Yritin muuttaa maailmaa
OLEN syntynyt kesäkuussa vuonna 1954 New Orleansissa Yhdysvaltain Louisianan osavaltiossa. Olin viides perheen 11 lapsesta. Vanhempani olivat hartaita katolilaisia ja lähettivät meidät siksi kirkon ylläpitämään kouluun. Olin alttaripoikana kirkossa, monena aamuna nousin varhain mennäkseni messuun, ja hyvin nuoresta lähtien tavoitteenani oli tulla katoliseksi papiksi ja palvella Jumalaa ja ihmisiä. Niinpä peruskoulusta päästyäni menin Saint Augustinen jumalallinen sana -nimiseen pappisseminaariin Bay Saint Louisiin Mississipin osavaltioon.
Siellä ollessani havaitsin, että papit eivät olleet niin pyhiä kuin olin ajatellut. Huomasin, että he valehtelivat, kiroilivat ja juopottelivat. Eräs pappi harrasti homoseksuaalisia suhteita. Erään papin luona kävi usein erään toisen papin sukulaistyttö, joka myöhemmin alkoi odottaa tuolle papille lasta. Ratkaisu tähän oli se, että pappi siirrettiin toiseen uskonnolliseen oppilaitokseen. Harhakuvitelmani romahtivat, ja kiihkeä pyrkimykseni tulla papiksi tukahtui, mutta haluni palvella Jumalaa kyti edelleen.
Asuin seminaarissa ja rukoilin siellä, mutta kävin lukiota, jonka oppilaista useimmat olivat valkoihoisia. Olin kyllä ennenkin joutunut monenmoisen syrjinnän kohteeksi, varsinkin olin kuullut noita alituisia muistutuksia ”alempiarvoisesta asemastani”, nähnyt juomalaitteiden ja WC:iden luona kilpiä, joissa sanottiin ”Vain valkoisille” ja ”Vain värillisille”, sekä huomannut halveksivia, rasistisia töherryksiä rakennusten seinissä, esimerkiksi ”Nekruilta pääsy kielletty”.
Mutta lukiossa koin kaiken tällaisen suoremmin itseeni kohdistuvana. Halventava nimittely, rotuvitsien loputon tulva, valkoihoisten opiskelijoiden puolueellinen suosiminen ja tummaihoisten syrjintä saivat minut katkeroitumaan. Jotkut vähemmistönä olleista mustista opiskelijoista ajattelivat, että on tarpeen pitää puukko- ja tai partaveitsiä mukana kaiken varalta. Minäkin tulin vedetyksi mukaan aktivistien toimintaan, esimerkiksi boikottien järjestämiseen.
’Kuinka ihmiset voivat tehdä tällaista toisille ihmisille?’
Lukioaikanani luin Malcolm X:n omaelämäkerran The Autobiography of Malcolm X. Jouduin täysin tuon kirjan lumoihin. Illalla sen jälkeen, kun valot oli sammutettava, otin kirjan vuoteeseen ja luin sitä huopien alla taskulampun valossa. Luin myös Afrikan orjakauppaa käsitteleviä kirjoja. Minulla oli kirjoja, joissa oli kaaviokuvia orjalaivoista, ja niissä näytettiin, kuinka mustat olivat olleet kuin sillit tynnyrissä; kun joku heistä kuoli, hänet vain heitettiin yli laidan noita laivoja seuranneiden haiden syötäväksi. Tällaiset asiat syöpyivät mieleeni. Unessa näin yöllä tuollaisia asioita tapahtuvan ihmisille ja ihmettelin: ’Kuinka ihmiset voivat tehdä tällaista toisille ihmisille?’ Aloin vihata valkoihoisia.
Ollessani yliopistossa mustat pantterit -järjestöön kuuluvia tuli yliopistoalueelle, ja olin valmis ottamaan heidät vastaan. He uskoivat, että voima tuli pyssynpiipusta ja että Amerikassa täytyi olla verenvuodatusta rotujen välillä. Olin samaa mieltä heidän kanssaan. He halusivat minun liittyvän heidän riveihinsä, mutta en liittynyt. Myin heidän ”Musta pantteri” -nimistä lehteään ja käytin huumeita heidän kanssaan, mutta en voinut olla samaa mieltä heidän ateismistaan. Uskoin yhä Jumalaan, vaikka olin pettynyt katolisuuteen seminaarissa näkemieni pappien moraalittomuuden ja ulkokultaisuuden vuoksi. Näihin aikoihin harkitsin vakavasti itsemurhan tekemistä hyppäämällä sillalta alas Mississippijokeen.
Pian tämän jälkeen muuan mustat muslimit -nimisen järjestön jäsen tuli yliopistoalueelle ja myi ”Muhammad puhuu” -nimistä lehteä. Keskustelimme tummaihoisen ihmisen ahdingosta, ja aloin käydä mustien muslimien kokouksissa. He vihasivat valkoihoisia – juuri he tutustuttivat minut siihen ajatukseen, että valkoinen mies oli paholainen. Hän ei ole pelkästään pirullinen, vaan hän on itse asiassa Paholainen – tämä selitti sen, miksi valkoiset syyllistyivät sellaisiin hirvittäviin raakuuksiin mustia kohtaan. Mitä he olivat tehneet Amerikan intiaaneille ja mustaihoisille orjakaupassa? Tappaneet miljoonia!
Varmastikaan kaikki eivät voisi olla paholaisia
Niinpä minusta tuli musta muslimi. Luovuin sukunimestäni Dugué, koska se oli ranskalainen, ja korvasin sen X:llä. Minusta tuli Virgil X. Mustana muslimina olin hyvin innokas myymään heidän sanomalehteään sekä kovasti mukana heidän muussa toiminnassaan. Minusta tuntui, että tämä oli oikea tapa palvella Jumalaa. Mutta vietettyäni jonkin aikaa mustien muslimien parissa aloin epäillä joitakin heidän opetuksiaan ja joitakin heidän tapojaan – jopa sitä ajatusta, että valkoinen mies oli paholainen.
Minulla oli tosin ollut huonoja kokemuksia valkoihoisten kanssa elämäni aikana, mutta olivatko he kaikki ehdottoman varmasti paholaisia? Ajattelin valkoihoista koripallovalmentajaa, joka oli sympaattinen mustia kohtaan. Sitten oli nuori, valkoihoinen asianajaja, joka edusti minua New Orleansin koululautakuntaa vastaan nostetussa rotusyrjintää koskeneessa oikeusjutussa. Olen tuntenut elämäni aikana muitakin mukavia valkoihoisia – varmastikaan kaikki eivät voisi olla paholaisia.
Mietin myös ylösnousemusta. Mustat muslimit opettivat, että kun kuolet, se on loppusi – siinä kaikki! Mutta minä päättelin: ’Jos Jumala pystyy luomaan ihmisen tomusta, varmasti hän voi herättää hänet haudasta.’ Sitten ovat vielä mustien muslimien taloudelliset näkökohdat. Myin 300 kappaletta ”Muhammad puhuu” -nimistä lehteä viikossa, 1200 lehteä kuukaudessa, ja vein rahat heille. Meidän täytyi maksaa säädetyt maksut. Saarnaaminen pyöri paljon rahan ympärillä. Sain nukuttua noin neljä tuntia yössä. Omistin koko elämäni mustille muslimeille. Ja nyt joitakin heidän opetuksiaan koskevat epäilykset kasvoivat mielessäni. Kaikki nuo asiat kiersivät kehää päässäni ja vaivasivat minua.
Eräänä päivänä joulukuussa 1974 ollessani työpaikallani nuorisotalolla kaikki nämä ajatukset alkoivat pyöriä vimmatusti edestakaisin mielessäni. Minusta ei ollut koskaan ennen tuntunut tällaiselta. Luulin, että olin tulossa hulluksi. Minun täytyi päästä nopeasti ulos, ennen kuin jotain ikävää sattuisi. Minun täytyi saada vähän tilaa hengittää ja hieman aikaa miettiä, minne elämäni oli minua kuljettamassa. Sanoin nuorisotalossa oleville, että minun täytyi lopettaa työni sen päivän osalta. En antanut heille mitään selitystä.
Pyysin Jumalaa näyttämään minulle totuuden
Lähdin työstä ja kiiruhdin kotiin. Laskeuduin polvilleni ja rukoilin Jumalaa. Rukoilin, että löytäisin totuuden. Ensimmäistä kertaa rukoilin Jumalaa näyttämään minulle totuuden, näyttämään minulle järjestön, jolla oli se. Aikaisemmin olin rukoillut keinoa auttaa tummaihoisia ja oikean, valkoisia vihaavan rasistisen järjestön löytämistä. Mutta nyt rukoilin vain totuutta – olipa se mikä tahansa, olipa se missä tahansa. ”Jos olet Allah, auta minua. Jos et ole Allah, niin oletpa kuka tahansa, pyydän, että autat minua. Auta minua löytämään totuus.”
Käytin tuolloin jälleen oikeaa nimeäni, Virgil Duguéta. Asuin yhä äitini ja isäni kanssa New Orleansissa. Seuraavana päivänä, kun heräsin rukoiltuani hartaasti Jumalaa, löysin kotoa Vartiotorni-lehden. En tiedä, mistä lehti oli tullut sinne. Se oli epätavallista, koska en ollut milloinkaan aikaisemmin nähnyt mitään Jehovan todistajien kirjallisuutta kotona. Kysyin muilta perheenjäseniltä, tiesivätkö he, mistä se oli tullut. Kukaan ei tiennyt. Jonkun on täytynyt sujauttaa se oven alta.
Lehtinumero oli päivätty 15. joulukuuta 1974 (suom. 15.12.1975). Kannessa oli kuva Mariasta, Joosefista ja seimessä lepäävästä Jeesuksesta – valkoihoisia ihmisiä! Otsikossa kysyttiin: ”Tällä tavallako Jeesusta Kristusta kunnioitetaan?” Ajattelin: ’He vastaavat kuitenkin myönteisesti ja sanovat, että sinun pitäisi palvoa Jeesusta.’ Jos se olisi ollut mikä tahansa muu lehtinumero, olisin luultavasti heittänyt sen syrjään. Mutta avasin sen ja silmäilin ensimmäistä kirjoitusta ja tajusin, että siinä sanottiin, ettei Jeesus ole Jumala ja ettei Jeesusta tulisi palvoa. Minulle se oli aivan uutta! Olin luullut, että kaikissa kristikunnan lahkoissa palvottiin Jeesusta ja että niiden kaikkien jäsenet ajattelivat Jeesuksen olevan Jumala.
Mutta koska olin kuulunut mustiin muslimeihin, tiesin, ettei Jeesus ole Jumala. He olivat lukeneet monia raamatunkohtia, jotka osoittivat, ettei Jeesus ollut Jumala, muun muassa Johanneksen 14:28:n: ”Isä on minua suurempi.” He opettivat, että Jeesus oli profeetta, ja mustien muslimien johtajan Elijah Muhammadin otaksuttiin olevan viimeinen profeetta. Tiesin siis, että Jeesus ei ollut Jumala, ja kun luin sen tästä kirjoituksesta, minusta tuntui kuin taakka olisi pudonnut hartioiltani. Luettuani kirjoituksen loppuun istuin sanattomana. En tiennyt mitä ajatella. En ollut vakuuttunut, että tämä oli totuus. Mutta ensimmäistä kertaa tajusin, etteivät kaikki niin kutsutut kristilliset uskonnot viettäneet joulua tai muita pakanallisia pyhäpäiviä. Ja koska olin rukoillut löytäväni totuuden, ajattelin: ’Voisiko tämä olla se? Onko tämä vastaus rukoukseeni?’
Etsin puhelinluettelosta kaikki niin kutsutut kristilliset kirkot. Soitin niihin ja kysyin yksinkertaisesti: ”Vietättekö joulua?” Jos sieltä vastattiin ’kyllä’, suljin puhelimen. Lopulta jäljellä olivat vain Jehovan todistajat. Voisiko tämä olla vastaus rukoukseeni? En ollut koskaan kuunnellut heitä. Ehkä nyt oli aika kuunnella. Soitin heidän valtakunnansaliinsa. Valkoihoinen mies vastasi puhelimeen. Hän halusi tulla kotiini tutkimaan Raamattua kanssani. Mutta olin varovainen. Kieltäydyin. Hän oli valkoinen; hän voisi kaikesta huolimatta olla paholainen.
Esitin kysymyksiä, sain vastauksia
Niinpä keskustelimme puhelimessa. Olin tyytyväinen ensimmäistä kertaa elämässäni. Soitin hänelle päivittäin, esitin lisää kysymyksiä ja sain uusia vastauksia. Hän todisteli asiat minulle. Hän esitti raamatunkohtia sanojensa tueksi. Se teki minuun syvän vaikutuksen. Ensimmäistä kertaa joku käytti Raamattua vastatessaan kysymyksiini. Toivon säde alkoi sarastaa sisälläni. Sain ”Pyhän Raamatun Uuden maailman käännöksen”, jossa oli pieni hakemisto takana. Syvennyin siihen ja opin monia muita totuuksia.
Kuukautta myöhemmin muutin Dallasiin Texasiin. Sen jälkeen kun olin asettunut aloilleni, soitin paikalliseen valtakunnansaliin. Puhelimeen vastannut henkilö kävi hakemassa minut salissa pidettävään kokoukseen. Siellä minut esiteltiin eräälle Jehovan todistajalle, joka suostui tutkimaan kanssani. Tutkistelu pidettiin hänen kotonaan. Tunsin hengellistä nälkää, niinpä tutkimme kolme kertaa viikossa, useita tunteja kerrallaan. Hänen nimensä oli Curtis. Minulla oli tapana olla portailla odottamassa häntä, kun hän tuli työstä kotiin. Hän oli hyvin kärsivällinen minun kanssani. En tajunnut, että Raamatun kotitutkisteluja johdettiin tavallisesti kerran viikossa ja vain yhden tunnin ajan, eikä Curtis koskaan kertonut sitä minulle. Hän alkoi tutkia kanssani tammi- tai helmikuussa vuonna 1975; saimme tutkittua kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään tuon vuoden toukokuussa.
Hieman tämän jälkeen palasin New Orleansiin, olin Jehovan todistajien seurassa valtakunnansalissa ja aloin käydä talosta taloon julistamassa Valtakunnan hyvää uutista. Minusta tuntui, että koska olin ollut niin innokas mustana muslimina ja käyttänyt 100 tai 150 tuntia kuukaudessa ”Muhammad puhuu” -lehtien myymiseen ja nukkunut vain neljän tunnin unet, minun täytyi olla innokas Jehovan todistajanakin. Niinpä sen lisäksi että tutkin, myös saarnasin ja johdin monia raamatuntutkisteluja muiden luona. Muistan itse asiassa, kuinka eräässä palveluskokouksen ohjelmassa puheenjohtaja kysyi minulta:
”Kuinka paljon aikaa käytit kenttäpalvelukseen viime kuussa?”
”Noin sata tuntia.”
”Kuinka monta raamatuntutkistelua sinulla on?”
”Kymmenen.”
Kaikkialla yleisön keskuudessa kuiskailtiin näistä suurista luvuista, mutta minä kummastelin: ’Sanoinko jotain väärin? Enkö tee tarpeeksi?’
Toiveeni toteutuivat
Edistyin vihkiytymiseen saakka, ja kävin kasteella 21. joulukuuta 1975. Seuraavana vuonna Jehova siunasi minua suurenmoisella Brenda-nimisellä vaimolla. Tapasin itse asiassa Brendan ensimmäisen kerran sinä päivänä, jona kävin kasteella. Hän oli silloin kokoaikainen Valtakunnan julistaja, ja hän jatkoi siinä työssä naimisiinmenomme jälkeenkin. Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1978, aloitin kokoaikaisen saarnaamisen hänen kanssaan. Kaksi vuotta sen jälkeen, vuonna 1980, Brenda ja minut kutsuttiin Beetel-perheen jäseniksi Brooklynissa New Yorkissa sijaitsevaan Jehovan todistajien maailmankeskukseen. Palvelemme Jehovaa yhä siellä.
Kun katson elämääni taaksepäin, ajattelen nuoruusvuosiani, jolloin tavoitteeni oli tulla katoliseksi papiksi ja palvella Jumalaa ja ihmisiä. Mietin, kuinka etsin kaiken tarkoitusta, ensin mustien panttereiden ja sitten mustien muslimeiden kanssa, ja muistan ajan, jolloin petyin näihin liikkeisiin, aivan niin kuin olin pettynyt aiemmin papistoon. Mutta kaiken tämän keskellä uskoni Jumalaan ei milloinkaan horjunut. Kiitän Jehovaa siitä, että hän pelasti minut vääristä uskonnollisista ja poliittisista kokeiluista ja asetti minut totuuden ja elämän tielle.
Nuoruuden toiveeni palvella Jumalaa ja ihmisiä on lopultakin toteutunut! – Kertonut Virgil Dugué.
[Kuva s. 23]
Virgil ja Brenda Dugué