Arvoitus vain syvenee

KUOLEMA on asia, joka tulee hyvin lähelle meitä esimerkiksi silloin, kun kokoonnumme kuolinvuoteen ympärille. Silti kuolema pysyy ihmisen ajatuksissa pelottavana, jopa kauhistuttavana kokemuksena. Ei ihme, että kuoleman lähestyminen synnyttää joka kerran runsaasti arvailuja ja kysymysmerkkejä. Elämä on lyhyt ja jo Shakespeare aikanaan totesi, että ’kuolemalla on oma aikansa’.

Mitä ruumiillisella kuolemalla sitten tarkoitetaan? Se on ensimmäinen kysymys, joka meidän täytyy selvittää.

Vastenmielinen tosiasia

Britannica-tietosanakirjan mukaan kuolema määritellään yksinkertaisesti ”elämän puuttumiseksi”. Ihminen voi kyllä hyväksyä kalojen, lintujen ja muiden eläinten kuoleman luonnollisena, mutta oma järki sanoo hänelle, että ihmiselle kuolema on vihollinen, aivan kuten Raamatussa osoitetaan.a

Kaikista maallisista olennoista ainoastaan ihminen pystyy pohdiskelemaan omaa kuolemaansa. Hän on myös ainutlaatuinen siinä, että hän hautaa kuolleensa. Britannica-tietosanakirjan mukaan hautausseremoniat usein ”juontavat juurensa siitä, että vaistonsa ohjaamana ihminen ei pysty hyväksymään tai ei halua hyväksyä kuolemaa ihmiselämän ehdottomaksi loppupisteeksi. Vaikka kuolemasta on hirvittävänä todisteena ruumiin lahoaminen, jatkuvasti ajatellaan, että ihmisestä elää jokin osa vielä hänen kuolemansa jälkeenkin.”

Sen vuoksi on kuolemaan liittyvät tavat usein verhottu ikivanhoilla perinteillä ja taikauskoisilla käsityksillä.

Tapoja ja uskomuksia

Esimerkiksi monet muinaisajan haudat sisältävät vainajan luitten lisäksi myös todisteita ruoasta ja juomasta, joita oli pantu hautaan siinä uskossa, että vainaja tarvitsisi niitä tuonpuoleisessa elämässään. Egyptiläisiin puuarkkuihin oli maalattu karttoja ja silmiä opastamaan kuolleita. Vainaja saattoi saada mukaansa myös työkaluja ja henkilökohtaisia esineitä, kuten koruja, koska hänen oletettiin ilahtuvan niistä haudantakaisessa elämässään.

On löydetty kädet ja jalat käppyrässä kyljellään maanneita luurankoja, joiden asento muistuttaa kohdussa olevan lapsen sikiöasentoa, ja jotkut asiantuntijat ovat selittäneet sen osoitukseksi uskosta jälleensyntymiseen. Kreikkalaiset ja roomalaiset uskoivat, että vainajat täytyy soutaa veneessä manalan tärkeimmän joen, Styks-joen, poikki. Lautturin tehtävää hoiti Kharon-niminen demoni. Vainajan suuhun pantiin kolikko maksuksi lautturille, mitä tapaa on monissa osissa maailmaa vaalittu tähän päivään saakka.

”Selvästikin jokaisella suurella uskonnolla on käsityksensä siitä, mitä kuolemassa tapahtuu, kuolemasta itsestään ja kuolemanjälkeisestä elämästä”, kertoo sanakirja A Dictionary of Religious Education. Näin on epäilemättä siksi, että on hyvin vastenmielistä ajatella tietoisen olemassaolon päättymistä. ”Kukaan ei usko omaan kuolemaansa”, väitti psykiatri Sigmund Freud, ja ”alitajuisesti jokainen meistä on vakuuttunut omasta kuolemattomuudestaan.”

Tällainen ajattelutapa on luonnollisesti johtanut monien yleisten uskomusten kehittymiseen. Seuraavassa tärkeimpiä niistä.

Kiirastuli ja helvetti

Jos kuolleet ovat elossa, niiden täytyy olla jossakin – mutta missä? Hankalaksi tämän kysymyksen tekee se, että ne jotka kuolevat, eivät ole kaikki pahoja eivätkä kaikki hyviä. Ihmisten yleinen oikeustaju on perinteisesti jaotellut kuolleet hyviin ja pahoihin.

Rabbiinien käsitys on tästä asiasta ”Juutalaisen tietosanakirjan” mukaan seuraavanlainen: ”Viimeisenä tuomiopäivänä on oleva kolmenlaisia sieluja: Vanhurskaat katsotaan heti arvollisiksi ikuiseen elämään; pahat joutuvat Gehennaan; mutta ne joiden hyveet ja synnit tasapainottavat toisensa, menevät alas Gehennaan ja leijuvat ylös alas edestakaisin, kunnes ne nousevat puhdistuneina.” (The Jewish Encyclopedia) Monet varmasti tunnistavat viimeksi sanotun kuvaukseksi kiirastulesta.

Kiintoisaa kyllä ”Uusi katolinen tietosanakirja” esittää kiirastuliopista virallisen arvion, joka on perin yksioikoinen: ”Pohjimmiltaan [roomalais]katolinen kiirastulioppi perustuu perimätietoon, ei Raamattuun.” Tämä ei ole mikään yllätys, koskapa sanaa ”kiirastuli” ei esiinny Raamatussa eikä se opeta tällaista ajatusta. Mitä on sitten sanottava gehennasta, joka ”Juutalaisen tietosanakirjan” mukaan on pahojen määränpää?

Gehenna on kreikkalainen muoto heprean sanoista gē hin·nomʹ eli ”Hinnomin laakso”. Laakso sijaitsi Jerusalemin lounaispuolella. Aikoinaan siellä uhrattiin lapsia Moolok-jumalalle, ja ”Juutalaisen tietosanakirjan” mukaan ”tästä syystä laaksoa pidettiin kirottuna, ja ’Gehennasta’ tuli sen vuoksi pian ’helvetin’ kuvaannollinen vastine”.

World Book Encyclopedia sanoo: ”Monien uskontojen mukaan helvetti on pahojen henkien asuttama paikka tai olotila, jossa pahoja ihmisiä rangaistaan kuoleman jälkeen.” Tällaista opinkappaletta julistavat yhä innokkaasti jotkin kristikunnan kirkot ja muut uskonnot. Sen johdosta monet ovat oppineet pienestä pitäen todella pelkäämään helvettiin joutumista.

Vuonna 1926 kirjoitti englantilainen kirjailija Jerome K. Jerome näin: ”Poikasena ollessani pitivät useat hurskaat ihmiset helvettiä yhä todellisena. Voidaan tuskin liioitella niitä kärsimyksiä, joita tällainen aiheutti vilkkaalla mielikuvituksella varustetulle lapselle. Se sai minut inhoamaan Jumalaa ja myöhemmin – sen jälkeen kun kasvava järkeni oli hylännyt tällaisen käsitteen mahdottomuutena – halveksimaan uskontoa, joka oli opettanut sitä.”

Olipa oma näkemyksesi helvetistä millainen tahansa, monet ovat panneet toivonsa onnellisempaan määränpäähän, taivaaseen tai nirvanaan.

Taivas ja nirvana

”Taivas on loputtoman onnellisuuden paikka ja siunattu olotila Jumalan, Hänen pyhien enkeliensä ja pyhimystensä läsnäolossa”, sanotaan eräässä Englannin valtionkirkon käsikirjassa. Siinä jatketaan: ”Se merkitsee myös yhteyden palautumista iankaikkisiksi ajoiksi kaikkiin niihin, joita olemme rakastaneet alhaalla, jotka ovat kuolleet pelastettujen joukkoon kuuluvina, ja sitä, että olemme iäti täysin kelvollisia ja pyhiä.”

Nirvana toisaalta ilmentää sitä buddhalaista käsitystä, jonka mukaan ”täydellisen rauhan ja autuuden” olotila voidaan saavuttaa vasta siinä vaiheessa, jolloin ”kuolemien ja jälleensyntymisten tuskallinen, jatkuva kiertokulku” lopulta päättyy. Uskonto siis tarjoaa meille taivasta tai nirvanaa jonkinlaiseksi keinoksi, jonka avulla ihmiselle avautuu tämän elämän kärsimysten päätyttyä elämä rauhan ja levollisuuden maailmassa.

Onko tällaisista ristiriitaisista opetuksista meille apua etsiessämme vastausta kysymykseemme: Mitä meille tapahtuu kuolemassa? Vai tuntuuko arvoitus vain syvenevän? Miten voimme olla varmat siitä, että se mihin näemme hyväksi uskoa, on varmasti totta? Opettaako uskonto meille tosiasioita vai kuvitelmia?

Kohtalomme kuolemamme jälkeen jää ikiajoiksi arvoitukseksi, jollemme saa vastausta ratkaisevan tärkeään kysymykseen, joka kuuluu: mikä sielu on? Se meidän täytyy selvittää seuraavaksi.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 6]

Pakastaminenko passi kuolemattomuuteen?

Nykyään on ihmisten pakastaminen luvallista Yhdysvalloissa. Kokonaista ruumista säilytetään säiliössä, jonka sisältämän nestemäisen typen lämpötila on miinus 196 astetta, tai asiakkaat voivat halutessaan päästä ”neuropotilaiksi”, mikä tarkoittaa, että heistä säilytetään pelkkä pää. ”En usko kuoleman jälkeiseen elämään uskonnollisessa mielessä”, sanoo ihmisten pakastamista, ”kryoniikkaa”, Englannissa markkinoivan yhtiön johtaja, ”mutta pidän kovasti elämästä ja minusta tietoisuuden loppuminen on kauhea asia.” Ideana tämän alan markkinointimiehillä on se, että tiede pystyy jolloinkin tulevaisuudessa herättämään pakastetut ihmiset uudelleen henkiin ja jopa kloonaamaan, kopioimaan, katkaistuille päille uudet ruumiit. Tämä on eräs keino ”kuolemattomuuden saavuttamiseen”, kirjoittaa Lontoossa ilmestyvä sanomalehti ”Sunday Times”.

[Kuva s. 5]

Muinaisiin egyptiläisiin ruumisarkkuihin maalattiin silmiä siinä uskossa, että niiden avulla ’vainajan sielu voi katsella kirstusta ulos’

[Lähdemerkintä]

Courtesy of the British Museum, London

[Kuva s. 7]

Jerusalemin lounaispuolella sijaitseva Hinnominlaakso nykyään