Maailma vuoden 1914 jälkeen

7. osa: 1960–1969 1960-luku – kiihkeiden protestien aikakausi

LENTOKONE syöksyi maahan ja vei mukanaan kaikki toiveet siitä, että kylmän sodan jännitystä voitaisiin pian lieventää. Kysymyksessä oli Yhdysvaltain U-2-vakoilulentokone, joka ammuttiin alas Neuvostoliiton yllä 1. toukokuuta 1960.

Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšev vaati Yhdysvalloilta anteeksipyyntöä ja lupausta siitä, että sellaiset lennot lopetetaan. Tyytymättömänä presidentti Eisenhowerin vastaukseen hän protestoi kieltäytymällä osallistumasta idän ja lännen väliseen huippukokoukseen, jonka oli määrä alkaa Pariisissa 16. toukokuuta.

1960-luku ei siis alkanut lupaavasti. Mutta tapaus oli tyypillinen ajanjaksolle, jolle olisivat tunnusomaisia protestihenki ja ihmisten kykenemättömyys päästä sopimukseen – oikeastaan missään asiassa.

Kolmenlaista sotaa rauhasta huolimatta

Kylmä sota oli yhä käynnissä, ja myöhempien tapahtumien takia se pysyisikin käynnissä. Elokuussa 1961 neuvostoliittolaiset erottivat Berliinissä sijaitsevan miehitysvyöhykkeensä lännen hallussaan pitämistä sektoreista pystyttämällä Berliinin muurin. Vuotta myöhemmin he yrittivät sijoittaa neuvostoliittolaisia ohjuksia Kuubaan. Tämä epäonnistui Yhdysvaltain laivaston toimeenpaneman ”karanteenin” eli saarron takia. Tšekkoslovakiassa sattuneet opiskelijalevottomuudet edistivät osaltaan uuden hallituksen muodostumista. Mutta vuonna 1968 neuvostoliittolaiset puuttuivat asioihin, jotteivät hallituksen uudistukset muuttaisi niin kutsuttua Prahan kevättä täydeksi kesäksi.

Sen lisäksi että maailma kärsi kylmän sodan kalseudesta, se sai myös tuntea ”normaalimman” sodan liekkien kuumuuden. Vuosien 1945 ja 1959 välisenä aikana oli alkanut ainakin 54 selkkausta. Nyt 1960-luvulla alkaisi vielä 52 lisää, ja näihin kuuluisivat Kongon ja Nigerian sisällissodat, Lähi-idän kuuden päivän sota ja Vietnamissa käyty sota.a

1960-luvulla alkoi kuitenkin myös kolmannenlainen sota. Siihen asti maailmassa oli ollut suhteellisen rauhallista yhteiskuntaa ja yksilöitä koskevilla alueilla. Mutta nyt sodanjälkeisen sukupolven nuoret olivat tulossa täysi-ikäisiksi. He eivät pitäneet näkemästään maailmasta ja olivat sitä mieltä, että sen ongelmia ratkottiin tehottomasti, ja sen vuoksi he ryhtyivät käymään omaa sotaansa – protestisotaa.

Opiskelijat marssilla

”Pommit pannaan” -marsseilla käveltiin lukuisia kilometrejä. Itse asiassa kaikki, mitä pidettiin protestin arvoisena, antoi aiheen marssiin, opiskelijalakkoon, istumalakkoon tai kansalaistottelemattomuuteen. Ilmeisesti enemmistö nuorista tuki tätä uudenlaista sodankäyntiä ainakin periaatteessa. Saksalaisnuorten keskuudessa vuonna 1968 tehty mielipidetiedustelu osoitti 67 prosentin kannattavan sitä, ja se antoi aiheen seuraavalle kommentille saksalaisessa Der Spiegel -aikakauslehdessä: ”Mitä marssimiseen tulee useimmat heistä ovat halukkaita lainaamaan, eivät vain sydämensä, vaan myös jalkansa ja tarvittaessa nyrkkinsäkin.”

Tämä kävi ilmi yli 20 saksalaisessa kaupungissa vuoden 1968 pääsiäisviikonlopun aikana, kun tuhannet tömistelivät jalkakäytäviä protestiksi. Kaksi ihmistä kuoli, sadat loukkaantuivat. Tämä oli luonnollinen seuraus niistä vuotta aiemmin esitetyistä protesteista, jotka suunnattiin Iranin šaahia ja hänen hallitustaan vastaan. Tuolloin, 2. kesäkuuta, Berliinissä käydyt mielenosoittajien ja poliisin väliset yhteenotot johtivat yhden ihmisen kuolemaan ja monien loukkaantumiseen.

Hyvällä syyllä kirjailija William Burroughs sanoi vuonna 1968: ”Nuorten kapina on maailmanlaajuinen ilmiö, jollaista ei ole nähty aikaisemmin historiassa.” Tuona vuonna opiskelijalevottomuudet johtivat Ranskassa yleislakkoon, joka lähes kaatoi de Gaullen hallituksen. Vuosikymmenen alussa opiskelijaprotestit olivat tosiaan kaataneet yhden hallituksen, nimittäin Etelä-Korean, vaikkakin 200 ihmishengen kustannuksella. Ja mitä tulee protestoiviin opiskelijoihin Japanissa, kirja 1968 Weltpanorama sanoo: ”Japani tuskin eroaa Amerikasta ja Euroopasta. Japanilaisopiskelijat ovat korkeintaan vain jonkin verran kekseliäämpiä kuin heidän opiskelijatoverinsa Berkeleyssä, Pariisissa tai Frankfurtissa.”

”Harrastakaa rakkautta eikä sotaa”

Suuri osa protesteista suunnattiin sotaa vastaan – sotaa vastaan yleensä ja erityisesti Vietnamin sotaa vastaan. Vuonna 1946 oli syttynyt itsenäisyystaistelu Ranskan siirtomaavaltaa vastaan Indo-Kiinassa, josta Vietnam oli osa. Kahdeksan vuotta myöhemmin maa jaettiin tulitaukosopimuksen perusteella, mikä oli väliaikainen järjestely, kunnes vaalit voitaisiin pitää maan yhdistämiseksi. Toinen puoli joutui kommunistien haltuun, toinen ei-kommunistien haltuun. Kuten Saksassa ja Koreassa, supervallat havaitsivat olevansa mukana kylmässä sodassa, jota käytiin poliittisesti tarkoituksenmukaisen rajan yli.b

Kylmän sodan jännitys puhkesi lopulta avoimeksi sodankäynniksi Vietnamissa. Aluksi Yhdysvallat toimitti etelälle ainoastaan sotilasapua. Mutta 1960-luvun aikana se alkoi lähettää joukkoja, joiden määrä ennen vuosikymmenen loppua oli jo puoli miljoonaa miestä. Sodasta tuli kuin märkivä haava, joka ei ottanut parantuakseen. ”Toukokuussa [1965] pidetty protestiluentojen sarja, johon osallistui [Yhdysvalloissa] 12000 opiskelijaa, muuttui sodanvastaiseksi joukkokokoukseksi, ja se asetti mallin valtaville yliopistoissa järjestetyille sodanvastaisille mielenosoituksille, jotka olivat tunnusomaisia vuosikymmenen lopulle”, sanoo Charles R. Morris kirjassaan A Time of Passion – America 1960–1980. Korostaakseen kantaansa tuhannet nuoret miehet polttivat kutsuntakorttinsa. Jotkut menivät jopa pitemmälle, sanoo Morris, ja kertoo kaksi esimerkkiä miehistä, jotka ”julkisesti polttivat itsensä kuoliaaksi protestoidakseen sotaa vastaan”.

”Minulla on unelma”

Opiskelijat saattoivat ottaa johdon protestisodassa, mutta he eivät olleet yksin. Esimerkiksi kaikenikäiset mustat ja valkoiset tukivat Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikettä, jota johti eteläisten baptistien saarnaaja Martin Luther King jr. Vuonna 1963 yli 200000 ihmistä marssi Washingtoniin, jossa King kasvatti heidän intoaan ”Minulla on unelma” -puheellaan.

Lainsäädännöllistä menestystä saavutettiin, kun Yhdysvaltain kongressi hyväksyi vastaukseksi lain, jota on kutsuttu ”ihmisoikeuksien lainsäädännön suurimmaksi läpimurroksi tällä vuosisadalla”. Ja King sai henkilökohtaista menestystä, kun hänelle myönnettiin vuonna 1964 Nobelin rauhanpalkinto.

Jokainen toimii omalla tavallaan

Nuoret osoittivat hylkäävänsä koko järjestelmän hylkäämällä myös sen sovinnaiset pukeutumista ja ulkoasua koskevat normit. Tietosanakirja The New Encyclopædia Britannica selittää: ”Muodin vallankumous, joka alkoi Lontoon Carnaby Streetiltä vuonna 1957 – –, johti 1960-luvun sallivaisiin, nuorille suunnattuihin ja vallitsevan järjestelmän vastaisiin muoteihin.” Monille naisille se oli minihameiden ja mikrohousujen aikaa, miehille parran ja pitkän tukan aikaa, ja molemmille uniseksimuodin ja sen yleensä epäsiistin ulkonäön aikaa, joka myöhemmin tunnettiin hippimuotina.

Myös osa sen ajan musiikista edisti protestihenkeä kannustamalla käyttämään huumeita ja suvaitsemalla vapaan seksin ja homoseksuaalisuuden. Rocktähdistä ja poplaulajista tuli idoleja, jotka sanelivat sekä muodin että käytöksen. Yhteisasumisesta tuli suosittua. Tätä ja muita elämäntyylejä, joita aiemmin ei voitu missään nimessä hyväksyä, pidettiin nyt hyväksyttävinä vaihtoehtoina. Kaikesta tästä korjattaisiin surullista satoa 1970- ja 1980-luvulla.

Aggiornamento ja ”Jeesus-kansa”

Muuan sanakirja määrittelee aggiornamenton ”roomalaiskatolisen kirkon oppien ja instituutioiden ajantasaistamiseen eli modernisoimiseen tähtääväksi politiikaksi, joka otettiin yhdeksi vuosina 1962–1965 pidetyn Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen päämääräksi”. Paavi Johannes XXIII omaksui tämän politiikan, osaksi lieventääkseen kirkon vanhanaikaisuutta koskevia syytöksiä ja osaksi tehdäkseen tyhjäksi avoimesti kirkon opetuksia ja tapoja vastaan suunnattujen ja jatkuvasti lisääntyvien protestien vaikutukset. Näitä protesteja esittivät jopa huomattavat katoliset papit. Esimerkiksi saksalainen teologi Hans Küng kutsuttiin Roomaan selvittämään oikeaoppisuudesta poikkeavia ajatuksiaan, mutta hän kieltäytyi menemästä sinne.

Uskonnollinen protestihenki ei rajoittunut yrityksiin muuttaa vakiintuneita uskontoja. Monet nuoret eurooppalaiset ja amerikkalaiset yksinkertaisesti halveksivat kaikkia näitä ryhmiä ja kääntyivät uusiin lahkoihin tai aasialaisiin elämänkatsomuksiin. Sellaiset ryhmät kuin Jumalallisen valon lähetys, Hare Krišna ja Jumalan lapset saivat alkunsa 1960-luvulla, ja niiden suosio kasvoi.

Protesteista väkivaltaan ja terrorismiin

Protestihenki paljasti kaikenlaisen vallan – vanhempien, kouluviranomaisten, hallitusten ja uskonnollisen vallan – kunnioituksen romahduksen kautta maailman. Sen ruokkima asenne johti vähitellen väkivaltaan, jota ei ole kyllä puuttunut vuoden 1914 jälkeen, ei taistelukentiltä eikä niiden ulkopuolelta.

Muistelehan joitakin otsikoita, jotka olivat tunnusomaisia väkivaltaiselle 1960-luvulle: Sekä Patrice Lumumba, kongolainen Afrikan itsenäisyyden symboli, että Etelä-Afrikan pääministeri Hendrik F. Verwoerd murhattiin raa’asti. Vietnamin tasavallan presidentti Ngo Dinh Diem surmattiin vallankaappauksen aikana. Salamurhaajien luodit surmasivat kolme Yhdysvaltain johtajaa vajaan viiden vuoden kuluessa: presidentti John F. Kennedyn, kansalaisoikeusjohtaja Martin Luther Kingin ja senaattori Robert F. Kennedyn.

Tämä vallan uhmaaminen, jossa ei kaihdettu väkivallan käyttämistä sen esittämän protestin tavoitteiden saavuttamiseksi, loi osaltaan perustan terrorismille. Kirjailija ja politiikan tuntija Claire Sterling sanoo, että itse asiassa nykyinen terrorismi alkoi vuonna 1968, joka oli ”selvästi vuosi, jolloin viimeisen maailmansodan jälkeen syntynyt sukupolvi julisti oman sotansa yhteiskuntaa vastaan”.

Taivailta etsitään apua

Voisiko taivaiden valloittaminen auttaa voittamaan ongelmat maan päällä? Jotkut ilmeisesti ajattelivat niin. Avaruuden tutkimus jatkui täyttä vauhtia. Sekin tempautui mukaan kylmään sotaan, ja kilvan johtoasema heilahteli edestakaisin idän ja lännen välillä. Vuodesta 1961, jolloin Neuvostoliitto lähetti ensimmäisen ihmisen maata kiertävälle radalle, vuoteen 1969, jolloin Yhdysvallat vei ensimmäisen ihmisen kuuhun, toinen toistaan seuraavat avaruustutkimuksen saavutukset hämmästyttivät maailmaa.

Vuosikymmenen lähestyessä loppuaan kirjassa Collier’s 1970 Year Book sanottiin: ”Näyttää varsin sopivalta, että vuosi 1969, se vuosi jolloin ihminen käveli ensimmäisen kerran kuun pinnalla, on myös vuosi, jolloin nähdään astrologian suurin nousu – – jonka tämä planeetta on koskaan tuntenut. Aquariuksen aikakausi – – [jonka aikana] veljeys vallitsee maan päällä, saattaa olla edessämme tai saattaa olla, ettei ole.”c

Selvästi yhä useammat ihmiset etsivät apua taivailta. Ja siinä määrin kuin satelliittien lähettäminen maata kiertävälle radalle teki mahdolliseksi tiedon siirtämisen mantereelta toiselle lähes yhdessä silmänräpäyksessä, siinä määrin aineelliset taivaat toivatkin kansoja lähemmäksi toisiaan. Mutta ne eivät tuoneet niitä lähemmäksi toisiaan maailman ongelmien ratkaisemiseksi. Kansat olivat yhtä kaukana toisistaan kuin ennenkin, yhä ”haluttomia mihinkään sopimukseen”. – 2. Timoteukselle 3:1–3.

Miksi? Koska juuri luonteensa vuoksi protestihenki – 1960-luvulla vallinnut henki – ei voi aikaansaada ykseyttä. Se erottaa. Maailman ongelmien ratkaisemiseksi ihmisten täytyy olla ykseydessä. Tämän ykseyden saavuttamiseksi heidän täytyy etsiä apua, ei aineellisilta tai astrologian taivailta, vaan Jumalan hallituksen taivailta.

Jehovan todistajat – joiden määrä oli vuoteen 1969 mennessä kasvanut 48 prosenttia vuoden 1960 keskimäärästä – tekivät juuri niin. Miten kiitollisia he olivatkaan siitä, että Roomalaiskirjeen 13. luvun – jossa käsitellään kristillistä alamaisuutta – oikeaan aikaan tullut selitys oli auttanut heitä välttämään sotkeutumasta siihen kiihkeään protestihenkeen, joka oli tunnusomaista 1960-luvulle. – Ks. Vartiotorni 15.11., 1.12. ja 15.12.1962.

1960-luvun lähestyessä loppuaan Jehovan todistajat puhuivat ahkerasti, eivät Aquariuksen aikakaudesta, vaan Jumalan valtakunnan hallitsemasta aikakaudesta, jolloin ”veljeys vallitsee maan päällä”. Olisivatko he elossa saadakseen itse nähdä ja tuntea sen? Tuletko sinä näkemään sen? Älä jää ilman seuraavassa numerossa ilmestyvän sarjan ”Maailma vuoden 1914 jälkeen” viimeistä kirjoitusta: ”Tulkoon toivosi yhä valoisammaksi tässä hajoavassa maailmassa!”

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 25]

Muita uutisia

1960 – Marokossa ja Chilessä sattuu ankaria maanjäristyksiä

1963 – Pyörremyrsky ja tulva surmaavat 30000 ihmistä Itä-Pakistanissa

1966 – Kulttuurivallankumous alkaa Kiinassa

[Kuva s. 23]

Hippiliike 1960-luvulla

[Lähdemerkintä]

UPI/Bettmann Newsphotos

[Kuva s. 24]

Sodanvastainen joukkokokous New Yorkissa

[Lähdemerkintä]

UPI/Bettmann Newsphotos