Höyryaika jatkuu yhä

TUU-UT! Vihellys rikkoo maaseudun rauhan Sussexissa Englannissa. Hss-sss! Tsuk-tsuk-tsuk! Sitten lähellä olevasta veturitallista sukeltaa esiin mekaaninen jättiläinen, joka on höyrypilven peitossa.

Ei, en minä näe unta. Tämä on 1980-lukua. Aion juuri matkustaa junalla Sheffield Parkista runsaat 7 kilometriä pohjoiseen Horsted Keynesiin. Junaa vetää matkallani höyryveturi!

Höyryveturien viehätys

Höyryveturien määrä oli huipussaan noin 50 vuotta sitten. Siitä lähtien ovat diesel- ja sähköveturit korvanneet ne useimmissa maissa. Höyryveturit kiehtovat silti yhä tavallisia ihmisiä, ja kirjan Railways for Pleasure mukaan Englannissa on eniten rautateistä kiinnostuneita ihmisiä maailmassa. Siellä on arviolta neljä miljoonaa miestä, naista ja lasta, jotka ”ovat enemmän kuin ohimenevästi kiinnostuneita rautateistä, varsinkin höyryvetureista”. Miksi?

Aina siitä lähtien kun cornwallilainen Richard Trevithick (1771–1833) valjasti höyryvoiman kuljettamaan tavaroita, höyryveturin kannattajat ovat sanoneet sen olevan ”romanttisimpia ja kauneimpia koskaan rakennettuja koneita”, ”ihmisen luomuksista mielenkiintoa herättävin”. Se on ”innostuksen lähde yhtä lailla harrastajille kuin maallikoillekin”. Aina Englannin rautatiematkailun varhaisista päivistä lähtien, jolloin Stocktonista Darlingtoniin johtava rata avattiin vuonna 1825 George Stephensonin rakentaman Locomotion-veturin vetämällä junalla, asianharrastajat ovat matkustaneet raiteilla ”pelkästään matkaamisesta saamansa nautinnon vuoksi”. Mutta mikä saa jotkut ihastumaan sellaiseen, mikä on toisille pelkkä vanhanaikainen kuljetusväline?

Ne, jotka ovat tarpeeksi vanhoja, muistelevat kaihoten höyryveturien aikaa. Monet ovat niin nuoria, etteivät ole koskaan matkustaneet höyryveturin vetämässä junassa. Heille eilispäivän rautateiden meluisten jättiläisten antamassa kyydissä on uutuudenviehätystä. Teoksen Symphony in Steam esipuheessa O. S. Nock sanoo tämän kiinnostuksen johtuvan ”tunteellisuudesta, jota on meissä kaikissa”. Aikakauslehti Railway World on samaa mieltä kuvaillessaan tavallisen rautateistä kiinnostuneen ihmisen olevan ”pohjimmiltaan parantumaton romantikko”. Mutta mikä höyryvetureissa viehättää? ”Voit nähdä ja tuntea höyryveturin voiman”, selitti eräs höyryvetureista innostunut. ”Se tuntuu melkein elävältä olennolta.” Toinen vakuutti: ”Mitä minuun tulee, niin minä pidän sen hajusta.”

Kunnostetut höyryveturit

Vuoden 1968 elokuussa Britannian kansallinen rautatielaitos luopui höyryvetureista. Koska lämpövoimakoneen hyötysuhde ylittää harvoin 6 prosenttia, höyryveturit antoivat tietä tehokkaammille voimansiirtoyksiköille. Varikot, jotka antoivat suojan kuuluisille höyryvetureille, jäivät pois käytöstä. Satoja vetureita myytiin rautaromuksi. Höyryveturien aika oli vähällä jäädä täysin unholaan. Rautateiden suunnittelijat eivät kuitenkaan olleet ottaneet laskuissaan huomioon harrastajien intohimoista kiinnostusta asiaan. Kirjailija Brian Hollingsworthin mukaan nämä olivat ihmisiä, ”joiden menetyksen tunne heidän rakastamiensa junien hävitessä innoitti heitä tarttumaan ajatukseen yrittää säilyttää jotakin vanhojen päivien ilmapiiristä”. Miten he kävivät käsiksi tähän tehtävään?

Jotkut ostivat käytöstä poistettuja veturitalleja. Näistä yhdessä, joka sijaitsee Carnforthissa Pohjois-Englannissa, on nyt 15 hehtaarin laajuinen höyryveturimuseo. Eri höyryveturit vuorollaan vetävät vaunuja lyhyttä rataa pitkin vierailijoiden iloksi. Mutta monien Englannin rautateiden suojeluyhdistysten päämääränä on matka höyryveturin kyydissä sellaista rataa pitkin, jollaista veturit todella kulkivat ollessaan säännöllisesti liikenteessä.

Asianharrastajien huomio kääntyi Etelä-Walesissa olevaan romukauppaan, josta muodostui Sunday Telegraph -sanomalehden mukaan ”höyryvetureista kiinnostuneiden Mekka”. Alun perin 400:sta romuksi myydystä veturista oli vuoteen 1983 mennessä pelastettu neljäsosa kunnossa pidettäviksi. Aikakauslehti Steam Railway kertoo: ”Barryn romukaupassa tapahtuvan vetureiden pelastustyön uutuudenviehätys on saattanut vähetä viime vuosina, mutta työ jatkuu yhä.” Tätä tukee uutinen, jonka mukaan vuoden 1985 syyskuussa oli enää myymättä 30 veturia, ja ”kaikille muille paitsi yhdelle on tiedossa ostaja”.

Höyryveturin kunnostaminen ei ole helppoa eikä halpaa. 60000 markalla muutamat voivat ostaa oman veturin ja korjaustyö voi lisätä kustannuksia vielä 120000 markalla. Kustannuksia pelästymättä asianharrastajien ryhmät ostavat kukin oman veturinsa ja korjaavat ja entisöivät niitä viikonloppuisin ja muuna vapaa-aikana. Vuoteen 1983 mennessä he olivat panneet kuntoon noin tuhat höyryveturia. Koska tavoitteena on ottaa ”kunnostetut höyryveturit” käyttöön, Englannin sata rautateiden suojeluyhdistystä omistavatkin nykyään 369 kilometriä rataa. Näistä Bluebell Railway -rautatie on uranuurtaja sellaisten yksityisten ratojen joukossa, joiden raideleveys on normaali.

Matka Bluebell-radalla

Kädessäni oleva junalippu oikeuttaa edestakaiseen matkaan Sheffield Parkin ja Horsted Keynesin välillä. Seison asemalaiturilla ja katson kohti veturitalleja, kun vielä höyrypilven peittämä 0415-luokan veturi nro 488 tulee hiljalleen ulos. Kaikki ympärillä oleva muistuttaa viktoriaanisesta ajasta. Pieni museo, jossa on lasimaalauksia höyrykoneajan uranuurtajista James Wattista, George Stephensonista ja I. K. Brunelista, palauttaa mieleen tuon ajan kukoistuskauden. Kaikki on niin kuin ennen: junaliput, virkapuvut, aikataulut, veturin lyhdyt ja junailijan merkinantoliput.

Nyt nro 488 on kytketty vaunuihin. Opaste putoaa. Junailija puhaltaa pilliinsä ja heiluttaa vihreää lippuaan. Ylhäältä edestä kuuluu veturin eloisa vastaus: TUU-UT! Lisäten hitaasti vauhtiaan junamme lähtee matkaan. Aluksi ei huomannut mitään mutta sitten tuntui hyvin rytmikäs lievä ylös-alas-liike, joka on tuttu höyryn voimalla kulkevan junan matkustajille. Kiskon jatkosten ylittämisestä syntyvä rat-a-tat-tat-ääni kiihtyy. Veturi puuskuttaa eteenpäin ylös pientä nousua.

Junamme jättää taakseen aseman ja suuntaa kulkunsa keväisen maaseudun läpi. Vauhti hidastuu kasvavan maissipellon keskellä olevassa jyrkemmässä nousussa. Juna jatkaa matkaansa tiilisillan ali ja tien yli. Pilli viheltää varoitukseksi junan tehdessä kaarrosta; juna syöksyy metsän halki höyryvanan osoittaessa suuntaa. Nyt kuljemme kauniin sinililja- ja leinikkiniityn vieressä, mikä selittääkin radan nimen: Bluebell (sinililja). Seuraavaksi joudumme edestakaiseen liikkeeseen veturin pinnistäessä ylös viimeistä rinteessä olevaa kaarretta lähestyttäessä Horsted Keynesin asemaa. Ohitettuamme toisen opasteen saavumme arvokkaasti kahden pääasemalaiturin väliin. Matka kesti noin 20 minuuttia.

Nyt on juuri sen verran aikaa, että ehtii nopeasti käydä tutustumassa ympärillä oleviin entisöityihin asemarakennuksiin ja poiketa asemaravintolassa. Sitten takaisin junaan ja paluumatkalle. Veturi on menestyksellisesti vaihtanut paikkaa ja on nyt kytkettynä junamme toiseen päähän. Palaamme nopeasti Sheffield Parkiin.

Vierailevat koululapset, jotka odottavat ensimmäistä höyryvoimalla tapahtuvaa junamatkaansa, tungeksivat junasta poistuvien matkustajien ympärillä. Heidän joukossaan on valokuva- ja videokameroita kantavia aikuisia, jotka haluavat tallentaa todisteita yhä jatkuvasta höyryveturiajasta.

Pääradoilleko jälleen höyryvetureita?

Yksityisjohtoisten ratojen menestys on vaikuttanut valtiojohtoisen rautatielaitoksen, British Railin, ajatteluun. Jotkin vanhoista, värikkäistä höyryveturijättiläisistä vetävät nykyään erityisiä huvimatkajunia säännöllisillä pääradoilla. Esimerkiksi tummansininen Mallard, joka on kuuluisa vuonna 1938 tekemästään nopeusennätyksestä – 203 kilometriä tunnissa – veti hiljattain junaa sen Yorkissa sijaitsevasta National Railway Museum -kodista, ja se oli höyryn peitossa ensimmäisen kerran vuoden 1963 jälkeen.

Höyryvetureiden palauttaminen pääradalle on sykähdyttänyt jokaisen asianharrastajan sydäntä. Viikonloppuisin heitä asettuu sadoittain riviin asemalaitureille odottamaan höyryveturin vetämän pikajunan ihastuttavaa jylinää. Kaulat ojentuvat ja päät kääntyvät junien jyristessä ohi. Ne ovat elävä todiste siitä, että höyryveturiaika jatkuu yhä. – Herätkää!-lehden Englannin-kirjeenvaihtajalta.

[Kuva s. 17]

Yllä: Jäljennös Locomotion-veturista, jonka George Stephenson & Co. rakensi vuonna 1825 ensimmäistä höyryvoimalla kulkevaa henkilöjunaa varten

[Lähdemerkintä]

Beamish North of England Open-Air Museum

[Kuvan lähdemerkintä s. 15]

Beamish North of England Open-Air Museum

[Kuvan lähdemerkintä s. 16]

Photos: The Bluebell Railway, England