Uskonnon tulevaisuus sen menneisyyden valossa

11. osa: 2 eaa. – 100 ya.: Uskon, toivon ja rakkauden tie

”Suurimmat totuudet ovat yksinkertaisimpia, ja niin ovat myös suurimmat miehet.” – 1800-luvulla eläneet kirjailijat Julius ja Augustus Hare

NOIN 320 vuotta Aleksanteri Suuren, Makedonian kuninkaan, kuoleman jälkeen syntyi vielä suurempi maailmanvalloittaja. Hän eroaisi Aleksanterista kahdella tärkeällä tavalla, kuten ennustettiin Luukkaan 1:32, 33:ssa: ’Häntä tullaan kutsumaan Korkeimman Pojaksi, eikä hänen valtakunnallaan ole loppua.’ Jeesus Kristus oli tämä tuleva Hallitsija, eikä hänen ollut määrä elää vain historiankirjojen pölyisiä sivuja varten.

Jeesus oli yksinkertainen mies, joka eli yksinkertaista elämää. Hänellä ei ollut mahtavaa asuntoa. Hän ei haalinut ympärilleen rikkaita ja vaikutusvaltaisia ihmisiä, eikä hänellä ollut aarreaittoja, jotka olisivat olleet täynnä maallisia kalleuksia. Jeesus syntyi lokakuun tienoilla vuonna 2 eaa. tavalliseen juutalaiseen perheeseen hyvin yksinkertaisissa olosuhteissa Betlehemin pienessä kylässä. Hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan ei tapahtunut mitään erikoista. Hänet valmennettiin puusepäksi, ja hän ”oli, niin kuin luultiin, Joosefin poika”. – Luukas 3:23; Markus 6:3.

Nekään, jotka tekevät pilkkaa ajatuksesta, että Jeesus on Jumalan Poika, eivät voi kieltää, että hänen syntymänsä aloitti uuden aikakauden, eikä kukaan pysty asettamaan kyseenalaiseksi sitä World Christian Encyclopedia -tietosanakirjassa olevaa lausuntoa, että ”kristillisyydestä on tullut historian laajin ja yleismaailmallisin uskonto”.

Ei uusi, mutta erilainen

Kristillisyys ei ollut täysin uusi uskonto. Sen juuret ovat syvällä israelilaisten uskonnossa, ja sitä vahvisti Jehova Jumalan kirjoitettu laki. Jo ennen kuin israelilaisista oli tullut kansakunta, heidän esi-isänsä Nooa, Aabraham ja Mooses olivat harjoittaneet Jehovan palvontaa, mikä oikeastaan oli ollut jatkoa vanhimmalle olemassa olevalle uskonnolle, Luojan tosi palvonnalle, jota alun perin harjoitettiin Eedenissä. Mutta Israelin kansalliset ja uskonnolliset johtajat antoivat babylonilaissävytteisen väärän uskonnon tihkua israelilaisten palvontaan ja siten saastuttaa sen. World Bible mainitseekin: ”Jeesuksen syntymän aikaan juutalainen seurakunta oli tahrannut itsensä tekopyhyydellä ja oli täynnä kaavamaisuuksia, jotka peittivät alleen suurten heprealaisten profeettojen lausumat perimmäiset hengelliset totuudet.”

Jeesuksen opetukset olivat yksinkertaisia verrattuina niihin ihmisten monimutkaisiin ajatuksiin, jotka oli lisätty juutalaisten uskontoon. Paavali, joka ensimmäisellä vuosisadalla oli kristillisyyden tarmokkaimpia lähetystyöntekijöitä, osoitti tämän puhuessaan kristillisyyden tärkeimmistä ominaisuuksista: ”Nyt kuitenkin pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämä kolme, mutta suurin näistä on rakkaus.” (1. Korinttolaisille 13:13) Muutkin uskonnot puhuvat ”uskosta, toivosta ja rakkaudesta”, mutta kristillisyys on silti erilaista. Millä tavoin?

Usko – keneen ja mihin?

Jeesus korosti sitä, miten tärkeää on ’uskoa Jumalaan’, Häneen, jonka hän kuvaili Luojaksi. (Johannes 14:1; Matteus 19:4; Markus 13:19) Kristillisyys siis eroaa jainalaisuudesta ja buddhalaisuudesta, jotka molemmat hylkäävät ajatuksen Luojasta ja väittävät maailmankaikkeuden olleen aina olemassa. Ja koska Kristus puhui ”ainoasta tosi Jumalasta”, hän ei selvästikään uskonut moniin tosi jumaliin ja jumalattariin, kuten muinaisen Babylonin, Egyptin, Kreikan ja Rooman uskonnot opettivat tai kuten hindulaisuus yhä opettaa. – Johannes 17:3.

Jeesus selitti Jumalan tarkoituksen olevan, että hän antaa ”sielunsa lunnaina monien korvaukseksi” ’pelastaakseen sen, mikä oli kadonnut’, niin ettei ”kukaan häneen uskova tuhoutuisi, vaan hänellä olisi ikuinen elämä”. (Markus 10:45; Luukas 19:10; Johannes 3:16; vrt. Roomalaisille 5:17–19.) Usko syntien sovituksen aikaansaavaan uhrikuolemaan eroaa šintolaisuudesta, joka kieltäytyy tunnustamasta perisynnin olemassaoloa.

Jeesus opetti, että on vain yksi tosi uskonto. Hän neuvoi: ”Menkää sisään kapeasta portista, koska se tie on leveä ja avara, joka vie tuhoon, ja monet ovat ne, jotka menevät siitä sisään, kun taas se portti on kapea ja tie ahdas, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka löytävät sen.” (Matteus 7:13, 14) Kirjassa Imperial Rome sanotaan: ”[Varhais]kristityt väittivät, että heillä yksin oli totuus ja että kaikki muut uskonnot – – olivat vääriä.” Tämä eroaa selvästi hindulaisesta ja buddhalaisesta kannasta, jonka mukaan kaikissa uskonnoissa on ansiokkaita piirteitä.

Millainen toivo?

Kristillinen toivo keskittyy Luojan lupaukseen, että hänen hallituksensa tulee ratkaisemaan maailman ongelmat. Jeesuksen palveluksen alusta lähtien eli vuodesta 29 hän siksi kannusti ihmisiä ’uskomaan hyvään uutiseen’, että ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle”. (Markus 1:15) Päinvastoin kuin joissakin idän uskonnoissa, esimerkiksi ch’ŏndogyo-uskonnossa, Jeesuksen opetukset eivät tähdentäneet nationalismia keinona kristillisen toivon toteuttamiseen. Jeesus torjui kaikki ehdotukset, että hän osallistuisi politiikkaan. (Matteus 4:8–10; Johannes 6:15) Hän ei nähtävästi päätellyt kuten jotkut juutalaiset johtajat, että ”ihmiskunnan täytyy auttaa toimeliaasti Jumalaa Messiaan tuottamisessa”.

Kristillinen toivo sisältää odotteen ikuisesta elämästä maan päällä vanhurskaissa olosuhteissa. (Vrt. Matteus 5:5; Ilmestys 21:1–4.) Eikö tämä ole helppotajuinen asia? Ei monien niiden mielestä, joiden ajatukset on sumentanut buddhalainen käsitys nirvanasta, josta kirja The Faiths of Mankind puhuu ”olemassaolon loppumisena”, joka silti ”ei ole tuhoutumista”. Tämä kirja väittää, että todellisuudessa nirvanaa ”ei ole mahdollista kuvailla”.

Rakkaus – ketä kohtaan ja minkälaista?

Jeesus sanoi, että suurin käsky on: ”Sinun tulee rakastaa Jehovaa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi ja koko mielestäsi ja koko voimastasi.” (Markus 12:30) Miten se eroaakaan niiden uskontojen ajatuksista, jotka asettavat ensi sijalle ihmisen pelastuksen ja vähät välittävät Jumalan eduista. Toiseksi tärkein asia on Jeesuksen mukaan myönteinen lähimmäisenrakkaus. Hän neuvoi: ”Sen tähden kaikki, mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, teidänkin täytyy samoin tehdä heille.” (Matteus 7:12; 22:37–39) Huomaa kuitenkin, miten tämä eroaa Kungfutsen kielteisestä opetuksesta: ”Älkää tehkö muille, mitä ette halua tehtävän itsellenne.” Kumpaa rakkautta pidät suurempana: sellaista, joka estää toisia tekemästä sinulle pahaa, vai sellaista, joka saa heidät tekemään sinulle hyvää?

”Todella suuren miehen ensimmäinen tuntomerkki on hänen nöyryytensä”, mainitsi 1800-luvulla elänyt englantilainen kirjailija John Ruskin. Uhratessaan nöyrästi elämänsä Isänsä nimen ja maineen hyväksi ja toisaalta ihmisen puolesta Jeesus osoitti rakkautta sekä Jumalaa että ihmistä kohtaan. Miten kaukana se olikaan Aleksanteri Suuren itsekeskeisistä jumaluuspyrkimyksistä. Collier’s Encyclopedia sanoo hänestä: ”Ei ole todisteita, että hän missään vaiheessa elämässään, jonka hän toistuvasti vaaransi, ajatteli lainkaan sitä, mitä tapahtuisi hänen kansalleen hänen kuolemansa jälkeen.”

Jeesus osoitti rakkautensa Jumalaa ja ihmisiä kohtaan myös siinä, että hän ei hyväksynyt erottelevaa kastilaitosta, toisin kuin hänen hindulaiset aikalaisensa. Ja päinvastoin kuin juutalaisryhmät, jotka sallivat jäsentensä tarttua aseisiin ja vastustaa epäsuosiossa olleita hallitsijoita, Jeesus varoitti seuraajiaan, että ”kaikki jotka miekan ottavat, ne miekkaan tuhoutuvat”. – Matteus 26:52.

Usko todistettiin teoilla

Varhaiskristillisyyden keskittyminen uskoon, toivoon ja rakkauteen näkyi käytöksestä. Kristittyjä käskettiin ’panemaan pois’ syntisille ihmisille yhteinen ”vanha persoonallisuus” ja ’pukemaan ylleen uusi persoonallisuus, joka luotiin Jumalan tahdon mukaan tosi vanhurskaudessa ja uskollisuudessa’. (Efesolaisille 4:22–24) Näin he myös tekivät. On kiinnostavaa, että Harold J. Laski, edesmennyt englantilainen valtiotieteilijä, sanoi: ”Uskonnon koettimena ei varmastikaan ole sen kannattajien kyky julistaa uskoaan; sen koettimena on sen kyky muuttaa heidän käytöstään jokapäiväisen elämän tavanomaisissa askareissa.” – (Kursivointi meidän.) Vrt. 1. Korinttolaisille 6:11.

Järkkymättömän uskon ja hyvin perustellun toivon innoittamina ja tosi rakkauden liikkeelle panemina varhaiskristityt ryhtyivät noudattamaan Jeesuksen viimeistä käskyä, jonka hän antoi heille ennen taivaaseen nousemistaan: ”Menkää sen tähden ja tehkää opetuslapsia kaikkien kansojen ihmisistä, kastakaa heidät – – ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä olen käskenyt teidän noudattaa.” – Matteus 28:19, 20.

Helluntaina vuonna 33 Jumalan henki vuodatettiin erääseen yläsaliin Jerusalemiin kokoontuneiden 120 opetuslapsen päälle. Kristillinen seurakunta oli syntynyt!a Sen jäsenille annettiin tuona päivänä ihmeen avulla kyky puhua vierailla kielillä, mikä antoi heille mahdollisuuden keskustella muista maista tulleiden juutalaisten ja juutalaiskäännynnäisten kanssa, jotka olivat kokoontuneet Jerusalemiin erääseen juhlaan. (Apostolien teot 2:5, 6, 41) Ja mikä olikaan tulos! Yhtenä päivänä kristittyjen määrä nousi noin 120:stä yli 3000:een!

Jeesus saarnasi etupäässä vain juutalaisille. Pian helluntain jälkeen kristittyä apostoli Pietaria käytettiin kuitenkin avaamaan ”Tie” samarialaisille, jotka noudattivat Raamatun viittä ensimmäistä kirjaa, ja myöhemmin vuonna 36 kaikille ei-juutalaisille. Paavalista tuli ”kansojen apostoli”, ja hän lähti kolmelle lähetysmatkalle. (Roomalaisille 11:13) Näin muodostettiin seurakuntia, ja ne kukoistivat. ”Heidän intonsa uskontonsa levittämisessä oli rajaton”, sanotaan kirjassa From Christ to Constantine, ja lisätään: ”Kristillinen todistaminen oli sekä laajalle levinnyttä että tehokasta.” Kristittyjen vaino ei tukahduttanut heidän toimintaansa, vaan päinvastoin auttoi sanomaa leviämään samoin kuin tuuli lietsoo tulta. Raamatussa oleva Apostolien tekojen kirja esittää jännittävän historian varhaisten kristittyjen toiminnasta, jota mikään ei kyennyt pysäyttämään.

’Tämä ei ole sitä kristillisyyttä, jonka tunnen!’

Onko sinun ensi reaktiosi tällainen luettuasi tämän kuvauksen kristillisyyden alkuajoista? Oletko huomannut, ettei monilla nykyajan nimikristityillä ole vahvaa uskoa, vaan sen sijaan he ovat täynnä epäilyksiä, eivätkä he tiedä, mihin heidän pitäisi uskoa? Oletko havainnut, että toivon sijaan monet heistä ovat joutuneet pelon valtaan, ja he ovat epävarmoja tulevaisuuden suhteen? Ja oletko pannut merkille, kuten 1700-luvulla elänyt englantilainen satiirikko Jonathan Swift asian ilmaisi, että ”meissä on uskonnollisuutta juuri riittämiin vihataksemme, mutta ei rakastaaksemme toisiamme”?

Paavali ennusti tämän kielteisen kehityksen. ”Sortavia susia” – johtajia, jotka olisivat vain nimellisesti kristittyjä – ’nousisi ja puhuisi vääristeltyjä asioita vetääkseen opetuslapset mukaansa’. (Apostolien teot 20:29, 30) Miten kauaskantoista tällainen olisi? Kirjoitussarjamme seuraava osa selittää sitä.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 24]

Kristityllä on usko elävään Jumalaan

[Kuva s. 25]

Kristillinen toivo odottaa ennallistettua maallista paratiisia

[Kuva s. 25]

Kristillinen rakkaus on puolueeton auttaessaan toisia palvelemaan Jumalaa