”Avain onnettomuuteen”

OLEN käsitellyt aseita pikkupojasta lähtien, mutta en tule enää koskaan omistamaan asetta. Meillä on pieni maatila, ja minusta tuntui, että tarvitsin asetta jyrsijämäärien kurissapitämiseksi. Eräänä päivänä olin vaimoni kanssa työskentelemässä pellolla joidenkin istutusten parissa. Sinä päivänä oli erityisen kuuma, joten jätimme kaksi poikaamme kotiin, jossa oli viileämpää. Me olimme vain muutaman sadan jalan päässä, ja meistä tuntui, ettei heillä olisi mitään hätää leikkiessään keskenään. Ajoin traktoria, kun vanhempi poika tuli juosten luokseni ja huusi: ”Isä, pikkuveljeä on ammuttu!” Juoksin kotiin ja löysin vaimoni takapihan portailta antamassa lapselle tekohengitystä. Soittaessani numeroon 911 (paikallinen hätänumero) rukoilin samalla Jehovaa ja pyysin häntä auttamaan, jotta poikani jäisi eloon, mutta jos hän kuolisi, muistamaan häntä ylösnousemuksessa. Hän kuoli äitinsä käsivarsille.

Hän oli kaksi- ja puolivuotias. Hän oli niin nuori ja viaton. Virallinen raportti kirjasi ampumisen onnettomuudeksi. Vanhempi poika oli ottanut kiväärin makuuhuoneestamme, ladannut sen ja ollut leikkimässä sillä. Poikamme menetys, erityisesti tällä tavalla, on ankara isku, jonka tulemme tuntemaan siihen asti, kun Jehova palauttaa hänet meille takaisin.

Oli virhe jättää pojat keskenään, mutta aseen pitäminen kodissa oli avain onnettomuuteen. Ase ei ole mikään muu kuin tuhon välikappale. En voi koskaan puolustella sitä, että minulla oli ase. – Kirje on saatu viime joulukuussa eräältä Arizonassa Yhdysvalloissa asuvalta Jehovan todistajalta.