Abortti – tieto tuo vastuun
PUHUTKO aina kun tiedät, että jokin on oikein? Näin on hyvä tehdä varsinkin silloin, kun on kysymys toisten hyvinvoinnista. Englannissa muuan äiti luki eräästä taannoin ilmestyneestä Herätkää!-lehden numerosta aborttikysymystä tarkastelevan artikkelin, ja hän sai siitä kimmokkeen kirjoittaa näin:
”Olen juuri lukenut heinäkuun 22. päivän Herätkää!-lehdestä artikkelin ’Kirje syntymättömän lapsen äidiltä’ [suomeksi 22.9.1986], ja se riipaisi sydäntäni.
”Minulle ei ole koskaan tehty aborttia, mutta odottaessani neljännellä kuukaudella ensimmäistä lastani kälyni odotti jo kolmatta lastaan toisella kuukaudella. Hänen kaksi pikkutyttöään oli juuri aloittanut koulunkäyntinsä, ja hänellä itsellään oli hyväpalkkainen työ. Hänellä oli myös mielitekoja: hän halusi hankkia huonekaluja, videolaitteet, uuden auton, kasveja pihalle. Mutta vauvan takia hän olisi joutunut luopumaan työpaikastaan ja saman tien tuloista, joilla kaikki tällainen ostettaisiin. Niinpä hän päätti hankkia abortin.
”Kun abortintekopäivä lähestyi, hän oli jännittynyt. Mutta jo sen pelkkä ajatteleminen sai minut voimaan yhä huonommin. Näihin aikoihin tunsin, miten oma lapseni alkoi potkia sisälläni, ja aloin ajatella myös kälyni sisällä kasvavaa lasta.
”Abortin teko tuli lähemmäksi, ja elättelin sellaista toivoa, että kälyni muuttaisi vielä mielensä. Kuvittelin, millaista lapsella oli äitinsä kohdussa: sen oli siellä lämmin ja hyvä olla, kun se kuunteli äitinsä vaimeita, rauhoittavia sydämenlyöntejä. Sitten ajatukseni siirtyivät takaisin siihen, miten tämä pikkulapsi raastettaisiin ulos turvallisesta pienestä maailmastaan ja tuhottaisiin. Jo sen ajatteleminen sai minut kyyneliin. Abortti tehtiin. Pikkutyttäreni ei tule koskaan tietämään, että hänellä olisi voinut olla serkku, joka olisi kasvanut yhtä aikaa hänen kanssaan, niin samanikäisiä he olivat.
”Entä kälyni, miten hänelle kävi? Hän menetti työpaikkansa, mutta hän sai uuden työpaikan, ja sen jälkeen hänellä on ollut niitä useita. Hän sai videolaitteensa, uuden autonsa, kasvinsa, uusia vaatteita ja niin edelleen, mutta hän koki myös vaikean masennustilan. Hän jätti miehensä ja lapsensa, mutta palasi muutaman päivän kuluttua takaisin. Mutta hän ei ole tyytyväinen. Kun hän käy meillä, hänen kaksi pikkutyttöään leikkivät tyttäreni ja yksitoista kuukautta vanhan poikani kanssa, ja he sanovat tyttärestäni: ’Äiti, eikö hän olekin suloinen? Kunpa meilläkin olisi pikkusisko tai pikkuveli.’ Näiden sanojen jälkeen katson syrjäkarein hänen ilmettään. Haluaisin kyllä lohduttaa häntä, sillä hän ei abortintekohetkellä tiennyt, mitä oli todellisuudessa tekemässä. Kälyni oli kuitenkin pitänyt rahaa tärkeämpänä kuin lapsensa elämää, ja tästä syystä minusta tuntuu, että nyt häntä kaduttaa.
”Tämä kuitenkin johdattaa minut itseni erittäin vakavan kysymyksen eteen. Voisin pitää itseäni Jehovan todistajana, vaikken olekaan vielä käynyt kasteella. Näen kuitenkin, että minulla on vielä paljon edistymisen varaa, sillä aidot todistajat ovat samanlaisia kuin Jeesus, joka rakasti kaikkia ja osoitti kaikille myötätuntoa riippumatta siitä, millaisia toiset olivat olleet tai mitä he olivat tehneet. Odotan kaihoten sitä päivää, jolloin voin tosiaankin sanoa, että tunteeni ovat toisia kohtaan samanlaiset kuin heillä ja jolloin voin kantaa Jehovan nimeä kunniakkaasti. Jollen olisi näin kauan epäröinyt puoleni valitsemista, olisin ehkä rohjennut todistaa kälylleni, ja lapsi olisi ehkä saanut pitää henkensä.”
Tämän lehden julkaisijoitten vilpitön toive on, että näistä artikkeleista olisi juuri tällaista apua.