Uskonnon tulevaisuus sen menneisyyden valossa

19. osa: 1600-luvulta 1800-luvulle: Kristikunta kamppailee muuttuvan maailman keskellä

”Filosofia ja uskonto ovat yhteen sovittamattomia.” – Georg Herwegh, 1800-luvulla elänyt saksalainen runoilija

SANAA ”filosofia”, joka tulee kreikan kielestä ja merkitsee ’viisauden rakkautta’, on vaikea määritellä. Teoksessa The New Encyclopædia Britannica epäillään, voidaanko ”filosofialle” esittää ”yleispätevää ja kaiken kattavaa määritelmää”, mutta siinä rohjetaan sanoa, että ”ensimmäinen yritys tähän suuntaan voisi olla filosofian määritteleminen joko ’ihmisen kokemuspiiriin kuuluvien eri asioiden mietiskelyksi’ tai ’ihmistä eniten kiinnostavien aiheiden järjelliseksi, metodin mukaiseksi ja järjestelmälliseksi pohdiskeluksi’”.

Nämä määritelmät osoittavat selvästi, miksi tosi uskonto ja filosofia ovat yhteen sovittamattomia. Tosi uskonto perustuu Jumalan ilmoitukselle, ei ”ihmisen kokemuspiiriin kuuluville eri asioille”. Keskeisenä asiana siinä ovat Luojan edut, eivät ”ihmistä eniten kiinnostavat aiheet”. Väärä uskonto taas filosofian tavoin perustuu ihmisten kokemuksille, ja siinä ihmisten edut asetetaan etualalle. Tämä kävi erityisen hyvin ilmi 1600-luvulta lähtien, kun kristikunta kamppaili muuttuvan maailman keskellä.

Uhka kolmelta suunnalta

Heti kun uusi luonnontiede oli syntynyt 1600-luvulla, näytti sen ja uskonnon välinen yhteentörmäys väistämättömältä. Vaikuttavat tieteelliset läpimurrot loivat luonnontieteen ympärille erehtymättömyyden ja arvovallan sädekehän ja saivat aikaan vankan uskon tieteisiin, niin, uskonnon itsessään, pyhän lehmän. Tieteellisten ”tosiasioiden” valossa tuntui siltä, että uskonnollisia asioita koskevia väitteitä oli aivan mahdotonta näyttää toteen. Tiede oli uutta ja jännittävää; uskonto näytti vanhanaikaiselta ja yksitoikkoiselta.

Tällaista suhtautumistapaa uskontoon vahvisti valistuksena tunnettu sivistysvirtaus, joka pyyhkäisi halki Euroopan 1600- ja 1700-luvuilla. Se korosti henkistä ja aineellista edistystä ja hylkäsi poliittiset ja uskonnolliset auktoriteetit ja perinteet ja suosi kriittistä ajattelua. Tämän uskottiin olevan tiedon ja onnellisuuden lähde. Britannica-tietosanakirjan mukaan ”sen perimmäiset juuret” löytyivät ”kreikkalaisesta filosofiasta”.

Valistus oli pääasiassa ranskalainen ilmiö. Sen huomattavimpia edustajia Ranskassa olivat Voltaire ja Denis Diderot. Englannissa sen puolestapuhujina toimivat John Locke ja David Hume. Myös Yhdysvaltain itsenäisyysmiesten joukossa oli sen kannattajia, esimerkiksi Thomas Paine, Benjamin Franklin ja Thomas Jefferson. Itse asiassa Yhdysvaltain perustuslain edellyttämä kirkon ja valtion erottaminen toisistaan heijastaa valistusaatteita. Saksassa valistuksen tunnetuimpia edustajia olivat Christian Wolff, Immanuel Kant ja Moses Mendelssohn, joka oli säveltäjä Felix Mendelssohnin isoisä.

Kantin, joka suhtautui epäluuloisesti uskontoon, sanotaan määritelleen ”valistuksen” ”ihmishengen vapautumiseksi tämän itse asettamista holhoojista”. Yhdysvaltain Cornellin yliopistossa toimiva Allen W. Wood selittää, että tällä Kant tarkoitti ”prosessia, jonka avulla ihmisyksilöt saavat rohkeutta ajatella itse omasta puolestaan moraalia, uskontoa ja politiikkaa koskevissa kysymyksissä, sen sijaan että poliittiset, kirkolliset tai raamatulliset auktoriteetit sanelisivat heille heidän mielipiteensä”.

1700-luvun jälkipuoliskolla alkoi teollinen vallankumous, ensin Englannissa. Painopiste siirtyi maataloudesta tavaroiden tuotantoon ja valmistukseen koneiden ja kemiallisten prosessien avulla. Tämä järkytti maatalousvaltaisen yhteiskunnan tasapainoa ja sai tuhannet ihmiset tungeksimaan kaupunkeihin työnhakuun. Tuloksena oli työttömyysalueita, asuntopulaa, köyhyyttä ja monenlaisia uusia ammattitauteja.

Pystyisikö kristikunta selviytymään tästä kolmelta suunnalta tulevasta, luonnontieteen, valistuksen ja teollisuuden aiheuttamasta uhasta?

Jumalasta eroon pääseminen mahdollisimman hienovaraisesti

Valistusaatteiden mukaansa tempaamat ihmiset syyttivät uskontoa monista yhteiskunnan epäkohdista. Se ajatus, että ”yhteiskunta tulisi rakentaa Jumalan ja luonnonlakien ennalta määrättyjen piirustusten mukaan”, selittää teos The Encyclopedia of Religion, ”korvattiin sillä käsityksellä, että yhteiskunnan oli rakentanut tai oli saattanut rakentaa ihmisen oma taito tai kekseliäisyys. Tästä sai alkunsa maallinen, sosiaalinen humanismi, ja se puolestaan synnytti useimmat nykymaailman filosofisista ja sosiologisista teorioista.”

Näihin teorioihin kuului vaikutusvaltaisen ranskalaisen valistusfilosofin Jean-Jacques Rousseaun kannattama ”kansalaisuskonto”. Keskeisenä seikkana siinä oli yhteiskunta ja ihmisten asiainhoito pikemminkin kuin jokin jumalallinen Olento ja hänen palvontansa. Ranskalainen muistelmakirjailija Claude-Henri de Rouvroy kannatti ”uutta kristinuskoa”, kun taas hänen suojattinsa Auguste Comte puhui ”ihmisyysuskonnosta”.

1800-luvun loppupuolella kehittyi protestanttien keskuudessa sosiaalisena evankeliumina tunnettu amerikkalainen suuntaus; se oli läheistä sukua eurooppalaisille teorioille. Tuon teologisesti perustellun aatteen kannattajat väittivät, että kristityn tärkein velvollisuus on puuttua yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Protestanttien keskuudessa se on saanut suurta tukea nykyaikaan asti. Vastaavia katolisia suuntauksia löytyy Ranskan työläispappien ja vapautuksen teologiaa opettavien Latinalaisen Amerikan pappien joukosta.

Tämä suuntaus kuvastuu myös kristikunnan lähetyssaarnaajissa, kuten Time-aikakauslehden raportti vuodelta 1982 osoittaa: ”Protestanttien keskuudessa on alettu yhä enemmän kiinnittää huomiota ihmisten taloudellisiin ja sosiaalisiin perusongelmiin – – Yhä useammille katolisille lähetyssaarnaajille köyhien asian ajaminen merkitsee poliittisissa ja taloudellisissa järjestelmissä tehtävien radikaalien muutosten puoltamista – vaikka marxilaiset vallankumousliikkeet johtaisivatkin muutoksiin tähtäävää joukkoa. – – On tosiaankin olemassa lähetyssaarnaajia, jotka uskovat, ettei käännytystyö pohjimmiltaan kuulu heidän todelliseen tehtäväänsä.” Tällaiset lähetyssaarnaajat ovat ilmeisesti samaa mieltä ranskalaisen sosiologin Émile Durkheimin kanssa, joka esitti kerran: ’Uskonnollisen palvonnan todellinen kohde on yhteiskunta, ei Jumala.’

Kristikunta oli selvästikin pyrkimässä Jumalasta eroon uskonnossaan mahdollisimman hienovaraisesti. Sillä välin myös toisenlaiset voimat olivat vaikuttamassa.

Jumalan korvaaminen näennäisuskonnoilla

Kirkoilla ei ollut ratkaisuja teollisen vallankumouksen synnyttämiin ongelmiin. Mutta näennäisuskonnoilla, jotka olivat erilaisten aatteiden ja maailmankatsomusten tuotteita, mielestään oli, ja ne etenivät nopeasti täyttääkseen tyhjiön.

Jotkut ihmiset esimerkiksi löysivät elämälleen tarkoituksen rikkauksien ja omaisuuden tavoittelusta, ja tähän itsekeskeiseen taipumukseen teollinen vallankumous vetosi. Materialismista tuli uskonto. Kaikkivaltias Jumala korvattiin ’kaikkivaltiaalla Dollarilla’. Erään George Bernard Shaw’n näytelmän henkilö viittasi tähän huudahtaessaan: ”Olen miljoonamies. Se on uskontoni.”

Toiset kääntyivät poliittisten liikkeiden puoleen. Sosialistinen filosofi Friedrich Engels, Karl Marxin työtoveri, ennusti sosialismin lopulta korvaavan uskonnon ja omaksuvan uskonnollisia piirteitä. Sosialismin sitten saadessa jalansijaa halki Euroopan ”oli huomattavana tekijänä sosialistien luopuminen juutalaisuudesta ja kristillisyydestä ja kääntyminen jonkin korvikkeen puoleen”, sanoo eläkkeellä oleva professori Robert Nisbet.

Koska kristikunta oli epäonnistunut kamppailussaan muuttuvaa maailmaa vastaan, saattoivat muunlaiset voimat kehittyä. Tietosanakirja World Christian Encyclopedia lukee näihin ”sekularismin eli maallistumisen, tieteellisen materialismin, ateistisen kommunismin, nationalismin, natsismin, fasismin, maolaisuuden, liberaalin humanismin ja lukuisat kehitellyt ja keksityt näennäisuskonnot”.

Kun otamme huomioon sen, millaista hedelmää nämä filosofiset näennäisuskonnot ovat tuottaneet, niin englantilaisen runoilijan John Miltonin sanat tuntuvat erittäin osuvilta: ”Niin tyhjää, petollista viisautta.”

Kompromissin etsiminen

Miljoonat ihmiset olivat jääneet toisaalta tehottomien kirkkojärjestelmien ja toisaalta petollisten näennäisuskontojen väliin, ja he etsivät jotakin parempaa. Jotkut ajattelivat löytäneensä sen eräästä deismin muodosta, joka tunnetaan myös ”luonnollisena uskontona”. Deismi saavutti huomattavan aseman varsinkin Englannissa 1600-luvulla, ja sitä on kuvailtu kompromissiksi, joka hyväksyi tieteen hylkäämättä kuitenkaan Jumalaa. Deistit olivat sen vuoksi keskitietä kulkevia vapaa-ajattelijoita.

Kirjailija Wood selvittää: ”Perusmerkityksessään deismi tarkoittaa uskoa yhteen Jumalaan ja uskonnon harjoitukseen, joka yliluonnollisen ilmoituksen sijasta perustuu yksinomaan luonnollisille syille.” Mutta kieltämällä ”yliluonnollisen ilmoituksen” jotkut deistit menivät niin pitkälle, että he hylkäsivät Raamatun lähes kokonaan. Nykyään tätä termiä käytetään vain harvoin, vaikkakin sellaiset kristityiksi tunnustautuvat, jotka hylkäävät kirkon tai Raamatun auktoriteetin ja pitävät omia mielipiteitään tai vaihtoehtoisia elämänkatsomuksia parempina, itse asiassa pitävät kiinni deismin periaatteista.

Rinnakkaisia evoluutioteorioita

Dramaattisin yhteenotto uskonnon ja luonnontieteen välillä käytiin sen jälkeen, kun vuonna 1859 julkaistiin Darwinin teos Lajien synty, jossa hän esitteli evoluutioteoriansa. Uskonnolliset johtajat, varsinkin Englannissa ja Yhdysvalloissa, ensin kielsivät tämän teorian voimakkain sanakääntein. Mutta pian vastustus vaimeni. The Encyclopedia of Religion kertoo, että Darwinin kuoleman aikoihin ”mietiskelevimmät ja kaunopuheisimmat papit olivat raivanneet tiensä siihen johtopäätökseen, että evoluutio sopi täysin yhteen valistuneen Raamatun tuntemuksen kanssa”.

Tässä saattaa olla selitys siihen, miksi Vatikaani ei ole koskaan pannut Darwinin kirjoja ”Kiellettyjen kirjojen luetteloonsa”. Se saattaa myös selittää syyn yleisön reaktioon ”Maailman uskontojen parlamentin” kokouksessa Chicagossa Yhdysvalloissa vuonna 1893. Buddhalaisten ja hindujen kuunnellessa muuan ”kristitty” puhuja sanoi: ”Evoluutioteoria täyttää aukon, joka on aivan uskontomme alussa, ja jos tiede on yleensä ottaen tyytyväinen evoluutioteoriaansa luomisen menetelmänä, niin myöntymys on liian kylmäkiskoinen sana, jolla niiden, joiden asia on tuntea Jumalan tiet ja rakastaa niitä, tulisi toivottaa se tervetulleeksi.” Kerrotaan, että tätä lausuntoa tervehdittiin äänekkäin suosionosoituksin.

Tämä asenne ei ole mitenkään yllättävä, kun otetaan huomioon, millaisen suosion niin sanottu vertaileva uskontotiede saavutti 1800-luvun loppupuolella. Kyseessä oli maailman uskonnoista tehty tieteellinen tutkimus, jonka tarkoituksena oli saada selville, millainen suhde eri uskonnoilla on toisiinsa ja miten ne ovat saaneet alkunsa. Englantilainen antropologi John Lubbock esimerkiksi esitti teorian, jonka mukaan ihmiset olivat aluksi ateisteja ja kehittyivät sitten vähitellen fetisismin, luonnonpalvonnan ja šamanismin kautta monoteisteiksi eli yksijumalaisuuden kannattajiksi.

Teos The Encyclopedia of Religion kuitenkin selittää: ”Tämän näkemyksen mukaan uskonto ei ollut jumaluuden paljastama ehdoton totuus, vaan kertomus ihmisten Jumalaa ja moraalia koskevien käsitysten kehittymisestä.” Niiden, jotka hyväksyivät tämän teorian, ei siis ollut vaikea hyväksyä deismiä, ”kansalaisuskontoa” tai ”ihmisyysuskontoa” uskonnon kehityksen tikapuiden seuraavina puolapuina.

Mihin tällainen näkemys loppujen lopuksi johtaa? Jo 1800-luvulla englantilainen filosofi Herbert Spencer sanoi, että yhteiskunta oli siirtymässä edistyneeseen järjestelmään, josta uskonto ei enää löytänyt itselleen sopivaa paikkaa. Ja professori Nisbet huomautti, että tällä 1900-luvulla sosiologit uskovat yleisesti siihen, että uskonto ”vastaa joihinkin ihmisten psykososiaalisiin tarpeisiin, ja siihen asti kun näistä tarpeista joko tulee tai ei tule ihmislajin biologisen evoluution uhreja, pysyy uskonto muodossa tai toisessa sinnikkäästi todellisuutena ihmiskulttuurissa”. (Kursivointi meidän.) Sosiologit eivät siis sulje pois sitä mahdollisuutta, että ”evoluution eteneminen” saattaa jonakin päivänä johtaa tilanteeseen, jossa uskontoa ei ole olemassa lainkaan!

Tosi palvonnan etsiminen voimistuu

1800-luvun puolivälissä oli selvää, että noin 200 vuoden ajan kristikunta oli käynyt toivotonta taistelua muuttuvaa maailmaa vastaan. Sen uskonto ei ollut rappeutunut juuri muuksi kuin maailmalliseksi filosofiaksi. Asia koski miljoonia vilpittömiä ihmisiä. Tosi palvonnan etsiminen voimistui. Voitiin todella sanoa, että kristikunnan uudistaminen oli mahdotonta. Sen sijaan tarvittiin tosi palvonnan ennallistamista. Tästä kerrotaan enemmän lokakuun 22. päivän numerossamme.

[Tekstiruutu s. 23]

Kristikunta sovittelee muuttuvan maailman painostamana

UUDEN LUONNONTIETEEN SYNTY heikensi uskoa näkymättömiin asioihin ja loi epäilyksen varjon kaiken sellaisen ylle, jota tiede ei pystynyt ”todistamaan”. Kristikunta teki myönnytyksiä Raamatun totuuden suhteen omaksumalla vailla todisteita olevia, tieteellisiksi kutsuttuja teorioita, kuten evoluutioteorian, ja pitämällä Jumalan valtakunnan sijasta tieteellistä osaamista parannuskeinona maailman ongelmiin.

POLIITTISTEN IDEOLOGIOIDEN NOUSU (kapitalismi, demokratia, sosialismi, kommunismi ja niin edelleen) aikaansai kansallismielisiä selkkauksia ja ideologisia riitoja ja saattoi siten hämärän peittoon sen Raamatun totuuden, että maapallon oikeutettu Hallitsija on Jumala, ei ihminen. Kristikunta sovitteli Raamatun periaatteiden noudattamisessa rikkomalla kristillisen puolueettomuuden ja sekaantumalla sotiin, joissa samaan uskontoon kuuluvia yllytettiin toisiaan vastaan. Kristikunta aktiivisesti tai passiivisesti tuki poliittisia näennäisuskontoja.

KORKEAMPI ELINTASO, jonka teollisuuden ja tieteen vallankumoukset olivat tehneet mahdolliseksi, edisti itsekästä oman edun tavoittelua ja toi yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden ja eriarvoisuuden etualalle. Kristikunta sovitteli laiminlyömällä Jumalan edut ja keskittymällä ajamaan ihmisten etuja, jotka olivat luonteeltaan sosiaalisia, taloudellisia, ekologisia tai poliittisia.

[Tekstiruutu s. 25]

Kumpi on oikeassa?

Raamattu sanoo: Ihmiset luotiin täydellisiksi ja heille opetettiin, miten he voivat palvoa Luojaansa Hänen hyväksymällään tavalla; he kuitenkin kapinoivat Jumalaa vastaan, ja noin 6000 vuoden kuluessa he ovat rappeutuneet sekä fyysisesti että moraalisesti ja edenneet aina vain kauemmaksi siitä tosi uskonnosta, jota he alun perin harjoittivat.

Biologisen ja uskonnollisen evoluution kannattajat sanovat: Ihmiset ovat kehittyneet alkeellisesta alusta, ja he olivat ateisteja, joilla ei ollut mitään uskontoa; lukemattomien miljoonien vuosien kuluessa he ovat edistyneet sekä fyysisesti että moraalisesti ja edenneet aina vain lähemmäksi utopistista uskonnollisen, sosiaalisen ja moraalisen kehityksen tilaa.

Kun nyt tiedät, millaista on ihmisten käyttäytyminen, millaisessa tilassa ihmiskunta nykyään on ja millainen on uskonnon asema tämän päivän maailmassa, niin mitä itse ajattelet? Kumpi näkemys mielestäsi pitää paremmin yhtä tosiasioiden kanssa?

[Kuva s. 24]

Darwinin Lajien synnyssä esittämistä todistamattomista teorioista tuli monille se veruke, jolla he luopuivat uskostaan ilmoituksen Jumalaan

[Lähdemerkintä]

Harper’s