Safarilla Afrikassa – sain ihailla villieläimiä, mutta onko niitä enää lasteni ihailtavaksi?

”JAMBO!” Hätkähdimme, aloimme hieroa unia silmistämme ja huikkasimme puolestamme vastaukseksi: ”Jambo!” Se on herätyshuutomme. Se on suahilinkieltä ja tarkoittaa ”Mitä uutta?” Kuukausien valmistelujen jälkeen ja matkustettuamme tuhansia kilometrejä olimme nyt teltassa kenialaisella suojelualueella – valokuvaussafarilla Afrikassa.

Seikkailumme alkoi oikeastaan jo edellisenä päivänä. Saavuttuamme suojelualueelle oppaamme vei meidät heti kiertoajelulle. ”Gaselli!” huusi yksi joukostamme meidän heittelehtiessämme kahdessa huojuvassa maastoautossa. Kädet hapuilivat kiireen vilkkaa kameroita, opaskirjoja ja kiikareita.

Meillä oli oppaanamme vilkas pieni englantilainen mies, ja hän seurasi huvittuneena innostustamme. ”Se on grantingaselli. Eivätkö ne olekin tavattoman viehättäviä?”

Ne olivat siroja, heleän värisiä, mutta samalla kuitenkin ilmeisen kestäviä ja kuin luotuja nopeaan juoksemiseen. Näitä ihastuttavia pieniä eläimiä ja niitäkin pienempiä thomsoningaselleja näkyi kaikkialla, minne reittimme vei. Tällä ensimmäisellä retkellämme näimme ja valokuvasimme myös suuria hirviantilooppeja, keihäsantilooppeja ja kirahviantilooppeja, ja onnistuimme näkemään jopa harvinaisia isokuduja ja lisäksi ruokoantilooppeja.

Erään mutkan takaa yllätimme lauman impala-antilooppeja. Ne ponkaisivat paikaltaan suoraan pari metriä ylöspäin, aivan kuin piilossa olleet jouset olisivat lennättäneet ne ilmaan. ”Ei ole varmaankaan vaikea kuvitella, että tällainen hyppely saattaa pedot aivan hämmennyksiin”, sanoi oppaamme. Sen jälkeen impalat loikkivat pakoon kymmenen metrin harppauksin.

Näimme seeproja, jotka ovat sävähdyttävän näköisiä mustine ja valkoisine raitoineen, ja mieleemme tuli Jobin kirjasta sellainen kohta, jossa todetaan, ettei seeproja voi kesyttää. (Job 39:8, UM) Kysyin tätä samaa oppaaltamme. Hän vastasi: ”Jotkut amerikkalaiset tekivät täällä jokin aika sitten elokuvaa. He olisivat tarvinneet kesyn seepran ratsuksi eräälle näyttelijättärelle, mutta siitä ei tullut mitään, sillä kesyjä seeproja ei ole. He joutuivat maalaamaan hevoseen seepran raitoja.”

Palatessamme tuona ensimmäisenä päivänä leiriimme näimme naarasstrutsin. Meidät nähdessään se lähti voimakkaitten jalkojensa kiidättämänä tiehensä ja katosi mäenharjan taakse. Strutsi pystyy juoksemaan yli 60 kilometrin tuntivauhtia – kahdeksan metrin pituisin askelin. Sen nopeus sai minut ajattelemaan erästä toista Jobin kirjan kohtaa, jonka mukaan se ”nauraa – – hevoselle ja ratsumiehelle”. (Job 39:21) Mielessäni kävi, että se on voinut nauraa meidänkin ajoneuvoillemme seuratessaan huojuvaa matkantekoamme.

Mutta vasta tänä aamuna meistä tuntui, herättyämme Jambo-huutoon, että nyt safarimme pääsisi kunnolla alkamaan. Ratsastaessamme hevosilla aukean niittymaan halki, jossa siellä täällä kasvoi akasiapuita, ihailimme etäällä siintävää Keniavuorta. Äkkiä oppaamme viittilöi meitä olemaan hiljaa ja osoitti kädellään puunlatvojen suuntaan. Siellä näkyi joukko päitä – kirahveja hamuilemassa akasiapuun lehtiä.

Maailman korkeimmat eläimet, kirahvit, näyttivät meistä lauhkeilta, huolettomilta, jopa turvattomilta. Näin ei kuitenkaan todellisuudessa ole. Paitsi että kirahvit pitkän kaulansa ansiosta ylettyvät syömään puitten latvuksia, niiden on korkealta myös helppo seurata terävänäköisillä silmillään vasojensa ja laumansa puuhia ja havaita myös lähestyvä vaara. Meistä niiden liikkuminen näytti hyvin viehkeältä ja hidastetulta – oli kuin ne olisivat esiintyneet hidasteisessa filmissä – mutta kirahvi pystyy juoksemaan 55 kilometrin tuntivauhtia, ja se voi antaa leijonalle sellaisen potkun, että tältä katkeaa kylkiluut. Se voi myös moukaroida vastustajaansa päällään. Kerran eläintarhassa eräs kirahvi löi päällään noin 500-kiloista hirviantilooppia niin, että tämä kellahti lapaluu murtuneena maahan.

Ratsastimme niiden sekaan. Jos olisimme olleet liikkeellä jalan, ne olisivat hajaantuneet, mutta istuessamme hevosten selässä meitä pidettiin vain laiduntamaan tulleena eläinlaumana. Lähellä oli gaselleja, hirviantilooppeja sekä seeproja, jotka olivat aivan erilaisia kuin ne seeprat, joita olimme nähneet eilen. Nämä olivat korkeampia, kapeajuovaisempia, ja niillä oli kauniit, suuret, pyöreät korvat.

”Ne ovat grevynseeproja”, selitti oppaamme. ”Tätä lajia on aina vain vähemmän, ja ennen muuta sen takia, että näiden seeprojen taljat ovat hyvin kauniita. Sisustajat maksavat niistä paremmin kuin muiden seeprojen taljoista.” Miten murheellista, että ihminen on hävittämässä niin monia näistä eläimistä ja niiden elinalueista! Mutta huonoja uutisia oli tulossa lisää.

Kävimme autoilla sarvikuonojen suojelualueella. Sillä on pinta-alaa 20 neliökilometriä. Sitä ympäröi kolmen metrin korkuinen sähköaita, ja aseistetut vartijat partioivat aidatulla alueella. Siellä asustaa 13 suippohuulisarvikuonoa ja yksi leveähuulisarvikuono. Ajoimme varovasti yhden tällaisen jättiläisen luo, ja sen vierellä automme näyttivät yhtäkkiä pieniltä ja heppoisilta.

”Sarvikuonolla on erittäin huono näkö”, selitti oppaamme. ”Jos sarvikuonon selässä oleilevat matonokkelit rääkäisevät ja lentävät pelästyneenä tiehensä, sarvikuono ei näe, mikä niitä on häirinnyt. Niinpä se karauttaa suoraan kohti häiriönaiheuttajaa – mikä tahansa se sitten onkin – päästäkseen nuuhkimaan sitä. Se elää tuoksujen maailmassa. Nyt sarvikuonot on metsästetty sukupuuton partaalle.”

Auringonlaskun aikaan ratsastimme vaitonaisina takaisin leiriimme. Kun me tuona iltana istuimme leiritulen ympärillä keskustellen sarvikuonojen kohtalosta, hätkähdimme kuullessamme käheää karjuntaa, josta erotti selvän nuotin. Siihen vastattiin toisista suunnista samanlaisella karjunnalla.

”Ne ovat leijonia”, sanoi oppaamme kohentaen rauhallisesti tulta. ”Ne taitavat olla aika lähellä, vai kuinka?” kysyin hermostuksissani. ”Päinvastoin. Kilometrien päässä. Leijonan karjunta kuuluu ainakin kahdeksan kilometrin päähän.” Rauhoittuneena panimme maata, toivoen näkevämme muutamia näistä isoista kissaeläimistä Masai Maran riistansuojelualueella, joka olisi seuraava pysähdyspaikkamme. Meidän ei tarvinnut tässä suhteessa pettyä.

Maran suuret kissaeläimet

Ajaessamme ruohoaavikon poikki – kuuluisasta Serengetin tasangosta pohjoiseen pistävän niemekkeen poikki – autonkuljettajamme huusi: ”Simba!” Automme pysähtyivät varovasti. Yhden leijonan asemesta näimme kokonaisen leijonalauman. Leijonia oli nelisenkymmentä. Naarasleijonia loikoili ryhmissä. Pensaikosta tuli lisää naaraita pentuineen. Niitä oli kerääntynyt pienen sadevedestä syntyneen lammikon ympärille juomaan. Pennut nujakoivat ja ajoivat toisiaan takaa.

Olisimme halunneet hypätä autoistamme leikkimään niiden kanssa, mutta saimme itsemme hillityiksi, kun katselimme lihaksia, jotka kuulsivat naarasleijonien nahan läpi, ja näimme kaksi kookasta, tuuheaharjaista urosta samanlaisessa makuuasennossa kuin Egyptin kuuluisat sfinksit – komeita kullanruskeita kissoja, räpyttelemässä tyytyväisinä keltaisia silmiään auringon viimeisten säteitten valossa. Aika leijonanpentujen kanssa telmimiselle on vielä edessäpäin. – Jesaja 11:6–9.

”Leijonat makailevat noin 20 tuntia päivässä”, oppaamme selitti. ”Urokset vielä enemmän. Pennuista huolehtiminen jää lähes täysin ja metsästys 90-prosenttisesti naaraitten tehtäväksi, mutta urokset ovat silti aina ensimmäisinä syömässä.” Ryhmämme naisia tällainen asetelma näytti jotenkin vain huvittavan. Pennuista huolehtimisesta ja rauhallisesta syömisestä ei kuitenkaan tulisi mitään, jollei lauman turvana olisi uroksia. Jos karjapaimenet ampuvat ne kiusankappaleina tai metsästäjät ampuvat ne saadakseen itselleen voitonmerkkejä, lauma usein hajoaa ja pennut jäävät oman onnensa nojaan.

Vaikka leijonaa ei nyt uhkaakaan sukupuutto, niin gepardeilla ei mene yhtä hyvin. Seuraavana aamuna tapasimme kaksi tällaista viehkeää ja sulavaliikkeistä eläintä. Toinen oli emo ja toinen sen pentu, ja pentua opetettiin metsästämään. Yhdessä ne astelivat tasatahtia kohden gasellilaumaa. Ne olivat thomsoningaselleja. Kun emo hidasti menoaan hiipiäkseen väijyksiin, pentu säntäsikin kärsimättömästi suoraan kohti gaselleja. Muutamassa sekunnissa se kiihdytti vauhtinsa kuuluisaan 110 kilometrin tuntivauhtiin. Se meni niin lujaa, että sen erotti enää kellanruskealla kirjottuna läikkänä. Syöksy ei tuottanut tulosta. Gepardit jaksavat juosta vain lyhyitä pyrähdyksiä, joten gasellit pääsivät pakoon ja hajaantuivat eri suuntiin.

Se yritti uudelleen, mutta jälleen tuloksetta. Lopulta se turhautuneena ja huohottaen antoi emonsa näyttää, miten pyynti tapahtuu. Emo hiipi aivan lähelle gasellia väijyksiin ja tavoitti sen sitten nopealla pyrähdyksellä. Sen jälkeen se jakoi pienen saaliinsa pentunsa kanssa.

”Katsokaa!” huudahti oppaamme osoittaen kädellään. Paikalle oli ilmaantunut hyeena kuin tyhjästä. Se juoksi gepardien luo pelästyttäen ne pois saaliinsa luota, jonka eteen ne olivat kovasti tehneet töitä, ja juoksi tiehensä niiden saalis hampaissaan.

”Mokomakin roisto!” sähähti oppaamme. Hän olisi ollut valmis ajamaan hyeenaa takaa, jotta gepardi olisi saanut saaliinsa takaisin, mutta varas oli jo tipotiessään. Hyeenat ovat hyvin vastenmielisiä ihmisille. Silti yksikään eläinlaji ei ole ollut vaarassa hävitä sukupuuttoon hyeenojen takia. Kunpa ihmisistäkin voitaisiin sanoa samaa.

Hassunkurisia perheitä

Suurten kissaeläinten lisäksi näimme monenlaisten eläinten perhe-elämää Maran suojelualueella. Ohitsemme asteli strutsiperhe yli kahden metrin korkuisten vanhempien paimentaessa välissään kipittävää pörröistä poikasparvea. Paljon näkyi myös pahkasikaperheitä. Pahkasiat ovat niin rumia, että ne ovat rumuudessaan suorastaan koomisia. Ne pystyvät liikkumaan nopeasti ja ovat älykkäitä, ja ne kävellä lönkyttelevät lapionterän muotoinen pää pystyssä, kulmahampaitten törröttäessä leukapielistä. Ohut häntä sojottaa pystyssä kuin auton antenni.

Maasaiheimoinen kuljettajamme nosti etusormensa nauraen pystyyn ja sanoi: ”Tämä on isä pahkasian keino sanoa: ’Minä tiedän ja minä määrään!’”

Apinaperheitten elämän seuraaminen oli sekin aina hupaisaa. Jäntevät mustanaamaiset marakatit hyppivät ja rupattelivat keskenään puissa, samalla kun niiden poikaset opettelivat alhaalla kiipeämään riehakkaitten leikkiensä avulla. Gueretsat, jotka tekivät temppujaan korkealla ilmassa päittemme yläpuolella, näyttivät synkän mustine turkkeineen, joissa oli vähän valkoista, päästään seonneilta papeilta. Paviaaniperheitä oli myös joka puolella, ja poikaset ratsastivat usein kuin pienet kilparatsastajat ikään emonsa selässä. Paviaaneilla on kähisevä ääni, ja ne ovat äärettömän uteliaita. Tansaniassa minun oli vaimoni kanssa jopa hätisteltävä paviaani ulos hotellihuoneestamme.

Afrikan kookkaimmat

Eräässä Maran metsässä näimme norsuja. Niiden valtavan suuret harmaat hahmot liikkuivat äänettömästi puitten välissä. Laumaan kuului kahdeksan naarasta ynnä pieni kolmen kuukauden ikäinen poikanen, joka kuului matriarkalle, vanhimmalle ja kokeneimmalle naaraalle. Aikuiset suojelivat poikasta meiltä niin ettemme aina edes nähneet sitä, samalla kun se pelottomasti liikkui aikuisten pylväsmäisten jalkojen seassa, löysi emonsa ja imi sitä silloin tällöin. Sain tietää, että aikuiset sovittavat liikkumisensa poikasen liikkumistahtiin ja pysyttelevät yhdessä suojellakseen sitä. Lauman johtaja oli vähällä karata kuljettajamme kimppuun. Hän pinkaisi kiireesti takaisin autoon.

Urosnorsuista tulee usein erakkoja. Ngorongoron kraatterissa Tansaniassa näimme vanhan uroksen, jolla oli pitkät, hohtavan valkoiset syöksyhampaat. Niillä se voi repiä avoimia kohtia sellaiseen maahan, josta se saa suolantarpeensa tyydytetyksi, tai kaivaa vesikuoppia, joista muutkin eläimet saavat vettä kuivana kautena. On kohtalon ivaa, että samaiset kauniit työvälineet, jotka selvästikin on tarkoitettu helpottamaan norsun elämää, ovat siinä määrin kiihottaneet ihmisen ahneutta, että norsut saattavat niiden takia hävitä sukupuuttoon.

Toisella sijalla eläinten kokokilpailussa on massiivinen virtahepo. (Joidenkuiden mielestä leveähuulisarvikuono on maailman toiseksi suurin maanisäkäs.) Pysähdyimme pienen joen lähelle seurataksemme kokonaisen virtahepolauman puuhia. Se kulutti päiväänsä lekotellen auringossa, röhkien ja haukotellen.

Oppaamme selitti: ”Virtahevot loikoilevat kaiken päivää vedessä, jottei aurinko polttaisi niiden nahkaa, ja illalla ne nousevat maalle ravinnonhakuun. Ihosta erittyvä öljy suojaa niitä liialta auringonpaahteelta ja vedeltä.” Hän jatkoi: ”Yllättävää kyllä virtahepo tappaa enemmän ihmisiä kuin mikään muu Afrikan eläin. Ne eivät ole lihansyöjiä, mutta jos ihminen ui tai meloo liian lähelle, niin henki lähtee yhdellä puraisulla.”

Katsellessamme niitä tajusimme, miksi Jobin kirjassa sanotaan, että Behemot ei säikähdy, vaikka tulviva joki kuohuisi sen kitaan. Pelkkä pää voi painaa tonnin verran! – Job 40:18.

Serengetin tasanko

Teimme matkan etelään, Tansanian puolelle, ja pysähdyimme kauniiseen Ngorongoron kraatteriin, 20 kilometrin läpimittaiseen kattilalaaksoon, joka suorastaan kuhisee villieläimiä. Kaukaa katsoen näytti siltä, kuin siellä olisi ollut erään matalan suolajärven pinnalla vaaleanpunainen pilvi. Järvi oli täynnä pikkuflamingoja. Ne ovat pienempiä kuin tavalliset flamingot ja niissä on enemmän vaaleanpunaista. Ne suhisivat ja päästelivät törähdyksiä astellessaan ylväästi yleisessä ahtaudessa, ja niiden koivet toivat mieleen punaisen kaislikon, jossa kaisloja on sekaisin pystyssä ja taivuksissa.

Kraatterista luoteeseen levittäytyvä Serengetin tasanko on kuin suuri tasainen heinämeri, jossa siellä täällä on kopje-nimisiä saaria. Kopjet ovat valtavan suuria auringon paahtamia kivikumpuja, ja niillä vilisee tuuheakarvaisia kalliotamaaneja ja värikkäitä liskoja. Läheisessä pensaikossa näimme neljän kilon painoisen ja 30 sentin korkuisen dikdik-antiloopin, jolla ei ole muuta turvaa kuin että se osaa hyvin piiloutua.

Ratsastimme keskelle gnu-antilooppilaumaa, joka ulottui joka suuntaan niin pitkälle kuin silmä kantoi. Ne olivat kokoontumassa vaellukselleen, ja ne mylvivät ja hyppelivät hullunkurisesti. Minua riemastutti niiden valtava määrä ja se meteli, jota ne pitivät, ja ajattelin: Vihdoinkin eläin, jota ihminen ei ole tyystin hävittämässä!

Oppaamme oli innoissaan: ”Tänä vuonna niitä tulee olemaan varmasti kaksi miljoonaa. Nyt ne ovat menossa kohti lähintä rankkasadetta – jollaisen ne pystyvät vainuamaan 50 kilometrin päästä.”

Myöhään eräänä iltapäivänä teimme tasangolla lintuhavaintoja, ja olimme ihastuksissamme nähtyämme siihen mennessä lähes 200 erilaista lintulajia, ja ne kaikki olivat olleet kauniita.

”Ei voi olla totta!” sanoi sisareni osoittaen kädellään jotakin ja haukkoen henkeään. Käännyin katsomaan siinä uskossa, että saisin nähdä jonkin erikoisen linnun, mutta sen sijaan näinkin leopardin lekottelemassa ruhtinaallisesti akasiapuun oksalla. Se oli vain parinkymmenen metrin päässä. Se puolestaan katseli meitä tyynesti ja haukotteli sen näköisenä, että tunsi olonsa kotoiseksi. Leijonatkin pystyvät kiipeämään puihin, mutta leopardia yli kaksi kertaa painavampina ne ryhtyvät siihen vain harvoin, päästäkseen pakoon kuumuutta ja kärpäsiä. Leijonat, jotka näimme puussa, näyttivät niin kömpelöiltä ja oloonsa tympääntyneiltä, että meitä kaikkia nauratti. Mutta leopardit syövät, nukkuvat ja käytännöllisesti katsoen elävät puissa.

”Eikö olekin komea eläin?” kysyi oppaamme haltioissaan. Se mitä hän seuraavaksi sanoi, veti kuitenkin mielemme matalaksi: ”Nykyään useimmat turistit palaavat kotiinsa näkemättä leopardia. Salametsästäjät himoitsevat niitä suuresti niiden kauniin turkin vuoksi.” Kaikki kameramme räpsyivät ja surisivat auringon laskiessa tasangolla. Haluaisin tietää, onko tämä leopardi enää elossa, nyt kun matkastamme on kulunut muutama kuukausi.

Saavatko lapsemmekin ihailla niitä?

Koneemme noustessa ilmaan kohti kotia katselin alas taakse jäävää Serengetiä ja tunsin oloni apeaksi. Apeaksi ensinnäkin sen takia, että jouduin jättämään tämän kauniin paikan. Se oli saanut minut täysin lumoihinsa. Lisäksi olimme sivunneet safarillamme toistuvasti useita murheellisia teemoja.

Esimerkiksi gepardin nopeus, norsun syöksyhampaat, kirahvin kaula ja jokaisen näkemämme eläimen ominaisuudet todistavat kaikki Tekijästä, joka on kättensä töissä osannut yhdistää toisiinsa kauneuden ja tarkoituksenmukaisuuden, muodon ja käyttötarkoituksen. Ihmisille suitsutetaan kiitosta ja ylistystä, kun heidän aikaansaannoksensa edes likimain ilmentävät samankaltaista tasapainoa. Silti näiden mittaamattomasti arvokkaampien töiden Tekijää harvoin edes tunnustetaan niiden tekijäksi. Sen sijaan kunnia annetaan miljardien sattumien ohjaamalle sokealle voimalle, jota kutsutaan evoluutioksi. Todella murheellista.

Mikä vielä pahempaa, näitä aikaansaannoksia koko ajan tieten tahtoen tuhotaan. Afrikan villieläimistön suojelemiseksi on kyllä uurastettu monella tavalla urhoollisesti, mutta se ei silti ole poistanut seuraavia pelottavia kysymyksiä: Onko näillä luontokappaleilla tulevaisuutta, kun niitä jatkuvasti pyydetään salaa ja niiden elinalueet kaiken aikaa pienenevät? Voivatko lapsemme ja lastenlapsemme enää ihastella niitä?

Nämä ovat totisesti huolestuttavia kysymyksiä. Tällaiset kysymykset kuitenkin johdattavat ajattelevaiset ihmiset pakosta erään vielä tärkeämmän kysymyksen ääreen: seuraako maapallon ja kaikkien sen eläinten älyllinen Tekijä vain sivusta, kun niitä hävitetään? Ei, sillä hän on luvannut ”saattaa turmioon ne, jotka turmelevat maan”. Mikä vielä parempaa, hän on luvannut, että pian koittaa aika, jolloin ihmiset tulevat elämään rauhassa eläinkunnan kanssa. – Ilmestys 11:18; Jesaja 11:1–9.

Luoja siis tarjoaa meitä eniten huolestuttaviin kysymyksiin lohdulliset, luotettavat vastaukset. Hänen lupaustensa ajatteleminen karkottaa mielestäni sen murheen, jota tunnen tietäessäni Afrikan villieläinten nykyisen ahdingon. Afrikan eläimiä voidaan ihailla nyt ja varmasti myös tulevaisuudessa. – Lähetetty.