Löysin ’yhden miljoonasta’

MUUSIKKOURANI sykähdyttävin kokemus olivat New Yorkissa vuonna 1969 järjestetyt Woodstockin musiikkifestivaalit. Eteeni levittäytyi silmänkantamattomiin ulottuva ihmismeri. Se oli kunnioitusta herättävä näky.

Soitin bassokitaraa ja lauloin Sly and the Family Stone -yhtyeessä, joka oli tuon ajan tunnetuimpia yhtyeitä. Puoli miljoonaa ihmistä antoi raikuvat suosionosoitukset pyytäessään meiltä ylimääräistä numeroa.

Se oli todella mahtava hetki, mutta se ei ole suinkaan enää elämäni ikimuistoisin tapahtuma. Olen löytänyt harvinaisen aarteen, ’yhden miljoonasta’. Mutta ennen kuin kuvailen sitä, selitän, millaiset asiat muovasivat elämääni.

Minusta tulee muusikko

Synnyin vuonna 1946 Beaumontissa Texasissa Yhdysvalloissa musikaaliseen perheeseen äitini ainoana poikana. Äitini toimi kirkkokuoron pianistina, ja isä oli jazzkitaristi. Pian tämän jälkeen perheeni muutti Oaklandiin Kaliforniaan, missä aloin harrastaa steppausta viisivuotiaana. Kaksi vuotta myöhemmin opiskelin pianonsoittoa isoäitini johdolla, joka huolehti minusta noina varhaisina vuosina.

Ollessani 11-vuotias isäni antoi minulle kitaransa ja vahvistimensa, ja aloin innokkaasti opetella tämän uuden instrumentin soittamista. Myöhemmin opin soittamaan rumpuja, klarinettia ja saksofonia. 13-vuotiaana minulla oli jo oma ammattilaisyhtyeeni, rock’ n’ rollia soittava The Five Riffs. 15-vuotiaana aloin soittaa yökerhoissa The Dell Graham Trio -nimisessä yhtyeessä, johon kuului äitini pianistina, minä soolokitaristina sekä rumpali.

Myöhemmin äitini ja minä muodostimme duon. Korvatakseni rumpalin puuttumisen korostin rytmiä naputtelemalla ja näppäilemällä peukalollani kitarani bassokieliä. Tällä tavalla kehitin oman ainutlaatuisen rytmiä korostavan bassonsoittotyylini. Se teki erääseen kanta-asiakkaaseen niin syvän vaikutuksen, että hän soitti tuntemalleen ”disc jockeylle”, Sly Stonelle, ja pyysi tätä kuuntelemaan soittoani. Sen ansiosta minulle tarjottiin vuonna 1966 bassokitaristin paikkaa seitsemän muusikon yhtyeessä, joka tuli tunnetuksi nimellä ”Sly and the Family Stone”.

Levystämme ”Dance to the Music” tuli kansainvälinen menestysiskelmä, ja meistä tuli sen ajan suosituin mustaihoisten yhtye. Pian syntyi uusia suurmenestyskappaleita, muun muassa ”Hot Fun in the Summertime”, ”Everyday People” ja ”Thank You for Letting Me Be Myself Again”. Sitten tulivat Woodstockin musiikkifestivaalit, joissa soitimme toisten kansainvälisesti tunnettujen muusikkojen ohella. Myöhemmin soitimme 300000 kuulijalle Wightsaarella Englannissa ja 350000:lle eräillä musiikkifestivaaleilla Länsi-Saksassa.

Vuonna 1971 henkeäni uhattiin. Minulle kerrottiin, että Yhdysvaltoihin Los Angelesin stadionille järjestetyn esiintymiseni aikana minut ammuttaisiin, kun musiikin ja yleisön suosionosoitusten pauhu yltyisi huippuunsa. Olin suunniltani pelosta. Elektroniset laitteet eivät kuitenkaan suostuneet toimimaan, ja niinpä konsertin järjestäjä peruutti koko esiintymisen. Minusta tuntui, että Jumala oli jotenkin puuttunut asiaan ja pelastanut henkeni. Juoksin pakokauhun vallassa pois stadionilta ja palasin hotellihuoneeseeni, jossa pakkasin kiireesti tavarani ja lähdin kaupungista.

Tämä kauhea kokemus askarrutti mieltäni vielä silloinkin, kun perustin oman Graham Central Station -nimisen yhtyeeni. Toisen tämän ryhmän kanssa tekemäni levyalbumin kanteen on painettu sanat ”Produced by God” (Tuottaja: Jumala). Aikomukseni ei ollut pilkata Jumalaa, vaan sanat ilmaisivat sen sijaan tunteeni siitä, että Jumala oli pelastanut minut.

Elämäni käännekohta

Vuonna 1973 tapasin Tinan, joka toimi lentoemäntänä kansainvälisessä lentoyhtiössä. Samalla kun hän palmikoi hiuksiani esiintymisiä varten, minulla oli usein tapana puhua hänelle uskostani Jumalaan. Näihin aikoihin Tinan äiti alkoi tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa.

Eräänä päivänä Tina löysi äitinsä itkemästä. Hän oli suruissaan sen vuoksi, ettei kukaan hänen lapsistaan olisi näkemässä, kun hänet kastettaisiin Oaklandin stadionilla pidetyssä Jehovan todistajien piirikonventissa. Tina lupasi, että jos perheenjäsenten läsnäolo merkitsisi hänelle niin paljon, hän tulisi äitinsä kastetilaisuuteen perjantaina.

Se mitä Tina näki ja kuuli tuona heinäkuun päivänä vuonna 1974, teki häneen niin syvän vaikutuksen, että jälkeenpäin hän soitti minulle ja yritti saada minutkin sinne kuuntelemaan lauantaipäivän ohjelmaa. Olin kuitenkin liian väsynyt oltuani nauhoituksissa edellisen yön. Sunnuntaina Tina taas soitti ja pyytämällä pyysi minua tulemaan. Olin utelias näkemään, mikä oli tehnyt Tinaan niin syvän vaikutuksen, joten menin sinne.

Muuan poliisi sanoi, etten voisi jättää autoani konventin paikoitusalueelle, koska minulla ei ollut konventin paikoituslippua. Sitten hän jatkoi: ”Tuskinpa sinä tuota roskaa haluat kuunnella muutenkaan.” Ensin ajattelin jättää konventtiin menemisen sikseen ja ajoin pois. Mutta myöhemmin harkitsin asiaa uudestaan, käännyin ympäri ja menin takaisin. Päästyäni stadionille loppupuheesta oli vain muutama minuutti jäljellä.

Koska olen esiintynyt melkein koko ikäni, viihdyn ihmisjoukoissa. Olin ollut Oaklandin stadionilla monta kertaa aikaisemmin muissa tilaisuuksissa, mutten ollut nähnyt koskaan mitään tällaista: 60000 ihmistä, jotka edustivat eri rotuja ja yhteiskuntaluokkia, liikuskeli rauhassa keskenään. Ja pelkästään väkijoukon itsensä välittämä ”tunne” sai minut vakuuttuneeksi siitä, että tässä oli jotakin tärkeätä, että olin löytänyt jotakin erikoista, ’yhden miljoonasta’!

Lähtiessäni stadionilta muuan nuori teini-ikäinen tyttö, jonka oli ulkonäköni perusteella helppo nähdä, etten ollut Jehovan todistaja, tuli luokseni ja sysäsi käteeni kirjan Nykyinen elämämme – siinäkö kaikki? Juuri sitä tarvitsinkin! Päästyäni autooni avasin kirjan sivulta 24 ja näin kuvan joutsenesta, kilpikonnasta ja puusta sekä ihmisistä. Huomautettuaan, että joutsen voi elää 80 vuotta, kilpikonna 150 vuotta ja puu tuhansia vuosia, kirja kysyi: ”Miksi ihminen elää niin vähän aikaa?” Tämän kuvan sanoma teki minuun heti suuren vaikutuksen.

Myöhemmin kysyin Tinalta monia asioita, mutta hän ei tiennyt Raamatusta sen enempää kuin minäkään. Niinpä päätimme käydä sen naisen luona, joka oli tutkinut Tinan äidin kanssa. Lähtiessämme tuon naisen kotoa käännyin Tinan puoleen ja sanoin: ’Tuo nainen on teeskentelijä! Kukaan ei voi olla noin mukava! Odotapa vain, niin ensi viikolla hän on erilainen.” Mutta viikko toisensa jälkeen hän pysyi aina samanlaisena ja vastasi kaikkiin kysymyksiimme etsien rauhallisesti vastaukset Raamatusta.

Tina ja minä aloimme tutkia säännöllisesti kirjaa Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Pian minun oli kuitenkin aika lähteä kiertueelle yhtyeeni kanssa. Minua kannustettiin soittamaan paikallisiin seurakuntiin kaikissa niissä eri puolilla Yhdysvaltoja sijaitsevissa kaupungeissa, joissa kävisin, ja pyytämään jotakuta tutkimaan kanssani Totuus-kirjan seuraavia lukuja.

Kävin seurakunnissa matkatessani länsirannikolta itärannikolle ja pohjoisesta keskilännen kautta Texasiin ja etelävaltioihin. Ne jotka johtivat raamatuntutkistelua minulle, kuuluivat eri rotuihin ja heillä oli kaikilla erilainen yhteiskunnallis-taloudellinen tausta. Mutta kaikkialla minne menin, sanoma oli sama. Minuun vaikutti syvästi se, etten ollut löytänyt vain Oakland Bayn alueella toimivaa paikallista ryhmää vaan koko maanlaajuisen järjestön, joka oli todella yhdistetty hengellisessä sopusointuisuudessa.

Täydellinen elämänmuutos

Kun menin kiertueelle Eurooppaan lopetettuani Yhdysvaltain kiertueemme, jatkoin tutkimista Jehovan todistajien kanssa siellä. Saavuttuani Pariisiin soitin Tinalle ja kosin häntä. Muutamaa viikkoa myöhemmin, helmikuussa 1975, menimme naimisiin Nevadassa. Oltuamme vain viisi päivää naimisissa lähdin jälleen Yhdysvaltain kiertueelle, mutta tällä kertaa Tina tuli mukaani.

Brooklynissa New Yorkissa kävimme Jehovan todistajien maailmankeskuksessa. Olimme omituisesti pukeutuneita: meillä oli yllämme samanlaiset mustat puvut, joiden housunlahkeissa ja jakun selkäpuolella oli kiiltävänpunaisia ja hopeanvärisiä lohikäärmeitä. Meitä yhä hävettää, kun ajattelemme sitä. Mutta meitä kohdeltiin ystävällisesti, eikä kukaan esittänyt huomautuksia vaatteistamme.

Tina ja minut kastettiin Oaklandin piirikonventissa vuoden 1975 heinäkuussa, tasan vuosi sen jälkeen, kun olimme menneet ensimmäiseen konventtiimme tuossa samassa paikassa. Tilaisuuden teki erityisen iloiseksi vielä se, että Tinan kaksi sisarta, Denise ja Shelia, sekä oma äitini, jotka olivat kaikki alkaneet tutkia pian meidän jälkeemme, kastettiin samanaikaisesti. Muutamia vuosia myöhemmin myös isoäitini meni kasteelle ollessaan jo 82-vuotias.

Oppimani asiat käyvät ilmi joidenkin yhtyeeni tuottamien levyalbumien kansista. Vuoden 1976 albumin nimi oli Mirror (Peili), ja sen kannessa oli valokuvia minusta ja toisista yhtyeen jäsenistä. Toisella puolella meillä oli kuvassa pitkä tukka, aurinkolasit ja muotivaatteet, kun taas toisella puolella peilikuva esitti meidät siisteinä, lyhyttukkaisina ja asiallisesti pukeutuneina.

Laulujen joukossa oli yksi kappale nimeltään ”Forever” (Ikuisesti). Se oli omistettu toivolleni, jonka mukaan näkisin isäni ylösnousemuksessa silloin, kun ikuinen elämä olisi edessämme. Erään laulun sanat heijastelivat tunteitani vastakastettuna Jehovan todistajana.

Toisten auttaminen

Meillä on ollut monia tilaisuuksia kertoa uskostamme toisille. Muuan urkujensoittaja ja eräs rumpali osoittivat myönteistä vastakaikua ja vihkivät elämänsä Jehovalle. Tuo rumpali on nykyään vanhin ja vakituinen tienraivaaja West Hollywoodin seurakunnassa.

Eräällä kiertueella vuonna 1975 otin urkujensoittajamme mukaani ensimmäistä kertaa todistamaan rikkaalla valkoisten asuinalueella Atlantassa Georgiassa. Mennessämme talosta taloon paikalle kiisivät poliisiautot ja pysähtyivät yhtäkkiä meidän kohdallemme. Poliisit hyppäsivät ulos ja halusivat tietää, mitä olimme tekemässä siellä. Samaan aikaan poliisihelikopteri ilmaantui yläpuolellemme ja leijui vain muutaman metrin päässä meistä. Poliisi oli ilmeisesti saanut tiedon alueella liikkuvista ”epäilyttävistä tyypeistä”, mutta kun selitimme käyntiemme tarkoituksen ja sen että olimme Jehovan todistajia, poliisi jätti meidät rauhaan. Urkurillemme se oli melkoinen ensikokemus todistustyöstä!

Juuri tällä kasteemme jälkeisellä kiertueella näytimme valtavan audiovisuaalisen esityksen neljä ja puoli metriä korkeilla valkokankailla. Tämä oli koko esityksen erikoisnumero. Sen toteuttamiseen tarvittiin kaksi suurta rekkaa ja kaksi linja-autoa. Tuossa audiovisuaalisessa esityksessä kuvattiin maailman olosuhteitten kauhuja ja viitattiin sitten Jumalan valtakunnan tuomaan ratkaisuun. Diakuvaesitykseen sisältyi näkymiä Oaklandin stadionilla pidetystä konventista ja omasta kasteestamme. Tähän kaikkeen liittyi musiikki, ja annoin muutamia selityksiä aina laulujen välillä.

Erään kiertueen aikana olin kenttäpalveluksessa Hollywoodissa Floridassa, ja ryhmän johtaja oli antamassa meille aluetta ovelta-ovelle-työtä varten. Yhtäkkiä kuulin läheisessä talossa soitettavan minun levyäni. Koputin ovelle, ja sisällä oli kolme nuorta miestä nauttimassa huumeita. He olivat aivan mykistyneitä hämmästyksestä nähdessään yhtäkkiä ovellaan seisovan juuri sen laulajan, jonka kappaletta he parhaillaan kuuntelivat! Olen sen jälkeen saanut tietää, että kahdesta näistä miehistä on tullut Jehovan todistajia.

Vuonna 1979 muutimme Los Angelesiin suureen taloon, jossa oli uima-allas ja hyvin hoidettu puutarha. Sieltä avautui näkymä kaupunkiin. Perustin oman 24-raitaisen äänitysstudion kotimme yhteyteen. Ensimmäisen siellä nauhoittamani levyn nimi oli ”One in a Million You” (Olet yksi miljoonasta), jota myytiin yli miljoona kappaletta. Kohta tämän jälkeen sain edun palvella avustavana palvelijana, ja vuonna 1982, vain viikko tyttäremme Latian syntymän jälkeen, minut nimitettiin vanhimmaksi.

Eräänä sunnuntaina johdin Vartiotornin tutkistelua, kun muuan havaijilainen nuorimies astui valtakunnansaliin ja tuijotti minua hämmästyneenä. Hän oli nähnyt minut Havaijissa vuonna 1975, kun olin pitkätukkainen poplaulaja, ja nyt hän oli tyrmistynyt nähdessään minut siististi pukeutuneena johtamassa Vartiotornin tutkistelua. Vaikka hän oli muuttanut Los Angelesiin aikeissa ansaita paljon rahaa musiikin alalla, niin hän suostui tutkimaan kanssani. Nyt hän palvelee seurakunnassamme vakituisena tienraivaajana.

Yksinkertaistamme elämäämme

Tina ja minä voimme totuudenmukaisesti sanoa, että olemme olleet erittäin onnellisia aloitettuamme kokoajanpalveluksen tienraivaajina vuonna 1982. Lisäpiirre hengellisessä edistymisessämme on ollut se, että olemme yksinkertaistaneet elämäämme. Käytimme 90 prosenttia ajastamme vain kahdessa suuren kotimme monista huoneista, talossa, jossa tarvittiin puutarhureita ja palvelijoita kaiken hoitamiseen tehokkaasti. Emme pystyneet täysin käyttämään hyväksemme Lincoln Town -merkkistä autoamme, vuoden 1955 mallista Thunderbirdiä, Cordia, Mercedes-Benziä, 7,5 metriä pitkää asuntoautoa, pakettiautoa emmekä useita moottoripyöriä. Niinpä vuoden 1985 piirikonventin jälkeen myimme talomme ja useimmat kulkuneuvoistamme.

Asumme nyt vaatimattomassa kaupunkitalossa, jonka taloutta on Tinan mielestä helpompi hoitaa tienraivauksen ohessa. Vaikka teen yhä jonkin verran muusikontöitä, todellinen onnellisuuteni tulee nyt tienraivaajana palvelemisesta ja siitä, että näen pikkutyttäremme edistyvän hengellisesti. Hän on asettanut itselleen varmoja tavoitteita nuoresta iästään huolimatta, ja hän puhuu jatkuvasti siitä ajasta, jolloin hän voi vertauskuvata vihkiytymisensä Jehovalle.

Odotan myös kovasti siunausta nähdä äitini jälleen ylösnousemuksessa ja kertoa hänelle kaikesta siitä, mitä on tapahtunut sen jälkeen, kun hän kuoli uskollisena vakituisena tienraivaajana huhtikuussa 1987. Sen sijaan että minua sykähdyttäisi soittaminen sadoille tuhansille ihailijoille, saan nyt todellakin aitoa tyydytystä tehdessäni parhaani totellakseni psalmistan seuraavia sanoja: ”Ylistäkää Jahia! Laulakaa Jehovalle uusi laulu, hänen ylistystään uskollisten seurakunnassa.” (Psalmi 149:1, UM) – Kertonut Larry Graham.

[Kuva s. 13]

Täällä Woodstockin festivaaleilla soitin puolelle miljoonalle ihmiselle

[Lähdemerkintä]

John Dominis, LIFE MAGAZINE © Time Inc.

[Kuva s. 15]

Yhdessä vaimoni ja lapseni kanssa