”Miten voin elää suruni kanssa?”

BOB ja Diane Krychia kohtasi suuri suru 18 vuotta sitten. Heidän kuusivuotias poikansa David sairasti synnynnäistä sydänvikaa. Diane kertoo, mitä tapahtui:

”Lääkäri oli kehottanut meitä käymään noin vuoden kuluessa perusteellisessa tutkimuksessa, ja me suostuimme siihen. David oli vilkas kuin elohopea, melkeinpä ylitarmokas. Muistan, että silloin oli 25. päivä tammikuuta, ja David oli kiusannut siskoaan ja pannut hänen huoneensa mullin mallin. Kun hän pyysi päästä ulos leikkimään, annoin hänen mennä.

”Jonkin ajan kuluttua kuulin ambulanssin äänen, ja sen jälkeen eräs naapuri tuli juosten pihatietä meille päin, ja hän huusi: ’Diane, se on David, sinun olisi parasta tulla!’ Menin ulos katsomaan. Auto oli törmännyt häneen, ja hän retkotti auton konepellillä. En kyennyt liikkumaan. Tunsin lamaantuvani siihen paikkaan. Ambulanssi vei hänet pois. Mutta se kaikki oli aivan turhaa. Hänen pieni sydämensä petti, eikä häntä sitten enää ollut.”

Herätkää!-lehti: ”Miten tämä hirveä menetys vaikutti sinuun?”

Diane: ”Siinä oli erilaisia vaiheita, jotka seurasivat toisiaan: turtumus, kieltäminen, syyllisyys ja lisäksi viha miestäni ja lääkäriä kohtaan, kun nämä eivät olleet tajunneet, miten vakava hänen tilansa oli ollut. David oli jo sekoittanut elämäni tuona päivänä. Meille oli tulossa vieraita syömään, ja minulla oli kymmenviikkoinen vauva vaatimassa osakseen huomiotani. Se oli aivan liikaa. Ja seuraavassa hetkessä Davidia vietiin sairaalaan.

”En halunnut uskoa, että hän oli kuollut. En halunnut hyväksyä sellaisia sanoja kuin ’kuollut’ ja ’kuolema’. Katselin asiaa siten, että hän oli lähtenyt pitkälle matkalle. ’Hän elää Jumalan muistissa ja tulee kyllä takaisin’, ajattelin. Noin seitsemän viikon kuluttua hänen kuolemastaan aloin kirjoittaa hänelle kirjeitä. Kirjoitin hänelle kirjeitä 13 vuotta.”

Miten kauan surua kestää?

Dianen pitkä suru ei tunnu ihmeelliseltä sen valossa, mitä tohtori Arthur Freese kirjoittaa kirjassaan: ”Useimmat asiantuntijat ovat sillä kannalla, että lapsen menetys aiheuttaa vanhemmille ja varsinkin äidille jatkuvaa surua.” – Help for Your Grief.

”Suru palaa seuraavana vuonna” oli runoilija Shelleyn mielipide. Vainajaan liittyvät muistot palaavat vuosi vuoden jälkeen kipeinä mieleen. Nykyään voivat miljoonat vahvistaa tämän todeksi, ja he oikeastaan kysyvätkin: ”Miten voin elää suruni kanssa?” Sureminen on joka tapauksessa parantava prosessi siitä huolimatta, että se ei ehkä pääty koskaan. Voimakas suru vähenee, vaikka menetyksen tunne säilyisikin.

Tätä mieltä ovat myös englantilaiset Harold ja Marjorie Bird, joiden 19-vuotias poika Stephen hukkui 10 vuotta sitten. Tilannetta pahensi se, että hän oli heidän ainokaisensa eikä hänen ruumistaan koskaan löydetty. Harold sanoo heidän surustaan näin: ”Sanotaan, että aika parantaa haavat, mutta tosiasiassa se vain haalistaa rakkaaseen ihmiseen liittyvät muistot. Todellinen toipuminen tapahtuu vasta silloin, kun tapaamme hänet jälleen ylösnousemuksessa.”

Eräässä tieteellisessä tutkimuksessa, jossa aiheena oli ollut omaisen menetyksen vaikutus, selitetään suruprosessia: ”Menetystään surevan ihmisen tunnetilat voivat vaihdella suuresti ja nopeasti, ja jos hän haluaa karttaa vainajaan liittyviä muistoja, niin välillä hän voi jonkin aikaa taas tietoisesti helliä näitä muistoja. Yleensä ihmiset ensin kieltävät, että mitään olisi tapahtunutkaan, ja alkavat sitten vähitellen hyväksyä menetyksen tosiasiana.”

Tohtori Freese tuo murheelliseen aiheeseemme yhden valonsäteen: ”Ihmisen täytyy aina säilyttää suhteellisuudentajunsa – käsittää, että valtaosa niistä, jotka surevat kuollutta omaistaan – – selviytyy toiselle puolelle, toipuu ja jatkaa elämäänsä fyysisesti suurin piirtein samanlaisessa kunnossa kuin silloin, kun kipu, tuska ja murhe alkoivat.”

Surunsa hyväksyminen ja sen läpi eläminen voi monissa tapauksissa vahvistaa ihmistä. Miksi sanomme näin? Sen takia, että sureminen on opettanut empatiaa – ymmärtämään paremmin surevia ihmisiä ja eläytymään paremmin heidän murheisiinsa. Ja koska empatia menee paljon sympatiaa eli myötätuntoa pitemmälle, surustaan selviytyneestä tulee hyvin arvokas toisille, neuvonantaja ja lohduttaja toisille sellaisille, jotka ovat menettäneet jonkun omaisen. Näin sanoi esimerkiksi Bob, jonka poika David kuoli sydänvikaan: ”Huomaamme, että toisten auttaminen heidän surutaakkansa kantamisessa on pienentänyt myös omaa taakkaamme.”

Mistä syyllisyys, suuttumus, viha ja vastasyytökset johtuvat?

Suruprosessia tutkineet myöntävät, että ne syyllisyyden- ja vihantunteet ja vastasyytökset, joita usein esiintyy omaisen kuoleman yhteydessä, ovat tällaisessa tilanteessa normaaleja. Jälkeenjääneet koettavat etsiä tapahtuneelle selityksiä usein silloinkin, kun perusteltuja tai järkeviä selityksiä ei ole. ’Miksi juuri minulle piti käydä näin? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tällaista? Kunpa vain olisin ...’ ovat yleisiä reaktioita. Toiset kääntyvät Jumalaa vastaan ajatellessaan: ’Miksi Jumala salli sen? Miksi Jumala teki minulle näin?’

Raamatun vastaus tähän on se, että ”aika ja aavistamattomat tapahtumat kohtaavat heitä kaikkia”. Onnettomuuksia ja tapaturmia voi tapahtua missä tahansa ja milloin vain, ja kuolema on puolueeton. Eikä rakkauden Jumala varmastikaan kiusaisi ketään riistämällä häneltä hänen lapsensa. – Saarnaaja 9:11, UM; 1. Johannes 4:8.

Edellisessä kirjoituksessa mainitut Agustín ja Valentina eivät voineet vieläkään pidätellä kyyneliään, kun he keskustelivat Herätkää!-lehden toimittajan kanssa Jonathanin kuolemasta. Oliko heillä ollut vastasyytöksiä? Valentina kertoo: ”En koskaan hyväksynyt sitä, että hän meni Long Islandille jonkun muun autossa. Haluan olla rehellinen. Panin tapahtuneen Agustínin syyksi. Nyt tajuan, että reaktioni oli jotakin aivan käsittämätöntä, mutta siinä vaiheessa minua vaivasi lakkaamatta se ajatus, että ’kunpa isä ei olisi antanut hänen mennä, niin hän olisi yhä elossa’. Syyttelin miestäni alinomaa. Minun oli pakko purkaa mieltäni, sillä asian sisälläni pitäminen teki kipeää.”

Diane Krychin suuttumus Davidin ennenaikaisen kuoleman johdosta ilmeni jopa eläimiin kohdistuvana kaunana. Hän kertoi Herätkää!-lehdelle: ”Jos näin koiran tai kissan kävelemässä kadulla, ajattelin: ’Tuossa eläimessä sykkii vahva sydän. Miksei pojallani voinut olla vahvaa sydäntä? Miksi jokin eläin saa kävellä tuossa, mutta poikani David ei?’”

Asiantuntijat vakuuttavat, että kaikki tällaiset reaktiot – vaikka ne usein ovatkin käsittämättömiä – ovat luonnollisia. Kysymysten teko on eräänlaista järjellisen ja hyväksyttävän selityksen etsimistä tapahtuneelle osana prosessia, jonka kuluessa ihminen jälleen kiinnittyy todellisuuteen. Lopulta ajatusmaailma selkiintyy ja terve järki pääsee voitolle. Arthur Freese kirjoittaa: ”Oikeanlaisen suremisen mittapuuna – kun suremisella tarkoitetaan surusta ja murheesta johtuvien tunne-elämän ongelmien läpäisemistä, kuoleman hyväksymistä ja kaikkien siihen liittyvien tunteitten rehellistä tarkastelua – on se, että sureva lopulta sietää tällaisia huonoja aikoja ja tuntee tuskaa ohimenevästi tai ajattelee murheellista menetystään vain enää vähän.”

Näin päästään vähitellen takaisin tasapainoon. Arthur Freese jatkaa: ”Päämääränä on, että kipeä tuska, suru ja huoli tekevät lopulta tilaa kaipuulle ja miellyttäville ajatuksille, kyvylle puhua vainajasta rehellisesti ja rakkautta tuntien.” Tässä vaiheessa vainajaan liittyvät muistot herättävät enemmän kiintymystä ja rakkautta kuin surua.

Kun lapsi syntyy kuolleena

Vaikka Monnalla oli jo ennestään lapsia, hän odotteli hartaasti seuraavan lapsensa syntymää. Jo ennen syntymäänsä se oli ”lapsi, jonka kanssa leikin, jolle puhelin ja josta uneksin”.

Äidin ja syntymättömän lapsen välille oli jo kehittynyt voimakas tunneyhteys. Monna jatkaa: ”Rachel Anne oli lapsi, joka potkaisi pois kirjoja vatsani päältä, valvotti minua yöaikaan. Muistan yhä hänen ensimmäiset pienet potkunsa, ne olivat kuin pehmeitä, helliä töytäisyjä. Joka kerta kun hän liikkui, sydämeni täyttyi hellillä tunteilla. Tunsin hänet niin hyvin, että tiesin milloin hänellä oli tuskainen olo ja milloin hän oli sairaana.”

Monna jatkaa kertomustaan: ”Lääkäri ei uskonut minua, kunnes sitten oli jo liian myöhäistä. Hän sanoi, että minun pitäisi lakata olemasta huolissani. Uskon tunteneeni sen, kun hän kuoli. Yhtäkkiä hän vain kääntyi rajusti ympäri. Seuraavana päivänä hän oli kuollut.”

Monnan kokemus ei ole mitenkään ainutlaatuinen. Friedman ja Gradstein kirjoittavat, että yksistään Yhdysvalloissa on vuosittain noin miljoona sellaista tapausta, jossa naisen raskaus epäonnistuu. (Surviving Pregnancy Loss) Toiset eivät usein tajua sitä, että keskenmeno tai kuolleen lapsen synnyttäminen on naiselle suuri onnettomuus ja että hän suree sitä – kenties loppuelämänsä. Esimerkiksi newyorkilainen Veronica, joka nykyään on päälle neljänkymmenen, ei voi unohtaa keskenmenojaan, ja erityisen hyvin hän muistaa kuolleena syntyneen lapsensa, joka eli yhdeksännelle kuukaudelle asti ja painoi syntyessään 6 kiloa. Hän kantoi sitä kuolleena sisällään viimeiset kaksi viikkoa. Hän sanoi: ”Kuolleen lapsen synnyttäminen on kauhea kokemus äidille.”

Tällaisten turhautuneitten äitien reaktioita ei aina ymmärretä, eivätkä niitä aina ymmärrä toiset naisetkaan. Eräälle psykiatrille tuli keskenmeno ja hän kirjoittaa: ”Olen oppinut mitä kipeimmällä tavalla sen, että tätä ennen minulla ei ollut ollut todellisuudessa aavistustakaan siitä, mitä ystäväni olivat joutuneet kestämään. Olin ollut yhtä tunteeton ja välinpitämätön heitä kohtaan kuin ihmiset ovat mielestäni nyt minua kohtaan.”

Surevaa äitiä voi murehduttaa vielä sekin, että hänen mielestään aviomies ei ehkä tunne menetystä sellaisena kuin hän sen itse tuntee. Eräs vaimo ilmaisi asian näin: ”Olin täysin pettynyt mieheeni siinä vaiheessa. Hänen näkökulmastaan en itse asiassa ollut ollutkaan raskaana. Hän ei kyennyt kokemaan sellaista surua, jota itse koin. Hän oli pelännyt samoja asioita kuin minäkin, mutta ei surrut, kun itse surin.”

Tällainen reaktio on kenties luonnollinen miehelle – hänen ja lapsen välillehän ei synny samanlaista fyysistä ja tunneperäistä yhteyttä kuin syntyy hänen raskaana olevan vaimonsa ja heidän lapsensa välille. Silti hänkin tuntee kärsineensä menetyksen. Ja miehen ja vaimon on erittäin tärkeää oivaltaa, että vaikka he kärsivät eri lailla, silti he kärsivät yhdessä. Heidän tulee ilmaista surunsa toisilleen. Jos mies pitää sen piilossa, vaimo voi luulla häntä tunteettomaksi. (Samasta asiasta sivulla 12.) Vuodattakaa yhdessä kyyneleenne, kertokaa toisillenne ajatuksistanne ja syleilkää toisianne. Osoittakaa, että tarvitsette nyt toisianne enemmän kuin koskaan ennen.

Kätkytkuolemat – arvoitus ja surunaihe

Miljoonien äitien elämää varjostaa päivittäin eräs arvoituksellinen pelonaihe. Eräs äiti sanoi siitä: ”Rukoilen joka ilta, että lapseni olisi seuraavana aamuna yhä elossa.” He pelkäävät niin sanottua kätkytkuolemaa. Patologian professori Marie Valdes-Dapena Miamin yliopistosta Floridasta sanoo, että yksistään Yhdysvalloissa tapahtuu vuosittain noin 6000–7000 kätkytkuolemaa. Hän lisää: ”Tämä on epäilemättä melkoinen ongelma terveydenhuollolle.”

Kätkytkuolema kohtaa vauvoja yöaikaan, usein 2–4 kuukauden iässä. Tiede ei ole vielä löytänyt ilmiölle tyydyttävää selitystä, eikä tällaisen äkkikuoleman syy selviä edes ruumiinavauksessa. Se pysyy arvoituksena.a

Kätkytkuolemasta on usein seurauksena pahoja syyllisyydentunteita. Mikä siis voi auttaa vanhempia kätkytkuoleman riistettyä heiltä heidän lapsensa? Ensinnäkin heidän on hyvä ymmärtää, että he eivät olisi voineet tehdä mitään menetyksensä estämiseksi. Kätkytkuolema on arvaamaton, eikä sitä yleensä voi väistää. Ei siis ole mitään aihetta syyllisyydentunteisiin. Toiseksi vanhempien toisilleen tarjoama tuki ja heidän keskinäinen luottamuksensa ja ymmärtämyksensä auttavat heitä molempia kestämään surunsa. Puhukaa lapsestanne toisten kanssa. Kertokaa tunteistanne toisillenne.

Isovanhemmatkin surevat

Isovanhemmatkin surevat omalla tavallaan. Eräs sureva isä selitti: ”He reagoivat paitsi lapsenlapsensa kuolemaan myös oman lapsensa suruun.”

On olemassa keinoja, joilla isovanhempien kokemaa menetyksen tunnetta voidaan lievittää. Ensiksikin heidät tulee ottaa huomioon. Lapsenlapsi oli ollut osa heitä itseään alenevassa polvessa. Isovanhempien tulisi siis saada osallistua suremiseen yhdessä lapsen vanhempien kanssa omalla tavallaan. Tämä ei tietenkään merkitse, että heidän pitäisi ottaa ohjat käsiinsä ilman vanhempien suostumusta. Mutta mikäli he haluavat osallistua suremiseen – ja yleensähän he haluavat – niin heille pitäisi antaa siihen mahdollisuus.

Olemme nyt tarkastelleet lyhyesti suremista ja koettaneet saada tuntumaa surevien tunteisiin. Asiassa on kuitenkin vielä toinen puoli: Miten toiset voivat auttaa, varsinkin sillä mitä he sanovat? Entä miten voivat aviomiehet ilmaista suruaan? Näistä asioista enemmän seuraavassa kirjoituksessa.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 7]

Surun eri vaiheet

Tämä ei merkitse sitä, että sureminen noudattaisi aina jotain tiettyä kaavaa, jossa olisi aina perätysten samat tietyt vaiheet. Surureaktiot voivat mennä limittäin, ja niiden pituus voi vaihdella yksilön mukaan.

Ensireaktioita:

Alkujärkytys, kieltäminen, turtumus, syyllisyydentunteet, suuttumus

Voimakkaaseen suruun voi liittyä:

Muistinmenetystä ja unettomuutta, äärimmäistä väsymystä, nopeita mielialan muutoksia, häiriöitä arvostelu- ja ajattelukyvyssä, itkukohtauksia, ruokahalun muuttumisesta johtuvaa painon laskua tai nousua, apaattisuutta, työtehon vähenemistä, aistiharhoja – sureva kuvittelee näkevänsä vainajan, kuulevansa tämän äänen tai kuvittelee voivansa koskettaa vainajaa

Tasapainoon palautuminen:

Surumielisyyttä yhtyneenä kaipuuseen, enemmän vainajaan liittyviä miellyttäviä muistoja – joista jotkin voivat olla humoristisiakin

(Perustuu tri Arthur Freesen teokseen Help for Your Grief, sen sivuihin 23–26.)

[Tekstiruutu s. 9]

Askeleita joilla voi voittaa oman surunsa

Jokaisen ihmisen on elettävä surunsa läpi omalla tavallaan. On erittäin tärkeää välttää itsensä ympärille käpertymistä ja itsesääliä. Tällaisia neuvoja tarjosivat oman suruprosessinsa läpikäyneet Herätkää!-lehden haastattelussa:

◼ Älä vaivu joutenoloon, vaan noudata normaalia päiväohjelmaasi niin kuin tähänkin asti hoitaen työsi ja muut tehtäväsi. Ne, jotka ovat Jehovan todistajia, tähdensivät erityisesti kristillisissä kokouksissa käymisen ja sananjulistamiseen osallistumisen arvoa. Monet sanoivat saaneensa paljon apua rukouksesta.

◼ Anna surusi purkautua. Älä yritä pitää sitä sisälläsi. Mitä nopeammin ihminen suree ja itkee, sitä nopeammin hän läpäisee surunsa vaikeimman osan.

◼ Älä eristäydy, vaan hakeudu toisten seuraan ja salli myös heidän olla sinun seurassasi. Puhu vapaasti ihmisestä, jonka olet menettänyt, jos se auttaa sinua.

◼ Kiinnitä niin pian kuin mahdollista huomiosi toisiin ihmisiin ja heidän pulmiinsa. Kun koetat auttaa toisia, autat samalla itseäsi.

[Tekstiruutu s. 10]

Miten toiset voivat auttaa?

Herätkää!-lehden kirjeenvaihtajat ovat haastatelleet surevia isiä ja äitejä eri maissa. Seuraavassa on joidenkuiden näiden esittämiä ehdotuksia sitä silmällä pitäen, miten surevia perheitä voitaisiin auttaa. On tietenkin selvää, että ehdotuksia sovellettaessa tulee olla joustavia ja ottaa huomioon surevien tunteet.

1. Mene tapaamaan surevaa perhettä heti samana päivänä, jolloin lapsi on kuollut, ja kutsu perheenjäsenet puolestaan luoksesi vierailulle. Valmista heille aterioita. Tee näin niin kauan kuin se on tarpeellista, ei vain ensimmäisten viikkojen ajan.

2. Anna vanhempien päättää, haluavatko he säilyttää kuolleen lapsensa vaatteet ja muut tavarat, jotka muistuttavat hänestä, kotona vai jossakin muualla.

3. Puhu kuolleesta lapsesta tämän nimeä käyttäen, jos sureva niin haluaa. Muistelkaa iloisia ja humoristisia puolia lapsen persoonallisuudesta ja elämästä. Älä pysyttele vaiti – saattaa olla, että vanhemmat haluavat puhua rakkaasta lapsestaan, jota heillä ei enää ole.

4. Jos asut niin kaukana, ettet voi tarjota henkilökohtaista apua, kirjoita rohkaisevia ja lohduttavia kirjeitä. Älä välttele ottamasta puheeksi vainajaa.

5. Jos se näyttää sopivalta, kannusta vanhempia pysymään toimeliaina ja ylläpitämään tuttua päiväohjelmaansa. Vie heidät pois kotoaan tekemään jotakin toisten hyväksi.

[Tekstiruutu s. 10]

Isoäiti kirjoittaa:

”Kuoleman riistettyä minulta rakkaat vanhempani, veljen, sisaren, elinikäisen elämäntoverini rakkaan aviomieheni Jimin, johon tutustuin ja jota rakastin jo 13-vuotiaana, ja pienen rakkaan lapsenlapseni Stuart Jamien voin sanoa, ettei mikään aiheuta niin paljon surua ja kipua eikä piinaavaa tuskaa – joita mieleeni tulvehtii vielä tätä kirjoittaessanikin – kuin lapsen kuolema.”

– Englantilainen Edna Green, joka menetti lapsenlapsensa tämän ollessa kaksi vuotta yhdeksän kuukautta vanha.

[Kuva s. 8]

Avioparin on helpompi kestää surunsa, jos he avoimesti ilmaisevat tunteensa toisilleen