Uskonnon tulevaisuus sen menneisyyden valossa

13. osa: vuodesta 476 eteenpäin: Pimeydestä ilmaantuu jotakin ”pyhää”

”Pimeässä tehdyt synnit näkyvät taivaassa kuin tulimeri.” – Kiinalainen sananlasku

HUHTIKUUSSA vuonna 1988 Neuvostoliiton kirkko riemuitsi kuullessaan pääsihteeri Mihail Gorbatšovin lausuvan julkisesti, että virheet, joita valtio on tehnyt suhteessaan kirkkoon ja sen jäseniin, oli määrä korjata.

Toisenlainenkin erimielisyys näytti olevan tulossa kohti ratkaisua, kun roomalaiskatolinen paavi Johannes Paavali II lähetti terveiset ”tuhatvuotiselle sisarkirkolle ilmauksena hartaasta toiveesta saada aikaan se täydellinen ykseys, jota Kristus halusi ja joka on kirkon luonteen perusta”. Mutta miten juopa kahden ’sisarkirkon’ välille oikein alun perin syntyi?

Sen ykseyden menettäminen jota ei koskaan ollutkaan

Tultuaan 300-luvun alussa Rooman valtakunnan keisariksi Konstantinus Suuri siirsi pääkaupungin Roomasta kreikkalaiseen Bysantin kaupunkiin, joka sijaitsi Bosporin salmen molemmin puolin. Sille annettiin uusi nimi Konstantinopoli, ja nykyään se tunnetaan Turkissa sijaitsevana Istanbulina. Siirron tarkoitus oli yhdistää imperiumi, jota uhkasi jakautuminen. Itse asiassa niinkin varhain kuin 100-luvun jälkipuoliskolla ”piirustukset keisarikunnan jakamisen suhteen oli jo pääpiirteittäin hahmoteltu, vaikkakin karkeasti”, mainitaan The New Encyclopædia Britannica -tietosanakirjassa.

Kristinusko oli levinnyt imperiumin itäosaan nopeammin ja helpommin kuin länsiosaan. Niinpä Konstantinus näki laajalle levinneessä, yleisessä (katolisessa) uskonnossa ykseyttä edistävän voiman. Mutta aivan kuten keisarikunta hajosi kahtia, niin hajosi myös sen uskonto. Idän kirkko oli vanhoillisempi kuin Roomaan keskittynyt kirkko, ja se vastusti Rooman tarjoamia teologisia uudistuksia. ”Aina 1100-luvulle asti näiden kahden kirkon välillä oli monia poliittisia ja teologisia kiistoja”, sanotaan The Collins Atlas of World History -teoksessa.

Yksi näistä teologisista kiistoista koski nikealais-konstantinopolilaista uskontunnustusta, joka edisti epäraamatullisen kolminaisuusopin muotoutumista. Tämä uskontunnustus, joka syntyi kolmessa ensimmäisessä yleisessä kirkolliskokouksessa (Nikeassa vuonna 325, Konstantinopolissa vuonna 381, Efesoksessa vuonna 431), puhui ”Pyhästä Hengestä – – joka Isästä lähtee”. Mutta 500-luvulla lännen kirkko muutti kirkolliskokouksessa ilmauksen kuulumaan ”joka Isästä ja Pojasta lähtee”. Tämä filioque-kysymys (latinaksi ”ja Pojasta”) oli ja on yhä vaikea pala näiden kahden ”kristillisen” sisarkirkon välillä.

Hajaannus tuli vain ilmeisemmäksi, kun läntinen keisarikunta lakkasi olemasta vuonna 476, ja alkoi pimeä keskiaika. Kristinuskolle pimeä keskiaika oli tosiaankin henkisen pimeyden ja tietämättömyyden aikakausi. Kristikunnan pimeys oli syrjäyttänyt kristillisyyden evankeliumin valon.

Uskonnollinen pimeys ei edistä ykseyttä. ”Kristillisen maailman eri osat etsivät jatkuvasti ykseyttä, jota ei koskaan saavutettu”, sanoo entinen Canterburyn kaniikki Herbert Waddams. ”Kyse ei ollut täydestä ykseydestä, joka myöhemmin rikkoontui”, hän sanoo ja lisää, että ”ajatus siitä, että kristikunta oli joskus yksi suuri yhdistynyt kirkko, on mielikuvituksen tuotetta”.

”Lapsi” syntyy

”Lasta”, joka syntyi joulupäivänä vuonna 800, alettiin sen kehittyessä kutsua pyhäksi. Se oli ennallistettu läntinen keisarikunta, joka syntyi sen jälkeen kun paavi Leo III katkaisi suhteet idän kirkkoon ja kruunasi Kaarle Suuren, frankkien kuninkaan, keisariksi. Lyhyen keskeytyksen jälkeen läntinen keisarikunta elvytettiin vuonna 962, ja myöhemmin se tuli tunnetuksi suurellisemmalla nimellä: Pyhä roomalainen keisarikunta.

Nimitys roomalainen keisarikunta oli oikeastaan harhaanjohtava. Pääosa sen alueesta oli Italian ulkopuolella, nykyisen Saksan, Itävallan, Tšekkoslovakian länsiosan, Sveitsin, Ranskan itäosan ja Alankomaiden alueella. Saksan alueet olivat keskeisiä ja saksalaiset hallitsijat olivat vallassa, ja siksi sen virallinen nimi muutettiin myöhemmin Pyhäksi saksalais-roomalaiseksi keisarikunnaksi.

Tässä keisarikunnassa sekoittuivat uskonto ja politiikka toisiinsa. Collier’s Encyclopedia -hakuteoksessa selitetään ajatuksena olleen, ”että maailmassa tulisi olla vain yksi poliittinen johtaja, joka toimii sopusoinnussa yleismaailmallisen kirkon kanssa, kumpikin omalla sarallaan ja Jumalalta saadulla valtuudella”. Mutta rajalinja ei ollut aina selvä, ja siksi syntyi taisteluja. Etenkin kahden vuosisadan ajan noin vuosina 1050–1250 kirkko ja valtio taistelivat Euroopan johtajuudesta. Joidenkin mielestä uskonnon sekaantuminen politiikkaan oli epäitsekästä ja oikeutettua, mutta kuten Waddams myöntää, ”sitä, että paavin vallanhimolla oli huomattava osuus kehityskulussa, ei juuri epäillä”.

Viimeisten sadan elinvuotensa ja olemassaolonsa jälkipuoliskon aikana keisarikunta rappeutui hajanaiseksi kokoelmaksi kansoja, joilla oli hallitsijanaan yhteinen, otteiltaan epävakaa keisari. Sen historian tähän aikakauteen sopivat parhaiten ranskalaisen kirjailijan Voltairen sanat, kun hän sanoi siitä: ”Ei pyhä eikä roomalainen eikä keisarikunta.” Lopulta vuonna 1806 vanhuuden harmaannuttamana ja vailla mitään suosituksia pyhyytensä puolesta, ”pyhä lapsi” kuoli. Vuonna 1871 se herätettiin henkiin Toisena valtakuntana, mutta se romahti vuonna 1918, vajaat 50 vuotta myöhemmin. Ja vuonna 1933 Adolf Hitlerin Kolmas valtakunta alkoi marssia läpi Euroopan tullakseen vain häpeälliseen loppuunsa vuonna 1945 Berliinin raunioissa.

Germaanisia vaikutteita lännessä

Saksalainen teos Meyers Illustrierte Weltgeschichte (Meyerin kuvitettu maailmanhistoria) kutsuu ”niitä kolmea pylvästä, joiden varassa Euroopan keskiaika lepäsi – – myöhäisroomalaiseksi antiikin perinnöksi, kristinuskoksi ja lopuksi niiksi perinteiksi, joita germaaniset kansat omaksuivat esi-isiltään”. Vahvistaen tämän saksalainen kirjailija Emil Nack sanoo: ”Vanhat germaaniset vuosijuhlat jatkuivat usein kristillisten pyhäpäivien muodossa, koska kirkko muutti useita pakanallisia juhlia kristillisiksi, kuten paavi Gregorius Suuri oli neuvonut.”

Näiden uskonnollisten juhlien viettäminen ei edellyttänyt germaanisilta kansoilta syvää uskonnollisuutta. Andreas Heusler, edesmennyt germaanisen uskonnon tuntija, kuvaili sitä uskonnoksi, joka ”kielsi hyvin vähän eikä vaatinut mitään vaikeata, ei myöskään mytologista puhdasoppisuutta. Ihmistä pidettiin hurskaana, jos hän antoi uhrinsa, maksoi temppeliveron, ei häpäissyt pyhäkköä eikä kirjoittanut pilkkarunoja jumalista.” Hän sanoi lopuksi: ”Se oli tuskin uskonnollista kiihkoa. – – Saksalaisen idealismi ei perustunut hänen uskontoonsa.”

Vaikka muinaiset germaaniset kansat uskoivat jumaliin, niiden mielestä oli todellisuudessa vielä korkeampi voima, sellainen joka oli luonut jumalat. Tätä sanottiin ”kohtalon voimaksi”, selittää kirjailija Nack, ja hänen mukaansa se ”ei ollut hallittavissa uhreilla tai rukouksilla”. Siitä huolimatta kohtaloa ei pidetty ”sokean mielivaltaisena”, koska se toimi luonnonlakien mukaisesti. Niinpä ihmistä pidettiin ”vapaan tahdon omaavana, ei uhrina”.

Germaanisen uskonnon juuret olivat luonnossa. Uhrit esitettiin usein ulkona, lehdoissa ja metsissä. Eräs germaaninen taru kertoo Yggdrasill-nimisestä kosmisesta puusta, jossa jumalat pitivät päivittäin istuntoa. Teoksessa The Encyclopedia of Religion kuvaillaan sitä: ”[Se kasvoi] taivaaseen, ja sen oksat levisivät koko maailmaan. – – Puun symboliikka – – kuvastuu toisissa perinteissä. Muinaisessa Babyloniassa esimerkiksi kosminen puu Kiskanu kasvoi pyhässä paikassa. – – Muinaisessa Intiassa ylösalaisin käännetty puu kuvasi kaikkeutta. – – [Mutta] ei ole todisteita, että mitään juutalais-kristillisiä aineksia olisi Yggdrasill-käsitteessä.”

Tämän taustan valossa ei ole yllättävää, että maissa, joissa germaaninen uskonto on vaikuttanut voimakkaasti, ihmiset uskovat usein kohtaloon, eivät ole kovin uskonnollisia ja tapaavat sanoa: ’Luonto on jumalani!’ On myös ymmärrettävää, että monet niistä pakanallisista tavoista, joita germaaninen uskonto toi kristikuntaan, ovat luontoon liittyviä. Jouluun liittyvät tavat, kuten valojen ja mistelien käyttö, jouluhalon polttaminen tai joulukuusen esillepano, ovat vain muutamia esimerkkejä.

Sillä välin idässä

Samalla kun idän kirkko oli aina riidoissa lännen kirkon kanssa, se ei myöskään ollut rauhassa itsensä kanssa, mikä näkyi ikonoklastisina kiistoina. Ikonit eroavat kolmiulotteisista patsaista, esimerkiksi lännen kirkkojen veistoksista, ja ovat tasaiselle pinnalle tehtyjä uskonnollisia kuvia, joihin lasketaan myös kohokuvat. Ne ovat yleensä Kristusta, Mariaa tai jotakin ”pyhimystä” esittäviä kuvia. Ne tulivat niin suosituiksi idässä, että Batesin yliopistossa Yhdysvalloissa toimivan John S. Strongin mukaan niitä alettiin ”pitää niiden edustamien hahmojen suoranaisina kuvastumina tai kuvina, [ja] – – siksi niiden ajateltiin olevan täynnä pyhää ja ihmeitä tekevää voimaa”. Bysantin keisari Leo III kuitenkin kielsi niiden käytön 700-luvun alussa. Tämä riita asettui lopulta vasta vuonna 843, josta lähtien ikonien käyttö on ollut hyväksyttyä idän kirkossa.

Toinen esimerkki idän kirkon epäyhtenäisyydestä tulee Egyptistä. Toiset Egyptin katolilaiset puhuivat koptin kieltä ja toiset kreikkaa, ja nämä kaksi kieliryhmää kiistelivät Kristuksen luonnosta. Tämä johti käytännössä kahden eri kirkon syntyyn, vaikka Bysantin viranomaiset kieltäytyivätkin tunnustamasta sitä. Koko ajan kumpikin ryhmäkunta yritti saada yhtä piispoistaan Aleksandrian patriarkan asemaan.

Nykyään idän kirkko on yhä jakautunut. Jotkut uniaateiksi kutsutut itäisen suuntauksen kirkot hyväksyvät esimerkiksi Rooman paavin tuomiovallan. Ortodoksiset kirkot ja niin kutsutut idän pienemmät kirkot eivät toisaalta hyväksy sitä.

Kuin tulimeri

Kauan ennen kuin epäpyhä, hädin tuskin roomalainen epäkeisarikunta loppui, ”kristittyjen keskinäisen vihanpidon perintö oli istutettu syvälle sydämiin kristinuskoa tunnustavassa idässä”, sanoo anglikaaninen kirkonmies Waddams. Vaikka ”kristitty” tekisi syntiä vihaamalla toista ”kristittyä” pimeydessäkin, se ei varmastikaan jää huomaamatta taivaassa, vaan on yhtä ilmeinen kuin tulimeri.

Kristikunnan jakautunutta huonetta koskeva synti ei jäänyt huomaamatta myöskään maan päällä. Esimerkiksi erääseen huomattavaan 600-luvulla eläneeseen arabiin, joka ”tiesi melkoisesti kristillisyydestä matkojensa ja hänelle läheisten ihmisten kautta”, ”ne kiistat, joita hän havaitsi kristittyjen keskuudessa”, eivät tehneet vaikutusta. Tämä mies etsi parempaa tietä kuin mitä epäyhtenäisellä kristikunnalla oli tarjottavana. Löysikö hän sen? Nykyään vuonna 1989 runsaat 17 prosenttia maailman väestöstä puolustaa hänen asiaansa. Kirjoitussarjamme seuraava osa selittää, kuka tämä mies oli ja miten hän suhtautui ”Jumalan tahtoon alistumiseen”?

[Kartta s. 24]

(Ks. painettu julkaisu)

Rooman imperiumin kukistumisen aikaan (vuonna 476) kristikuntaa hallitsi kuusi keskenään kilpailevaa piispaa, joiden hallituspaikkoina olivat Rooma, Konstantinopoli, Antiokia, Aleksandria, Jerusalem ja Salamis (Kypros)

Rooma

Konstantinopoli

Antiokia

Salamis

Jerusalem

Aleksandria

[Kuva s. 23]

Jeesusta ja Mariaa esittävä ikoni

[Lähdemerkintä]

Pictorial Archive (Near Eastern History) Est.