Uskonnon tulevaisuus sen menneisyyden valossa

6. osa: vuodesta 1513 eaa.: Uskontojen kuuluisat kirjat

”Uskontomme on eräässä kirjassa.” – Samuel Johnson, 1700-luvun englantilainen esseisti ja runoilija

JOKAISELLA suurella uskonnolla on oma tai omat kirjansa. Vaikka niiden ”tyyli, määrä, ikä ja pyhyys” saattavatkin erään tietosanakirjan mukaan ”vaihdella suuresti, niiden yhteinen piirre on, että uskonnonharjoittajat pitävät niiden sanoja pyhinä”. (The New Encyclopædia Britannica) Se, että on olemassa hyvin monia pyhiä kirjoja, todistaa jo sinänsä, että ihmiset ovat perusolemukseltaan uskonnollisia.

Raamattu (kristillisyys), Koraani (islam), Talmud (juutalaisuus), Vedat (hindulaisuus) ja Tripitaka (buddhalaisuus) ovat suurten uskontojen virallisia pyhiä kirjoja.a

On myös muita luonteeltaan uskonnollisia kirjoja, vaikka mikään järjestäytynyt uskonto ei tunnustakaan niitä virallisiksi pyhiksi kirjoikseen. Tällaisia ovat esimerkiksi kirjat Kojiki ja Nihongi, joilla vuosisatojen ajan on ollut valtavan suuri vaikutus japanilaisten elämään ja šintolaisuuteen. Kiinalaisten elämään on samoin vaikuttanut 13 Kungfutsen klassikkoa. Viimeksi mainitut perustuvat Kungfutsen, kiinalaisen viisaan, opetuksiin, joka oli hieman toisella kymmenellä, kun Babylonia hävisi Meedo-Persialle vuonna 539 eaa. Lun yü (Keskusteluja) -nimisen kungfutselaisuuden perusoppikirjan sanotaan sisältävän 496 luvussaan itse Kungfutsen sanoja.

Monet uudemmatkin uskonnolliset kirjoitukset ovat saaneet pyhän aseman. Joitakin niistä pidetään tarpeellisina lisäyksinä jo yleisesti tunnustettuihin kirjoituksiin. Esimerkiksi ”Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkon” jäsenet uskovat, että Mormon-niminen profeetta kirjoitti Mormonin kirjan kultalevyille, että hänen poikansa Moroni myöhemmin hautasi kirjan ja että noin 1400 vuotta myöhemmin, 1800-luvun puolivälissä, enkeli löysi sen ja antoi Joseph Smithille, joka käänsi sen.

Mary Baker Eddyn kirjaan Science and Health With Key to the Scriptures, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1875 nimellä Science and Health, suhtaudutaan samalla tavalla. Vuosien ajan hän vastusti kirjansa kääntämistä muille kielille, mutta lopulta hän antoi periksi sanoen: ”Tämä uusi laitos painetaan siten, että englantilainen ja saksalainen teksti kulkevat siinä vierekkäisillä sivuilla; toisella puolella on Jumalan henkeyttämä englantilainen versio, joka on standardi, toisella puolella saksankielinen teksti, joka on käännös.” – Kursivointi lisätty.

Eräät ei-uskonnollisetkin teokset on nostettu pyhien kirjoitusten asemaan. Näitä ovat esimerkiksi 1800- ja 1900-luvulla eläneiden Charles Darwinin, Karl Marxin ja Mao Tse-tungin kirjoitukset. Miljoonat ihmiset puolustavat kiihkeästi näiden miesten ajatuksia kehitysopista ja kommunismista.

Kaanonin muodostaminen

Useimmat pyhät kirjoitukset välitettiin sukupolvelta toiselle usein suusanallisesti, mitä jatkui joskus vuosisatojen ajan. Mutta yleensä jossakin vaiheessa nähtiin tarpeelliseksi tehdä päätös siitä, mitkä osat kerääntyneestä aineistosta – joko suullisesta tai kirjoitetusta – olisivat jonkin tietyn uskonnon virallisena kaanonina. Sana ”kaanon” määritellään tällaisessa yhteydessä ”pyhiksi kirjoituksiksi hyväksyttyjen kirjojen kokoelmaksi tai arvovaltaiseksi luetteloksi”.

Yhdenmukaisen kaanonin muodostaminen ei ole ollut helppoa, toisinaan se ei ole ollut edes mahdollista. Esimerkiksi kirja The Encyclopedia of Religion sanoo buddhalaista kirjallisuutta ainutlaatuiseksi maailman uskonnollisten kirjoitusten joukossa, sillä siitä on olemassa useita kaanoneita. Se sanoo: ”Kirjoituskokoelmat ovat keskenään hyvinkin erilaisia, ja on vain vähän sellaisia tekstejä, jotka voidaan löytää jokaisesta suullisesti välittyneestä perinteestä.” Tällainen epämääräisyys johti erilaisten suuntausten muodostumiseen ja siihen, mitä historia kutsuu buddhalaisen ajattelun ”kahdeksaksitoista koulukunnaksi”.

Toisaalta hindulaisuus tekee eron hyväksytyn kaanonin ja sellaisen aineiston välillä, jolle on myönnetty osittainen pyhä asema. Hindulaisten pyhien kirjoitusten yhteisnimenä on Šruti, mikä merkitsee ”kuulemalla oppimista”. Se käsittelee alkuperäistä jumalallista ”ilmoitusta” ja sisältää Vedat ja Upanišadit. Smrti, joka merkitsee ”perimätietoa”, selittää ja laajentaa sitä. Smrtiä pidetään siis toisarvoisena, osittain kanonisena, vaikka todellisuudessa hindujen uskonnollinen tietämys perustuu suurimmaksi osaksi siihen.

Kristityiksi tunnustautuvillakin on ollut vaikeuksia Raamatun kaanonin eli Raamattuun kuuluvien kirjojen luettelon vahvistamisessa. Roomalaiskatolinen kirkko ja useimmat Aasian ortodoksisista kirkoista pitävät joitakin tai kaikkia 13 muusta kirjoituksesta, kirjasta, deuterokanonisina eli ”toiseen (tai myöhempään) kaanoniin kuuluvina”. Protestantit kutsuvat niitä apokryfisiksi, joka alun perin tarkoitti ”huolellisesti kätkettyä”, koska niitä ei luettu julkisesti. Nykyään tuo nimitys ilmaisee niiden olevan epäaitoja. James H. Charlesworth Princetonin yliopiston teologisesta tiedekunnasta sanoo: ”Kun Raamatun kaanonin kokoaminen saatiin päätökseen, ensin juutalaisten ja sen jälkeen kristittyjen asiantuntijoitten toimesta, näitä kirjoituksia ei laskettu mukaan, ja ne alkoivat nopeasti menettää vaikutustaan ja merkitystään.” Vasta vuonna 1546 Trenton kirkolliskokous julisti ne Raamatun kaanoniin kuuluviksi.

”Wat schrifft, blifft”

Tämä loppusoinnullinen alasaksaa oleva sananparsi, joka merkitsee: ”Se mikä on kirjoitettu, pysyy”, kiinnittää huomion suullisesti välittyvän tiedon salahautoihin. Tärkeitä yksityiskohtia voi unohtua; lähes olemattomat muutokset voivat lisätä sellaisia vivahteita, joita ei alun perin ole tarkoitettu. On siksi merkittävää, että Raamattu oli pyhistä kirjoista ensimmäisiä, joka laadittiin kirjalliseen muotoon. Mooses saikin valmiiksi sen ensimmäisen osan jo vuonna 1513 eaa.

Vastakohtana ovat Upanišadit, jotka ovat lisäyksiä Veda-teksteihin ja peräisin vuosilta 700–300 ennen ajanlaskumme alkua ja jotka koottiin sanskritin kielellä. The Encyclopedia of Religion -teoksen mukaan ne ”pantiin ensimmäisen kerran kirjalliseen muotoon vuonna 1656”. Se ei kuitenkaan johtunut leväperäisyydestä. Näin tapahtui tietoisesti. Historioitsija Will Durant selittää: ”Vedat ja eepokset olivat lauluja, jotka laajenivat niitä esittäneiden sukupolvien myötä; niitä ei ollut tarkoitettu luettaviksi vaan kuunneltaviksi.”

Jotkut hindulaiset ja buddhalaiset väittävät yhä, että vain pyhien kirjoitusten suullinen esittäminen antaa niille suurimman mahdollisen merkityksen. He panevat suuren painon mantroille, sanoille tai kaavoille, joissa ajatellaan olevan luonnostaan pelastavaa voimaa. The New Encyclopædia Britannica -tietosanakirja sanoo, että ”kun palvoja lausuu mantran oikealla tavalla, hänen uskotaan voivan suostutella tai jopa pakottaa jumalia antamaan hänelle maagisia ja hengellisiä voimia, jotka eivät muussa tapauksessa olisi hänen käytettävissään”.

Kenen sanaa ja kuinka monille?

Kaikki pyhät kirjoitukset eivät väitä olevansa jumalallista alkuperää, eivätkä ne toivo, että niitä levitettäisiin laajalti ja ne saatettaisiin kaikkien ulottuville. Esimerkiksi hindulaiset Upanišadit (merkitsee ”lähellä istuvaa”) ovat saaneet nimensä siitä, että uskonnollisilla opettajilla oli tapana uskoa salaiset opit parhaimmille ja suosituimmille oppilailleen, niille jotka ’istuivat lähellä’. ”Termi upanisad sisältää siis ajatuksen suppealle piirille tarkoitetusta asiasta”, selittää The Encyclopedia of Religion ja lisää: ”Itse asiassa Upanisadit esittävät selvästi, että tällaisia opetuksia ei ole tarkoitettu väestölle yleensä – – [vaan että] vain valittujen henkilöiden oli määrä saada kuunnella niitä.”

Samoin Muhammed ajatteli arabiankielisen Koraanin olevan yksinomaan arabeille tarkoitettu kirja. Näin oli siitäkin huolimatta, että Koraanin väitettiin sisältävän melkeinpä yksinomaan itse Jumalan, kaikkien kansojen Luojan, puhetta. Koraanin kääntämistä toisille kielille pidetään sopimattomana; tämän vuoksi vain arabialaista tekstiä voidaan lukea ääneen ja käyttää rituaalitarkoituksiin. Tämä saattaa tuoda mieleen jotkut katolilaiset, jotka ajattelivat ennen 1960-luvulla pidettyä Vatikaanin toista kirkolliskokousta, että vain latinaa voitiin käyttää roomalaiskatolisessa liturgiassa.

Raamattu tuo toisaalta selvästi esille, että sen sanomaa ei tule rajoittaa millekään tietylle ryhmälle. Tämä on sopusoinnussa sen oman väitteen kanssa, että se ei ole ”ihmisten sanaa, vaan – – Jumalan sanaa”. (1. Tessalonikalaisille 2:13) Sen kannattajat pyrkivät levittämään sitä laajalti sillä perusteella, että jokaisella ihmisellä on yhtäläinen oikeus hyötyä Luojan viisauden sanoista. Niinpä vuoden 1987 loppuun mennessä se oli käännetty ainakin osittain 1884 kielelle tai murteelle. Vuonna 1977 The Book of Lists (Luettelojen kirja) arvioi Raamatun levikin olevan 2458 miljoonaa kappaletta sanoen kuitenkin, että 3000 miljoonaa olisi todennäköisesti lähempänä oikeaa.

Uskonnot kirjansa mukaan arvioituina

Vuonna 1933 englantilainen filosofi Alfred Whitehead kirjoitti: ”Mitään uskontoa ei voida arvioida erossa seuraajistaan.” Tämän mukaan uskonto voidaan arvioida oikeaksi tai vääräksi, hyväksi tai pahaksi sen pohjalta, millaisia ihmisiä se tuottaa. Ja tietenkin myös ne pyhät kirjoitukset, joita jokin uskonto selittää noudattavansa – siinä määrin kuin niiden opetuksia on nyt sovellettu – ovat paljolti muovanneet uskonnon jäseniä sellaisiksi, millaisia he ovat.

Pyhien kirjoitusten tulisi tarjota oikeaa opastusta. Niiden tulisi – kuten Raamattu sen sanoo – olla ’hyödyllisiä opettamiseen, ojentamiseen, oikaisemiseen, kurittamiseen vanhurskaudessa’ ja auttaa ihmisiä tulemaan ’täysin päteviksi, täydelleen varustautuneiksi kaikkeen hyvään työhön’. – 2. Timoteukselle 3:16, 17.

Miten uskontojen kuuluisat kirjat ovat täyttäneet tehtävänsä? Missä määrin esimerkiksi hindulaiset ja buddhalaiset pyhät kirjoitukset ovat varustaneet lukijoitaan selviytymään elämän ongelmista? Löytääksemme vastauksen meidän täytyy etsiä sitä Intiasta, josta historioitsija Durant sanoo: ”Missään muussa maassa uskonto ei ole yhtä voimakas tai yhtä tärkeä.” Huhtikuun numeroissamme ilmestyy kaksi tätä mielenkiintoista aihetta käsittelevää kirjoitusta. Niistä ensimmäisen otsikkona on: ”Hindulaisuus – tuntomerkkinä suvaitsevaisuus.”

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 12]

Mitä niiden nimet tarkoittavat

BUDDHALAISUUS: Tripitaka, johdettu sanskritin sanasta, joka tarkoittaa ”kolmea koria [kokoelmia]”

KRISTILLISYYS: Raamattu, kreikan sanasta ”pieniä kirjoja”

KUNGFUTSELAISUUS: Lun yü, kiinan sanasta ”keskusteluja”

HINDULAISUUS: Veda, sanskritin sanasta ”tieto”

ISLAM: Koraani, arabian sanasta ”luenta, kerronta”

JUUTALAISUUS: Talmud, heprean sanasta ”opiskelu, oppi”

ŠINTOLAISUUS: Kojiki ja Nihongi, merkitys japanin kielessä ”vanhojen asioiden muistiinmerkinnät” ja ”Japanin aikakirjat”

TAOLAISUUS: Tao te Ching, kiinan kielessä ’kirja taosta (tiestä) ja sen voimasta’

ZARATHUSTRALAISUUS: Avesta, nimetty kuolleen iranilaisen kielen avestan mukaan, jolla se kirjoitettiin

[Tekstiruutu s. 13]

Niiden pituudesta toisiinsa verrattuna

Jotkin uskontojen kuuluisista kirjoista ovat erittäin laajoja. Suuri poikkeus on Koraani, jonka sisällys on vain neljänneksen Raamatun sisällyksestä. Jo pelkästään Samhita-nimisessä hindujen pyhien kirjoitusten kokoelmassa on arvioitu olevan yli miljoona säkeistöä. Jos vertailun vuoksi ajatellaan Raamatusta tehtyä englantilaista Kuningas Jaakon käännöstä, se sisältää vain 31173 jaetta. Ja kun Kuningas Jaakon käännöksessä on 773746 sanaa, Babylonian Talmudissa on noin 2,5 miljoonaa sanaa. Vieläkin mittavampana teoksena kiinankielisen buddhalaisen kaanonin sanotaan täyttävän painoasussa lähes satatuhatta sivua.

[Kuva s. 11]

Raamattu ja Koraani – kaksi kuuluisaa uskonnollista kirjaa