Tutustumme tulitikkuun
Herätkää!-lehden Italian-kirjeenvaihtajalta
TOISINAAN minusta tuntuu, että olemukseni on todella epätavallinen – olen ohut, kuiva ja niin kiivasluonteinen, että saan kipinät lentämään. Olen sellainen hurjapää, että tulistun hetkessä. Toiset tietävät tämän ja käyttävät minua hyväkseen. Taipumukseni kuumentua kuuluu kuitenkin osana luonteeseeni. Ihmiset itse asiassa harmistuvat helposti, jos eivät saa minua syttymään. Mutta siihen on syynsä – olen tulitikku.
Eikö olekin totta, että pidät ehkä toisinaan olemassaoloani itsestään selvänä ja huomaat minut vasta silloin, kun en leimahda liekkiin tai kun tulitikkurasia on tyhjä? Mutta haluaisinpa nähdä sinun yrittävän sytyttää tulta niin kuin ihmiset muinoin sytyttivät: hankaamalla kahta tikkua vastakkain kuivan lehtikasan sytyttämiseksi tai iskemällä piikiveä terästä vasten, jolloin sormesi olisivat vaarassa vahingoittua! Kummassakin tapauksessa olisit kiitollinen vaatimattoman tulitikun olemassaolosta.
Tulitikun keksiminen
Sukuni historia on täynnä kokeiluja jonkin käytännöllisen tulentekotavan löytämiseksi. Jo 1600-luvulla, sen jälkeen kun saksalainen kemisti Hennig Brand oli keksinyt fosforin, pohdittiin eri mahdollisuuksia sellaisen välineen keksimiseksi, joka tekisi tulen sytyttämisen helpoksi. Se kesti kauemmin kuin tiedemiehet osasivat odottaakaan.
1800-luvun alussa ranskalainen Jean Chancel keksi helposti syttyvän massan, joka oli valmistettu kaliumkloraatista, sokerista ja arabikumista. Sen sytyttämiseksi pantiin vähän massaa rikillä kyllästetyn tikun päähän, ja sillä kosketettiin rikkihapolla imeytettyä asbestia. Tällaisia välineitä et kyllä kuljettaisi taskussa mukanasi!
Nähtävästi ensimmäisen raapaisu- eli kitkatulitikun keksi englantilainen apteekkari John Walker vuonna 1826. Tämä tulitikku tuli myöhemmin tunnetuksi rikkitikkuna tai luciferina. Miksi ”luciferina”? Koska se on latinankielinen käännös ”valontuojaa” merkitsevästä kreikan sanasta fosforos. Tuota samaa kreikkalaista sanaa käytetään tarkoittamaan ”valonkantajaa” eli ”kointähteä” Pietarin 2. kirjeen 1:19:ssä. Joillakin kielillä, esimerkiksi espanjaksi ja portugaliksi, minua kutsutaan yhä fósforoksi.
Suunnilleen samoihin aikoihin kuin Walker keksi tulitikkunsa, niin sanotut ”Prometheus”-tikut (nimitys tulee kreikkalaisen mytologian Prometheus-nimisestä titaanista, joka varasti tulen Olymposvuorelta ja antoi sen ihmiselle) ilmaantuivat näyttämölle. Ne olivat Chancelin keksinnön ja nykyisen tulitikun välimuoto. Kaliumkloraattia, sokeria ja kumia sekoitettiin ja kierrettiin ohuen paperirullan sisään. Toisessa päässä oli pieni rikkihapolla täytetty lasikapseli. Kun lasi rikotaan, happo ja helposti syttyvä massa yhtyvät ja leimahtavat liekkiin. Matkustellessaan Beagle-laivalla Etelä-Amerikassa Charles Darwin aiheutti melkoista kohua Uruguayssa, kun hän puraisi rikki yhden tällaisen tikun lasikapselin ja sytytti sen näin tuleen. Nämä eivät olleet kitkatulitikkuja, vaan niiden syttyminen perustui kemialliseen reaktioon.
Näihin aikoihin sukuni kiinnosti myös italialaista kemistiä Domenico Ghiglianoa. Useiden kokeiden jälkeen hän valmisti helposti syttyvää massaa, jonka pohjana oli antimonisulfidia ja muita aineita; nämä oli jähmetetty pienten tikkujen päihin. Karkeaa pintaa vasten raapaistaessa massa syttyi heti palamaan.
Kaliumkloraatti ja valkoinen fosfori, joista oli sillä välin tullut sytytysmassan pääaineosia, olivat sekä vaarallisia että myrkyllisiä. Ne korvattiin lopulta lyijydioksidilla (tai punertavan lyijydioksidin ja mangaanidioksidin seoksella) ja punaisella fosforilla. Tämä on myös auttanut poistamaan tulitikkujen valmistuksen ja käytön tiellä olleita vaikeuksia.
Puunrungosta tulitikuksi
Mistä minut nykyään on tehty? Lyhyt, ohut, kuiva vartaloni saatetaan tehdä haavasta, kuusesta, männystä tai hopeapoppelista. Pääni on suurimmaksi osaksi fosforisulfidia, kloraattia, rauta- tai sinkkioksidia, lasijauhoa ja kumia tai liimaa.
Me tulitikkujen sukuun kuuluvat olemme tietenkin melko kirjavaa joukkoa, puhumattakaan säilytysrasioistamme. Minä olen kotitalouksissa käytettävä tulitikku, jonka voi sytyttää mistä kitkapinnasta tahansa, mutta on olemassa myös cerino eli vahatikku (tyypillinen italialainen tulitikku, joka on valmistettu rullalle kierretystä vahapaperista). Sitten on Ruotsissa keksitty ns. varmuustulitikku (jonka päässä ei ole fosforia ja joka on niin vaatelias, että se syttyy vasta silloin, kun sillä raapaistaan rasiansa fosforiraitaa).
Yksinkertaisesti esitettynä valmistuksemme jaetaan kolmeen vaiheeseen: ensiksikin vartaloni eli tikkuosan valmistaminen, sitten sytytysmassan sekoittaminen ja viimeksi näiden kahden yhdistäminen.
Ensimmäisessä vaiheessa puunrungot kuoritaan ja ne pilkotaan miljooniksi ohuiksi tulitikuiksi, joiden poikkileikkaus on neliömäinen tai suorakulmainen. Toisaalta vahatikkuja valmistettaessa pitkä, kierretty vahapaperi vedetään koneen läpi. Sitten se katkaistaan leikkurilla 2,5 senttimetrin pätkiksi.
Sytytysmassa valmistetaan erilaisista kemikaaleista, ja päät voivat olla eri tulitikuissa erilaisia. Viimeinen vaihe on noiden kahden osan yhdistäminen. Meidät tulitikut pannaan pää alaspäin kehikkoon, ja massan peittämä tela sipaisee päätämme. Sitten meidän annetaan kuivua, ja lopulta meidät pakataan rasioihin. Tulitikkurasian kylkeen sivelty karkea raapaisupinta, jonka avulla saat meidät syttymään, on lasijauhon sekainen liimakerros. Aikaisemmin koko tuotantoprosessi oli käsityötä; nykyisin se on tietenkin koneistettu. Meitä tuotetaan miljoonia.
Vielä muutama varoituksen sana: älä jätä meitä lasten ulottuville. Lapset ovat hyvin uteliaita ja haluavat jäljitellä aikuisia – ennen kuin huomaatkaan, he ovat raapimassa päätäni rasian kylkeen, ja pienen pieni liekki voi tulisen luonteeni vuoksi saada aikaan suuren tulipalon. Olethan siis varovainen käsitellessäsi minua!