Syksyn lehtien värikkäät jäähyväiset

PAKKASHERRAA kiitetään siitä, mutta hänellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Lehdet sen tekevät, koska niiden on pakko. Puut itse aloittavat sen, mutta ne tekevät sen itsepuolustukseksi. Ja näiden kaikkien ihmeellisten tapahtumien takana on Jumalan viisaus, joka ääneti johtaa näytöstä. Joka tapauksessa näytelmä alkaa ja esitys hivelee silmiä ja sykähdyttää katselijoiden sydäntä. Samalla kun tämä värien fantasia saavuttaa huippukohtansa, seuraavan vuoden esiintyjät ovat jo sivukulisseissa odottamassa vuoroaan.

Syys-lokakuussa esirippu aukeaa aivan hiljaa, ilman fanfaareja. Pieni joukko soluja siinä kohdassa, jossa lehtiruoti kiinnittyy oksaan, alkaa höltyä ja kuivua. Näiden solujen ja oksan väliin alkaa kasvaa korkkimaista solukkoa. Se on arpikudosta, joka muodostuu jo ennen lehden putoamista.

Sen ilmaantuminen näyttämölle on täydellisesti ajoitettu – mikä on jälleen yksi lisä niin monien luonnon kiehtovien arvoitusten joukkoon. On tullut valoisien päivien ja viileitten, kirpeitten öiden aika, ja juuri sitä kohta nähtävä värien fantasia vaatiikin. Legendaarisella pakkasherralla ei ole osaa tässä näytelmässä. Tuo mielikuvituksellinen haltija maalipurkkeineen ei kuulu tämän näytelmän henkilöihin.

Korkkimaisen solukerroksen sitkistyessä ne pienet suonet, joita pitkin mahla kulkeutuu lehtiin, tukkeutuvat. Samanaikaisesti toinen solukerros jatkaa höltymistään ja kuivumistaan. Mahlan virtaaminen lehtiin on lakannut, mutta kestää vielä kaksi viikkoa ennen kuin lehdet putoavat. Tämä on syksyn leiskuvien värien aikaa. Mahlan puuttuessa fotosynteesi lehdissä lakkaa, ja auringonvalo tuhoaa lehdissä olevan lehtivihreän.

Vihreän värin hävitessä tulevat näkyviin nyt toiset pigmentit, jotka ovat olleet piilossa lehdessä koko kesän. Huomattava niistä on karoteeni, jonka nimi on johdettu latinankielisestä porkkanaa merkitsevästä sanasta (carōta). Sama pigmentti tekee voista keltaista ja munankeltuaisista oranssinvärisiä. Sokerivaahteran lehdissä on karoteenin oranssin- ja krominkeltaisia sävyjä. Koivuissa puolestaan on puhtaan keltaista karoteenia.

Mutta entä punavaahteran karmosiininpunainen, tammen helakanpunainen tai saarnin luumunpunainen väri? Nuo värit ovat lehdissä uusia tulokkaita. Vasta sitten, kun korkkimainen solukerros on pysäyttänyt mahlan virtaamisen lehtiin, esittävät nämä voimakkaat värit loppunäytöksen tässä syksyn näytelmässä. Jos sää on viileä ja kirkas, lehti jatkaa jonkin aikaa sokerin valmistamista, joka jää nyt lehteen ja muuttuu antosyaani-nimiseksi kemialliseksi yhdisteeksi. Jos mahla on hapanta, antosyaani muuttuu punaiseksi, ja jos se taas on emäksistä, antosyaani muuttuu siniseksi tai sinipunaiseksi.

Esitys on päättymässä. Pakkasherralla ei ole ollut osaa tässä näytelmässä; lähestyvä talven kylmyys ei liioin saa lehtiä putoamaan. Puu itse pudottaa ne säilyttääkseen kosteuden sisällään. Talviaikaan puu saa jäätyneestä maasta vain hyvin vähän vettä, ja lehtipuiden suuret lehdet haihduttavat sitä valtavat määrät. Ilman uutta vettä lehdet haihduttaisivat pian puun kuiviin. Estääkseen näin tapahtumasta puu pudottaa lehtensä ja peittää avoimet haavat korkkimaisella arpikudoksella.

Puun täytyy säilyttää kosteutensa, sillä muutoin näytelmä ei toistu seuraavana vuonna. Ei nähtäisi keväällä puun lehtien hentoa vihreyttä, ei nautittaisi kesällä niiden varjosta eikä syksyllä niiden silmiä hivelevästä ja sydäntä sykähdyttävästä väriloistosta. Silmut, jotka keväällä alkavat puhjeta hiirenkorvalle, eivät ole uusia tulokkaita. Ne ovat olleet valmiina koko vuoden odottamassa, että lämmin auringonpaiste sulattaisi niiden suoniston ja saisi mahlan virtaamaan. Nyt ne kasvavat nopeasti käyttäessään suurimman osan saatavissa olevasta ravinnosta.

Mutta samanaikaisesti muodostuu neulanpään kokoisia pikkusilmuja, joihin on pakattu lehtiä, kukkia, uusia oksanhaaroja ja lehtiruoteja. Vasta keskikesään mennessä nämä pikkusilmut saavat tarpeeksi ravintoa kasvaakseen suuremmiksi ja kehittyäkseen lisää. Kesän loppupuolella ne sisältävät seuraavan kevään lehdet, kukat, uudet oksanhaarat ja lehtiruodit, jotka on kaikki pakattu tiukasti vesitiiviisiin pakkauksiin. Suojassa kuivumiselta ja jäätymiseltä ne odottavat rauhassa kevättä seitsemän kuukautta. Tällaisia aivan kuin valekuolleita silmuja sanotaan puiden talvisilmuiksi.

Kun siis katselet kunnioittaen ja ihaillen näyttämöltä poistuvien leiskuvissa väreissä koreilevien syksyn lehtien värikästä fantasiaa, tiedät, että ensi vuonna esiintyvät lehdet odottelevat jo hiljaa vuoroaan hivelläkseen silmiäsi ja sykähdyttääkseen sydäntäsi.

Tiedä myös, kuka on näytelmän Tuottaja, ja kiitä häntä. Kenellä on järkeviä syitä kieltää, että vain Jumala on voinut luoda tällaisia puita?