Hän saavutti päämääränsä
Monien nuorten elämässä ei ole nykyään päämäärää. Sitä vastoin muuan teini-ikäinen tyttö Italiassa asetti itselleen päämäärän ja tavoitti sen. Olemme iloisia voidessamme julkaista hänen kokemuksensa.
NOIN kuukauden kuluttua täytän 14 vuotta. Olen vanhin perheeni neljästä lapsesta. Perheeni on hengellisesti jakautunut, sillä isäni ei ole Jehovan todistaja.
Äidistäni tuli todistaja, kun olin vasta muutaman kuukauden ikäinen. Aivan alusta alkaen hän otti sydämenasiakseen vastuunsa kasvattaa meitä lapsia ’Jehovan mielenohjauksessa’. (Efesolaisille 6:4; Sananlaskut 22:6) Itse asiassa niin kauan kuin voin muistaa hän tutki säännöllisesti kanssamme Raamattua, valmistauduimme yhdessä kokouksiin ja olimme joka viikko hänen mukanaan talosta-taloon-palveluksessa. Me todistimme uskostamme myös koulussa.
Äiti yritti pienestä pitäen juurruttaa sydämiimme halua aloittaa kokoajanpalvelus. Hän luki meille niiden todistajien kokemuksia, jotka olivat olleet kokoajanpalvelijoita useita vuosia. Ennen kaikkea hän antoi meille hyvän esimerkin. Itse asiassa äiti ei koskaan pyytänyt meitä tekemään mitään, mitä hän ei olisi itse tehnyt.
Vaikka ihmiset saattavat iloiten kuunnella lapsia, jotka käyvät heidän kotonaan sananpalveluksessa, he ovat joskus tylyjä niitä aikuisia kohtaan, jotka ovat heidän kanssaan. Kerran 8- tai 9-vuotiaana olin käymässä ihmisten kotona erään vanhimman kanssa. Nainen avasi oven, ja minä aloin esittää. Erittäin töykeästi tuo nainen sanoi veljelle: ”Te pakotatte vielä nämä lapsiraukatkin saarnaamaan!” ”Ei, rouva”, vastasin ripeästi. ”Olen täällä täysin omasta halustani!” Sen jälkeen nainen otti sanattomana vastaan sen kirjallisuuden, jota tarjosin hänelle.
Kymmenvuotiaana käytin lomastani heinäkuun kokoaikaiseen palvelukseen, vaikken ollut vielä kastettukaan. Tähän sisältyi pieni uhraus, koska minun täytyi luopua rannalle menemisestä. Toisaalta en ole koskaan katunut sitä, koska se onnellisuus, jota tunsin tuon kuukauden lopussa, oli sanoin kuvaamaton.
Minut kastettiin kesäkuussa 121/2 -vuotiaana. Tuon vuoden kesällä osallistuin taas kokoaikaiseen palvelukseen, ja myöhemmin, hyvän aikataulun avulla, pystyin käyttämään myös talvilomani parhaalla mahdollisella tavalla. Tein tämän, koska tuon lukuvuoden alussa olin asettanut itselleni erään päämäärän. Olin tehnyt päätöksen ja kertonut Jehovalle rukouksessa, että lopettaisin tuon lukuvuoden kunnialla, saisin päästötodistuksen ja aloittaisin kokoajanpalveluksen.
Siitä hetkestä lähtien, kun tein tämän päätöksen, minulle tuli ongelmia. Koska olin hyvä joissakin aineissa, opettajat painostivat minua jatkamaan opintoja. Houkutus oli hyvin suuri, sillä pidin koulunkäynnistä, mutta en ollut unohtanut päämäärääni ja lupaustani, jonka olin antanut Jehovalle.
Kun tieto siitä, etten halunnut jatkaa opintojani, levisi opettajien keskuuteen, paine kasvoi, jopa niidenkin opettajien taholta, jotka eivät koskaan aikaisemmin olleet osoittaneet pitävänsä minusta. Varmuuden vuoksi jätin seurakuntani vanhimmille anomuksen kokoajanpalvelukseen yhdeksän kuukautta etukäteen. Paine koulussa ei hellittänyt, mutta tuohon aikaan minä en vain kuunnellut. Päättäväisyyteni auttoi minua voittamaan myös luokkatovereitteni painostuksen.
Koulu loppui viimein kesäkuussa, ja heinäkuussa aloitin vakituisen osa-ajan tienraivauksen. Sain monia siunauksia, mutta sitten syntyi eräs toinen ongelma. Tehtaassa, jossa isäni oli töissä, vapautui työpaikkoja, ja isä halusi minun tulevan hänen kanssaan kokopäivätyöhön. En tiennyt mitä tehdä, mutta Jehova auttoi minua. En ollut vielä 14 vuotta vanha, joten en voinut saada kyseistä työtä.
Elokuussa isä sitten sanoi: ”Marraskuussa sinä tulet tekemään työtä minun kanssani.” Jos olisin mennyt töihin tuohon tehtaaseen, minulla ei olisi ollut tarpeeksi aikaa kokoajanpalvelusta varten, ja koska olisin joutunut tekemään vuorotyötä, en olisi päässyt kokouksiin. Esitin asian Jehovalle rukouksessa.
Jehovan vastauksen saapuminen ei kestänyt kauan – melkeinpä heti löysin osapäivätyötä! Niinpä onnellisesti 1. syyskuuta 1987 aloitin vakituisen kokoajanpalveluksen. Olen niin onnellinen, etten voi löytää edes sanoja ilmaisemaan iloani. Tunnen, että Jehova on lähellä minua, ja rukoilen, että hän edelleen siunaa ponnistelujani. – Lähetetty.