Lähde kanssamme jokiristeilylle Chobeen

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN ETELÄ-AFRIKAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

ISTUMME veneessä Chobejoella Etelä-Afrikan sydämessä. Olemme saapuneet lomamme kohokohtaan. Kuulemme veden loiskivan kevyesti venettä vasten muiden matkustajien astuessa siihen. Rantapenkereellä kaislat huojuvat miellyttävässä tuulessa. Olemme kiitollisia siitä, että pilvet suojaavat meitä Afrikan polttavalta auringolta.

”Toivon norsujen tulevan juomaan tapansa mukaan nyt iltapäivällä”, sanoo Jill, tämän risteilyn järjestävän hotellin suhdetoimintapäällikkö. Niin mekin toivomme. Chobejoki on kuuluisa norsuistaan. Chobejokeen rajoittuvan Botswanan pohjoisosassa on arviolta 45000 norsua – Afrikan eteläosan suurin norsukanta. ”Mutta”, Jill varoittaa, ”viimeaikaisten sateiden vuoksi emme ole nähneet norsuja kolmeen päivään.”

Chobejoella on kuitenkin vaikka kuinka paljon muuta houkuttelevaa nähtävää. Näemme veneessä olevassa kaukalossa neljä kuollutta kalaa. ”Tapaamme aina kiljumerikotkia, jotka odottavat, että kaloja heitettäisiin veteen”, sanoo Rainford, botswanalaisen veneemme kapteeni. Onnistummekohan me kuvaamaan yhtä näistä linnuista sen syöksyessä hakemaan ateriaa? Jännityksemme tiivistyy, kun The Fish Eagle -niminen toinen turistivene menee ohi. Meidän veneemme nimi on Mosi-Oa-Tunya, Victorian putousten afrikkalainen nimitys. Chobejoki yhtyy mahtavaan Zambeziin syöksyäkseen kuuluisiin vesiputouksiin, jotka ovat täältä noin tunnin ajomatkan päässä.

Usko tai älä, pian sen jälkeen, kun Mosi-veneemme irtautuu, näemme norsuja kiikareillamme. Mutta ollessamme vielä kaukana ne valitettavasti menevät takaisin pensaikkoon. ”Kolme viikkoa sitten”, muistelee matkaoppaamme Sandy, ”näimme laumoja, joissa oli satoja norsuja.” Seuraavaksi huomiomme kiinnittyy kuuteen kuduun, jotka tuijottavat meitä rantatöyräältä. Kun moottoriajoneuvo lähestyy näitä antilooppeja, ne tavallisesti säntäävät karkuun. ”Ne näyttävät pelkäävän vähemmän joella kulkevaa venettä”, sanoo Sandy.

Vihlova huuto katkaisee kyyhkysten pehmeän kujerruksen. Mikä lintu tuo on? ”Selvästi erottuva kiljumerikotkan kajahteleva kutsuhuuto on Chobejoen tunnuspiirre”, selittää tri Anthony Hall-Martin kirjassaan Elephants of Africa (Afrikkalaiset norsut). Neljä näistä komeista linnuista katselee meitä jokea reunustavista puista. Säädämme nopeasti kameramme, kun Sandy heittää kalan. Vihjeen saatuaan ensimmäinen lintu lähtee oksaltaan ja liitää meitä kohti. Seuraavaksi kuulemme räiskähdyksen kalan puristuessa lujasti linnun kynsiin. Sitten lehauttamalla majesteettisia siipiään se nousee vedestä ja päästää ilmoille voittoisan huudon – VAU – kajou – kvau. Kiljumerikotkan pienten aivojen ohjaama silmien, kynsien, äänen ja siipien yhteistyö saa meidät vallan mykistymään. Lukuun ottamatta kameroiden napsahduksia veneessä vallitsee syvä hiljaisuus, kun tämä vaikuttava näytös toistuu vielä kolme kertaa.

Veneen jatkaessa matkaa onnistumme näkemään vedessä leikkimässä norsulauman, johon kuuluu, poikaset mukaan lukien, 26 norsua. Näitä katsellessa muistuvat mieleen Bruce Aikenin sanat kirjasta The Lions and Elephants of the Chobe (Choben leijonat ja norsut): ”Kun kovin jano on sammutettu, aikuiset käyttävät kärsäänsä ruiskuttaakseen kaikessa rauhassa viileää vettä päälleen. Jotkut yksilöt, varsinkin nuoret aikuiset ja koiraat, uskaltautuvat varsin todennäköisesti joelle, uivat leikkisästi ja peuhaavat ympäriinsä niin, että vain niiden kärsän pää näkyy pinnan yläpuolella – se toimii ikään kuin snorkkelina. Kaikkein hauskinta on kuitenkin poikasilla. Leikin aika on nyt alkanut, ja ne hyppivät lakkaamatta ja ajavat toisiaan takaa – –. Sen jälkeen kun jano on sammutettu, on aika siirtyä seuraavaan ohjelmanumeroon, epäilemättä mieliohjelmaan – mutakylpyyn. – – Aivan liian pian vanhat ilonpilaajanaaraat, joiden sana on laki, päättävät, että on aika lähteä pois.”

Ikävä kyllä suuren kaksikantisen aluksemme lähestyminen tekee ”ilonpilaajanaaraiden” olon levottomaksi, ja ne johtavat lauman pois, mutta ehdimme kuitenkin ottaa ennen sitä muutamia valokuvia.

Päivä ei ole vielä lopussa, ja Chobejoella on muitakin yllätyksiä tarjottavanaan. Ympäröivän Kalaharin autiomaan pölyn vuoksi auringonlaskut joella ovat silmää hiveleviä. Juuri illalla alkavat myös laiskat virtahevot liikehtiä, kun ne valmistautuvat lähtemään vedestä öisiin syöminkeihinsä. Täällä suuresta, turvallisen kokoisesta veneestämme on selvästi etua. ”Voitte pelkäämättä päästä lähelle virtahepoa”, sanoo Rainford.

Soinnikas, syvä törähtely antaa merkin saapumisestamme virtahepoaltaaseen, joka sijaitsee erään saaren vieressä joella. Veden alla olevien virtahepojen suuret päät tulevat näkyviin yksi toisensa jälkeen jommallekummalle puolellemme. Yhtäkkiä kaksi virtahepoa syöksyy toisiaan kohti suut ammollaan – suuhun mahtuisi ihminen istumaan kyykkysilleen. Sitten läheltä saarta, missä vesi on matalaa, kävelee yksi virtahepo suoraan meitä kohti – niin lähelle, että sen massiivinen ruumis täyttää kameramme linssin. Kun vesi syvenee, sen pää painuu upoksiin ja suuri takaosa jää pystyyn kohti taivasta. Kun virtahepo sitten tyhjentää keuhkonsa, sen suunnaton vartalo vajoaa alas.

Olemme yllättyneitä saadessamme tietää virtahevon olevan erittäin ketterä vedessä siitä huolimatta, että se saattaa painaa jopa neljä tonnia. ”Se voi uida nopeammin kuin monet kalat kömpelöstä vartalostaan huolimatta, ja kirkkaassa vedessä sen voidaan usein nähdä uivan nopeasti aivan pinnan alla”, sanoo Bradley Smith kirjassaan The Life of the Hippopotamus (Virtahevon elämä). Tai jos virtahevot mieluummin haluavat, ne voivat käyttää voimakkaita jalkojaan poukkoillakseen syvän joenuoman poikki. Ihmisen Luoja sanookin osuvasti:

”Tässä on nyt – – [”virtahepo”, engl. viitelaitoksen alaviite], jonka olen tehnyt kuten sinutkin. Se syö vihreää ruohoa niin kuin sonni. Katso sen voima on sen lanteissa ja sen toimintatarmo sen vatsalihaksissa. Jos joki käy rajuksi, se ei joudu pakokauhun valtaan. Se on luottavainen, vaikka Jordan kuohuisi sen kitaan.” (Job 40:15, 16, 23, UM) Kun tällaiset pelottavat esimerkit ”toimintatarmosta” ympäröivät meitä, tajuamme entistä paremmin, kuinka tarpeellista meidän on osoittaa kunnioitusta sitä Persoonaa kohtaan, joka teki ne. ”Kukapa kävisi kiinni sen silmiin, lävistäisi heittoaseella sen turvan?” kysyy Jehova Jumala muistuttaen meitä inhimillisistä rajoituksistamme. – Job 40:19.

Olemme kahden vaiheilla, katselisimmeko loistavaa auringonlaskua vai virtahepoa, emmekä haluaisi vielä lähteä, kun tulee aika, jolloin veneemme on palattava. Myöhemmin katselemme hämmästyneinä joen rannalla sijaitsevasta olkikattoisesta majastamme, kun taivas muuttuu vaaleanpunaiseksi ja oranssiksi värien kuvastuessa kauniisti veteen. Mietiskelemme niitä jännittäviä asioita, joita olemme nähneet ja kuulleet. ”Jos haluatte todella päästä lähelle villieläimiä”, Sandy neuvoo meitä, ”teidän pitäisi käyttää pientä moottorivenettä.” Päätämme noudattaa hänen neuvoaan ja vuokrata pienen moottoriveneen seuraavaksi iltapäiväksi.

Tällä kertaa todella näemme lähempää villieläimiä, vaarallista virtahepoa lukuun ottamatta, ja voimme jopa koskettaa kaisloja ja lumpeita. Katselemme kirjokalastajia, kun ne leijailevat liikkumatta veden yläpuolella etsiessään pikkukaloja. Ympärillämme lentelee muitakin värikkäitä lintuja, ruskopääkalastajia ja valkokurkkumehiläissyöjiä, sekä yksivärisempiä pääskysiä. Sitten on myös suurempia lintuja, jotka viihtyvät joella olevien saarten suojissa – niilinhanhia, jassanoita, merimetsoja ja haikaroita, muutamia mainitaksemme. Ohitamme puoliksi veden alla olevan puun, jonka koristeena on muutamia näistä linnuista.

Saavumme lopulta paikkaan, jossa olimme nähneet norsulauman edellisenä päivänä. Tällä kertaa huomaamme yksinäisen koiraan, joka suhtautuu meihin välinpitämättömästi ja jatkaa juomistaan ja syömistään. Sitten, kun olemme lähdössä pois, pensaikosta ilmestyy yhtäkkiä äitinorsu poikasineen. Se epäröi nähdessään meidät. Pidätämme toiveikkaasti hengitystämme. Tuleeko se vielä vai ei? Olemme kiitollisia, kun se päättää uskaltautua antamaan poikastensa tulla läheisyyteemme. Mikä näky onkaan katsella, kun äiti, nuori norsu ja poikanen juoksevat meitä kohti!

Leijonia ja norsuja käsittelevässä kirjassaan Aiken esittää vielä tällaisen huomautuksen: ”On helppo kuvitella, miten janoisia näiden valtavan suurten eläinten täytyykään olla joka päivä – – päästessään pitkän, kuuman matkansa päätteeksi joelle. Innokkaasti ja mahdollisimman nopeasti kävellen lauma tulee näkyviin pensaikosta ja suuntaa suoraan juomapaikalle juosten usein hillittömästi viimeiset viisikymmentä tai sata metriä, kun lauman jäsenet haistavat virkistävän veden.” Katselemme todellakin ihmetyksen vallassa, kun nuo kolme seisovat rivissä ja juovat poikasen ollessa suojattuna keskellä. Mutta alkaa tulla myöhä, ja meidän täytyy palata ennen pimeän tuloa.

Norsujen lisäksi näemme puhveleita, krokotiilejä, pukuja, kuduja, vesiantilooppeja, impaloja, paviaaneja ja pahkasikoja. Emme voi lakata tuntemasta suurta ihailua sitä Persoonaa kohtaan, joka loi näin hämmästyttävän monenlaisia villieläimiä ja joka asetti ne elämään tällaiseen ihastuttavaan ympäristöön. Kuivana aikana linnut ja muut eläimet suuntaavat kaikki suurin joukoin joelle, ja siellä voidaan nähdä jopa leijonia, leopardeja ja sarvikuonoja.

Asut ehkä kaukana tästä Afrikan syrjäisestä osasta, mutta toivomme, että oltuasi mukana tällä jokiristeilyllämme sinulla on nyt parempi käsitys niistä suurenmoisista näkymistä, jotka odottavat Chobeen matkustavia.

[Kuvien lähdemerkinnät s. 18]