Sanat eivät riitä kuvailemaan Li-Jangin jokea
ALKULÄHTEILTÄÄN vuorilta Li-Jang kiemurtelee etelää kohti. Saapuessaan Kaakkois-Kiinassa sijaitsevaan Guilinin vilkkaaseen kaupunkiin se on leventynyt ja virtaa hiljalleen tämän ikivanhan kaupungin ohi, joka on levittäytynyt sen länsirannalle.
Guilin eroaa länsimaisista kaupungeista. Ruuhka-aikana sen kadut ovat yhtä polkupyörämerta. Pyöräilijöiden seassa etenevät taksit ja kuorma-autot raivaavat tietään joukon halki töräytellen torviaan. Pyöräilijät polkevat eteenpäin huolettomina, välittämättä lainkaan siitä, että autot sivuuttavat heidät vain muutaman sentin päästä. Kukaan ei ole poissa tolaltaan, kukaan ei huuda vihaisesti eikä kukaan menetä malttiaan – erilaista kuin ruuhka-aikana New Yorkissa tai Roomassa tai Méxicossa. Se on erilaista, mutta sen kuvailemiseen riittää sanoja.
Kauempana Li-Jangin varrella näkyy pieniä rantatörmällä kyyhöttäviä yhdyskuntia. Joen partaalla leikkivät lapset heiluttavat turistilaivoille, jotka kulkevat kohti etelää moottori sätkättäen. Naiset pesevät vedessä vaatteita ja vihanneksia. Miehet paimentavat vesipuhveleita penkereillä. Vähän matkan päässä sisämaassa työskentelee maanviljelijöitä riisipelloilla, jotkut istuttavat riisiä käsin ja toiset kyntävät vesipuhvelilla. Erilaista mutta kuvailtavissa.
Mutta koko matkan Li-Jangin varrella on jono jonon perään vuoria, jotka kurottautuvat kohti taivasta. Niin erilaisia vuoria, että niitä on mahdotonta kuvailla. Kaikkien niiden muiden eksoottisten maisemien kuvailemiseen, joita näimme laivamatkalla Li-Jangilla Guilinista Yangshuoon, riitti sopivia sanoja, mutta näitä outoja vuoria oli mahdotonta kuvailla.
Laiva matkasi Li-Jangia 80 kilometriä viiden tunnin ajan eivätkä nuo vuoret olleet hetkeäkään poissa näkyvistä. Vuorijonoja kohosi lähekkäin vieri vieressä, niin että kauimmaisina häämöttävät vaikuttivat aivan kuvitelluilta. Sen vangitsemiseksi, mitä sanat eivät riittäneet kuvailemaan, kamerat toimivat ja kuluttivat ahnaasti filmirullan toisensa jälkeen. Siinä tilanteessa yksi kuva tosiaan kertoi enemmän kuin tuhat sanaa!
Kamerat eivät kuitenkaan onnistuneet vangitsemaan sitä kolkkoa tunnetta, jonka nämä sikin sokin kohoilevat, silmänkantamattomiin ulottuvat eriskummalliset vuoret saivat aikaan. Laivan miehistö tarjosi lounaaksi lämpimän aterian. Kaikki muut menivät hyttiin syömään, paitsi muuan havainnoitsija, joka oli aivan liian lumoutunut lähteäkseen laivan yläkannelta. Vatsan saisi täyteen milloin vain, mutta tämä silmien juhla-ateria soluisi pian ohi. Se mitä kameralla ei pystynyt tallentamaan, täytyi pitää muistissa.
Eräässä matkatoimiston mainoslehtisessä sanotaan: ”Geologisten tutkimusten mukaan Guilin oli alun perin laajaa merta. Maankuoren jatkuvien liikkeiden takia kerran merenpohjassa ollut kalkkikivi kohosi maaksi. Ilmaston aiheuttaman eroosion kuluttaessa ja sadevesien liuottaessa kalkkikiveä muodostui sankoin joukoin vuoria, yksittäisiä huippuja, maanalaisia jokia, luolia ja onkaloita. Juuri tämä ainutlaatuinen karstimaamuodostumaa on tehnyt Guilinista maailman ihanimman paikan.”
Jos tuo viimeinen lause onkin hieman liioitteleva, niin se on anteeksi annettavaa liioittelua. Tämä kalkkikivihuippujen viidakko, jonka läpi Li-Jang pujottelee ja polveilee, on varmasti unohtumaton. Emme voi aivan varmasti tietää, miten se syntyi, mutta voimme olla varmoja siitä, kuka sen sai aikaan. Vaikka sanat eivät riitäkään kuvailemaan Li-Jangin varrella kohoavia vuoria, miten paljon vaikeampaa onkaan kuvailla niiden Tekijää. ”Suuri on Herra ja sangen ylistettävä, ja hänen suuruutensa on tutkimaton.” – Psalmi 145:3.
[Alaviitteet]
a Nykysuomen sanakirjan mukaan karstimaa on ’kalkkivuoristoille ominainen maisemamuoto. Karstimaalle tunnusmerkillisiä muodostumia ovat mm. tippukiviluolat, maanalaiset joet, ajoittaiset järvet sekä doliinit ja poljet.’
[Tekstiruutu/Kuva s. 17]
Sokeri pohjalla
Siltä meistä tuntui. Li-Jangin retken jälkeen menimme Guilinissa sijaitsevaan lastentarhaan. Luokkahuoneessa nelivuotiaat pelasivat pelejä, tanssivat ja istuutuivat sitten kuuntelemaan ihastuneina, kun vieraileva amerikkalainen nainen lauloi erään lastenlaulun. Laulu kertoi tytöstä ja hänen ’pienestä lempinukestaan, jonka silmät olivat kirkkaan siniset’. Lapset eivät tietenkään ymmärtäneet sanoja, mutta vieno ääni ja yksinkertaisen sävelmän pehmeä nuotti sai heidät valtoihinsa. Heitä viehätti myös se, että tarina esitettiin pantomiiminä: nukke puettiin, lähti ulos leikkimään ja lopulta se ’tuuditettiin uneen päivän päättyessä’. Lapset aistivat tunnelman. Kasvot hehkuivat. Hymyä riitti. Jotkut istuivat aivan hiljaa, haltioissaan. Kun lähdimme, he vilkuttivat iloisesti hyvästiksi.
He veivät sydämemme.