdisteitä. Millerin koetta pidettiin jonakin aivan ennen näkemättömänä. Se avasi tien elämän perusraaka-aineiden kertymiselle meriin alkuliemeksi. Vai avasiko sittenkään?
Alkuliemi täyttä tarua
Kävi niin, ettei Millerin koe kestänytkään kriittistä tarkastelua, ja samalla sortui kaikki muukin, mitä sen varaan oli jo ehditty rakentaa. Miller oli hajottanut sähköpurkauksilla kaasuseoksessaan olleita yksinkertaisia yhdisteitä, minkä jälkeen näistä hajonneista yhdisteistä syntyi aminohappoja. Mutta sähköpurkaukset olisivat vieläkin nopeammin hajottaneet syntyneet aminohapot. Niinpä Miller muutti koejärjestelyjään: hän rakensi laitteistoonsa eräänlaisen loukun, johon aminohapot synnyttyään pääsivät heti turvaan sähköpurkauksilta. Tiedemiehet väittävät kuitenkin, että varhaisten aikojen maapallolla aminohapot olisivat päässeet pakoon salamointia ja ultraviolettisäteilyä sukeltamalla meriin. Tällainen on kehitysopin kannattajien vastaus alkuliemen olemassaolon epäilijöille.
Selitys on kuitenkin useista syistä kestämätön. Aminohapot hajoavat vedessä itsestään, ja niitä olisi ollut alkumerissä vain häviävän vähän. Mikäli alkulientä olisi ollut joskus olemassa, osa sen yhdisteistä olisi varmasti jäänyt loukkuun kerroskivilajeihin, mutta 20 vuotta kestäneistä etsinnöistä huolimatta ”vanhimmista kivilajeista ei ole tavattu minkäänlaisia todisteita alkuliemestä”. Silti sillä, ”onko alkulientä ollut olemassa vai ei, on ratkaiseva merkitys”. Niinpä ”on – – järisyttävää tajuta, ettei sen olemassaolosta ole kerrassaan minkäänlaisia varmoja todisteita”.6
Proteiinien muodostumisen todennäköisyys
Annetaan alkuliemelle vielä yksi mahdollisuus, vaikka luonto ei sille sitä soisikaan. Alkuliemi siis sisältää miljoonia aminohappoja, joita on satoja erilaisia, ja noin puolet niistä on vasenkiertoisia eli ”vasenkätisiä” ja puolet oikeakiertoisia eli ”oikeakätisiä”. Rakentuisiko aminohapoista nyt proteiineja aminohappojen liittyessä toisiinsa pitkiksi ketjuiksi? Valikoituisivatko tarvittavat 20 aminohappoa sattumalta oikein aminohapoista, joita alkuliemessä on toistasataa lajia? Entä olisivatko nämä oikein valikoituneet 20 aminohappoa sattumalta kaikki myös vasenkätisiä, sillä kaikki elollisen luonnon aminohapot ovat vasenkätisiä? Lisäksi asettuisivatko jokaista erilaista proteiinia varten tarvittavat aminohapot sattumalta oikeaan järjestykseen ja täsmälleen oikeaan muotoon?7 Siihen tarvittaisiin ihmettä.
Tavallinen proteiini koostuu noin sadasta aminohaposta ja tuhansista atomeista. Elävä solu tarvitsee eri tarkoituksiin noin 200000:ta proteiinia. Niistä 2000 toimii entsyymeinä, joiden apua ilman solu kuolisi. Miten todennäköistä on, että nämä entsyymit olisivat muodostuneet sattumalta alkuliemessä, mikäli sitä olisi koskaan ollut? Yksi mahdollisuus 1040000:sta. Se on niin suuri luku, että siinä on ykkösen perässä 40000 nollaa, jotka perätysten kirjoitettuna täyttäisivät 14 tämän lehden sivua. Tai toisin ilmaistuna todennäköisyys on sama kuin jos arpanoppaa heittämällä saataisiin perätysten 50000 kuutosta. Tässä oli kuitenkin kyse vasta 2000 proteiinin saamisesta, kun elävä solu tarvitsee niitä kaikkiaan 200000.8 Niiden kaikkien saamisen todennäköisyys on siis verrattavissa siihen, että arpanopalla pystyttäisiin pyöräyttämään peräkkäin vielä 5000000 kuutosta.
Nyt minusta tuntui siltä, kuin olisin ollut pieksemässä kuollutta hevosta liikkeelle. Mutta en antanut vielä periksi. Jos oletetaan, että proteiinit syntyivät alkuliemessä, niin miten on nukleotidien laita? Leslie Orgel Kalifornian Salk-instituutista on kiinnittänyt huomiota siihen, että nukleotidit ovat ”pahimpia ongelmia elämän esiasteiden synteesissä”.9 Nukleotidit ovat nukleiinihappojen (DNA:n ja RNA:n) perusrakenneosia, ja nukleiinihappojen synty on myös erittäin vaikeasti selitettävä asia kehitysopin kannattajalle. Sivumennen sanoen proteiineja ei synny ilman nukleiinihappoja eikä nukleiinihappoja voi muodostua ilman proteiineja.10 Tähän kemistien ongelmaan soveltuu se iänikuinen ongelma, että kumpi oli ensin, muna vai kana.
Siirretään tämä ongelma kuitenkin syrjään ja annetaan kehitysopin kannattajan Robert Shapiron, kemian professorin New Yorkin yliopistosta ja DNA-tutkimuksen asiantuntijan, ratkaista, millaiset mahdollisuudet nukleotideillä ja nukleiinihapoilla olisi ollut muodostua sattumalta maapallon alkuaikojen olosuhteissa:
”Aina kun kaksi aminohappoa liittyy yhteen, reaktiossa vapautuu vesimolekyyli. Nukleotidin muodostuessa rakenneosistaan täytyy vapautua kaksi vesimolekyyliä, ja vettä vapautuu jälleen nukleotidien yhdistyessä nukleiinihapoiksi. Valitettavasti veden syntyminen ympäristöön, joka on jo täynnä sitä, on kemiallisesti samanarvoista kuin jos Saharaan kannettaisiin hiekkaa. Se on epäedullista, ja siihen tarvitaan energiaa. Tällaisia prosesseja ei helposti tapahdu itsestään. Itse asiassa päinvastaisia reaktioita tapahtuu kyllä itsestään. Vesi hyökkää erittäin mielellään isojen biologisten molekyylien kimppuun. Se irrottaa nukleotidejä toisistaan, hajottaa sokeri-fosfaattisidoksia ja irrottaa sokereista emäksiä.”11
Kuudes ja viimeinen alussa luettelemistani päävaiheista oli solukalvo. Ensimmäinen solu ei olisi voinut säilyä ilman sitä. Solua täytyy suojella vedeltä, ja tätä tehtävää hoitavat solukalvon vettä hylkivät rasvat.12 Kalvon tekemiseen tarvitaan kuitenkin ”proteiinisynteesikoneistoa”, ja ”proteiinisynteesikoneisto” voi toimia ainoastaan siinä tapauksessa, että solukalvo pitää sen koossa.13 Jälleen herää kysymys: kumpi oli ensin, muna vai kana?
Molekyylibiologian antama kuolinisku
Kehitysopin kannattajien unelmana oli löytää äärimmäisen yksinkertainen elävä alkusolu. Molekyylibiologia on muuttanut heidän unelmansa painajaiseksi. Molekyylibiologian asiantuntija Michael Denton antaa sille lopullisen kuoliniskun. Hän selittää:
”Molekyylibiologia on osoittanut, että yksinkertaisimmatkin kaikista nykyisistä maapallon eliöistä, bakteerisolut, ovat rakenteeltaan erittäin monimutkaisia. Vaikka kaikkein pikkuriikkisimmät bakteerisolut ovat uskomattoman pieniä, alle gramman biljoonasosan painoisia, kukin niistä on sananmukaisesti äärettömän pienikokoinen tehdas tuhansine taidokkaasti suunniteltuine, monimutkaisine molekyylikoneineen, koostuu kaiken kaikkiaan sadasta miljardista atomista ja on paljon monimutkaisempi kuin mikään ihmisen rakentama kone ja ehdottomasti vailla vertaa elottomassa maailmassa.
”Molekyylibiologia on myös osoittanut, että kaikilla maapallon eliöillä bakteereista nisäkkäisiin asti solut ovat perusrakenteeltaan pohjimmiltaan samanlaisia. DNA:lla, lähetti-RNA:lla ja proteiineilla on kaikissa eliöissä samanlainen rooli. Geneettisen koodin sisältö on sekin käytännöllisesti katsoen samanlainen kaikissa soluissa. Proteiinisynteesikoneisto on kooltaan, rakenteeltaan ja osatekijöiltään käytännössä samanlainen kaikissa soluissa. Sen tähden mitään eliötä ei voida biokemiallisen perusrakenteensa puolesta pitää alkukantaisena tai mistään muusta eliöstä polveutuvana, eikä solujen uskomattomasta moninaisuudesta ole tutkimuksissa löytynyt minkäänlaista viittausta asteittain etenevään kehitykseen.”14
Ei siis pidä ihmetellä sitä, millaisiin lukuihin fyysikko Harold Morowitz Yalen yliopistosta on päätynyt arvioidessaan sen todennäköisyyttä, että yksinkertaisin elävä bakteeri olisi muodostunut sattumanvaraisten muutosten kautta. Hänen mukaansa sen todennäköisyys on yksi mahdollisuus sellaisesta mahdollisuuksien määrää ilmaisevasta luvusta, jossa ykkösen perässä on sata miljardia nollaa. Robert Shapiro kirjoittaa: ”Tämä luku on niin suuri, että tavanomaiseen muotoon kirjoitettuna se täyttäisi satojatuhansia tyhjiä kirjoja.” Hän syyttää kemiallista evoluutiota kannattavia tiedemiehiä siitä, että nämä viittaavat kintaalla lisääntyville todisteille ja ”ovat halunneet mieluummin pitää sitä kiistämättömänä totuutena ja vaalia näin sitä myyttinä”.15
Erään solubiologin mukaan vuosimiljoonia sitten ”yksi ainoa solu saattoi tehdä aseita, pyydystää ravintoa, sulattaa sen, vapautua tuottamistaan jätteistä, liikkua, rakentaa taloja, harrastaa seksiä totunnaisia muotoja noudattaen tai tavanomaisesta poikkeavasti. Tällaisia eliöitä elää yhä kaikkialla. Alkueliöillä – täydellisillä mutta silti vain yhdestä ainoasta solusta koostuvilla elollisilla kokonaisuuksilla on monia kykyjä mutta ei kudoksia, ei elimiä, ei sydäntä eikä aivoja – on todellakin kaikki se mitä meilläkin.” Hän puhuu siitä, miten yhdessä ainoassa solussa tapahtuvat ”sadattuhannet samanaikaiset kemialliset reaktiot, jotka merkitsevät elämää”, saavat solun suorastaan poreilemaan.16
Solun sisällä käy uskomaton vilske kemiallisten yhdisteiden liikkuessa paikasta toiseen solun sokkeloissa, mutta silti ei koskaan synny liikenneruuhkaa. Tähän on aivan varmasti tarvittu ylivertaisen lahjakasta Mestarisuunnittelijaa. ”Alle gramman miljardisosan painoiseen” DNA-pätkään tallennetulla tietomäärällä voidaan ”kuvailla yksityiskohdittain eliö, joka on niinkin monimutkainen kuin ihminen”.17 Pelkästään yhteen ainoaan soluun varastoidun tietomäärän ”kirjoittaminen paperille täyttäisi tuhat 600-sivuista kirjaa”.18 Tällainen herättää väkisinkin suurta kunnioitusta. Elämän alulle panemiseen maapallolla on ehdottomasti tarvittu sellaista älyä, joka suuresti ylittää oman käsityskykymme.
Loppupäätelmäni kaikesta tästä on: Ilman koostumukseltaan sopivaa ilmakehää ei olisi syntynyt alkulientä. Ilman alkulientä ei olisi muodostunut aminohappoja. Ilman aminohappoja ei olisi syntynyt proteiineja. Ilman proteiineja ei olisi muodostunut nukleotidejä. Ilman nukleotidejä ei olisi syntynyt DNA:ta. Ilman DNA:ta yksikään solu ei olisi kyennyt lisääntymään. Ilman suojaavaa solukalvoa solu ei olisi kyennyt elämään. Ja ilman älyllistä suunnittelua ja ohjausta maapallolle ei olisi syntynyt elämää.
Yhtä kaikki tiedemiehet ovat tehneet luomiseen uskoville suuren palveluksen. Se mitä elollinen luonto on paljastanut heille itsestään, on suuresti vahvistanut uskoani luomiseen, ja aina kun luen Roomalaiskirjeen 1. luvusta jakeet 20, 21 ja 28, teen sen entistä syvempää arvostusta tuntien. Ne kuuluvat: ”Sillä hänen näkymättömät ominaisuutensa ovat selvästi nähtävissä maailman luomisesta lähtien, koska ne havaitaan siitä, mikä on tehty, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensakin, joten he eivät ole puolustettavissa; – – he tulivat järkeilyissään tyhjänpäiväisiksi, ja heidän älytön sydämensä pimeni. Ja niin kuin he eivät hyväksyneet Jumalan täsmällisen tuntemuksen säilyttämistä, niin Jumala jätti heidät kelpaamattomaan mielentilaan tekemään sopimattomia.”
Tutkimukseni saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että se mitä vanhempani olivat opettaneet minulle, on totta: Jehova Jumala yksin on ”elämän lähde”. (Psalmi 36:10) – Laatinut yksi Herätkää!-lehden toimittajista.
[Lähdeviitteet]
1. Robert Shapiro, Origins: A Skeptic’s Guide to the Creation of Life on Earth, 1986, s. 105; Francis Crick, Elämän synty, suom. Ilona Sevelius, 1983, s. 83.
2. Origins: A Skeptic’s Guide, s. 96, 97.
3. Stanley L. Miller ja Leslie E. Orgel, The Origins of Life on the Earth, 1974, s. 33.
4. Origins: A Skeptic’s Guide, s. 103.
5. R. C. Cowen julkaisussa Technology Review, huhtikuu 1981, s. 8; R. A. Kerr julkaisussa Science 210, 1980, s. 42. (Molemmat lainaukset teoksesta The Mystery of Life’s Origin: Reassessing Current Theories, 1984, s. 76.)
6. Michael Denton, Evolution: A Theory in Crisis, 1985, s. 260, 261, 263; Origins: A Skeptic’s Guide, s. 112, 113.
7. Evolution: A Theory in Crisis, s. 234–238.
8. Fred Hoyle, The Intelligent Universe, 1983, s. 12–17.
9. Origins: A Skeptic’s Guide, s. 188.
10. Evolution: A Theory in Crisis, s. 238; Origins: A Skeptic’s Guide, s. 134, 138.
11. Origins: A Skeptic’s Guide, s. 173, 174.
12. Sama, s. 65.
13. Evolution: A Theory in Crisis, s. 268, 269.
14. Sama, s. 250.
15. Origins: A Skeptic’s Guide, s. 32, 49, 128.
16. L. L. Larison Cudmore, The Center of Life, 1977, s. 5, 13, 14.
17. Evolution: A Theory in Crisis, s. 334.
18. National Geographic, syyskuu 1976, s. 357.
[Tekstiruutu/Kuva s. 7]
Kumpi oli ensin?
Muna on lähtöisin kanasta, mutta kana taas on lähtöisin munasta
Proteiineja ei synny ilman nukleiinihappoja, eikä nukleiinihappoja voi muodostua ilman proteiineja
Solukalvoa ei synny ilman proteiinisynteesikoneistoa, mutta toisaalta tämä koneisto ei voi muodostua ilman solukalvoa
[Kuva s. 8]
Jokaisessa elävässä solussa tapahtuu samanaikaisesti satojatuhansia kemiallisia reaktioita – ja ilman liikenneruuhkia
[Kuva s. 9]
Yhden ainoan solun sisältämä tietomäärä täyttäisi tuhat 600-sivuista kirjaa