Elämän lahja vai kuoleman suudelma?
”Kuinka monen ihmisen täytyy kuolla? Kuinka monta kuolemantapausta te tarvitsette? Sanokaa meille, kuinka monta kuolemantapausta te tarvitsette, ennen kuin alatte uskoa, että tällaista todella tapahtuu.”
NÄIN sanoessaan pamautti Yhdysvaltain Kansanterveyslaitoksen CDC:n edustaja Don Francis nyrkkinsä pöytään kokouksessa, johon osallistui veriteollisuuden korkea-arvoisia edustajia. Kansanterveyslaitos oli koettanut saada veripankit vakuuttuneiksi siitä, että aids oli leviämässä amerikkalaisten verivarastojen kautta.
Veripankkien johtajat eivät olleet vakuuttuneita. He sanoivat todisteita heiveröisiksi – olihan kyseessä vain muutama tapaus – ja päättivät olla ryhtymättä luovutusveren testaamiseen eli seulontaan. Tämä tapahtui 4. tammikuuta 1983. Puolen vuoden kuluttua Yhdysvaltain veripankkiyhdistyksen puheenjohtaja vakuutti: ”Suurella yleisöllä ei ole juuri minkäänlaista vaaraa.”
Monien asiantuntijoitten mielestä todisteet olivat sellaisia, että olisi jo ollut aihetta ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin. Ja jos tapauksia oli silloin vasta ”muutamia”, niin nyt niiden määrä on jo valtava. Ennen vuotta 1985 oli kenties 24000 potilasta saanut aidsia aiheuttavan HI-viruksen saastuttamaa verta.
Epäpuhdas veri on kauhistuttavan tehokas aids-viruksen levittäjä. Lääkärilehti The New England Journal of Medicinen (14.12.1989) mukaan yksi veriyksikkö saattaa sisältää niin paljon virusta, että sillä voidaan aiheuttaa jopa 1,75 miljoonaa tartuntaa! Yhdysvaltain Kansanterveyslaitos kertoi Herätkää!-lehdelle, että tämän vuoden kesäkuuhun mennessä oli pelkästään Yhdysvalloissa jo 3506 ihmiselle kehittynyt aids kokoveren, veren komponenttien ja kudossiirrännäisten välityksellä.
Nämä ovat pelkkiä lukuja. Ne eivät kerro sen murhenäytelmän syvyyttä, joka voi liittyä jokaiseen niistä. Esimerkistä käy 71-vuotiaan Frances Borcheltin murhenäytelmä. Hän oli sanonut lääkäreille, että hän ei missään tapauksessa halua ottaa verta. Hänelle annettiin sitä kuitenkin. Hän kuoli tuskallisesti aidsiin lähiomaisten seuratessa avuttomina sivusta.
Tai ajatellaanpa erään 17-vuotiaan tytön murhenäytelmää. Voimakas kuukautisvuoto oli aiheuttanut hänelle anemian, ja pelkästään sen korjaamiseksi hänelle annettiin kaksi yksikköä verta. Kun hän oli 19-vuotias ja raskaana, hän sai tietää saaneensa tuon veren mukana aids-viruksen. 22-vuotiaana hän sairastui aidsiin. Sen ohella, että hän sai tietää kuolevansa pian aidsiin, hän jäi miettimään myös sitä, oliko sairaus tarttunut hänestä myös hänen lapseensa. Murhenäytelmien luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka, ja se ulottuu pikkulapsista vanhuksiin asti kaikkialla maailmassa.
Yhdysvaltain veripankkiyhdistys sanoi vuonna 1987 eräässä raportissaan: ”Melkein heti sen jälkeen, kun ensimmäiset riskiryhmät oli määritelty, tapahtui se, minkä ei ollut uskottu voivan tapahtua: ilmeni, että tämä mahdollisesti tappava tauti [aids] voi levitä ja oli leviämässä verivarastojen välityksellä. Tämä oli katkerinta mahdollista lääketieteen ironiaa: se, että veri – kallisarvoinen elämää antava lahja – voikin osoittautua kuoleman välikappaleeksi.” – Autologous and Directed Blood Programs.
Veriplasmasta valmistetut lääkkeet sisälsivät myös tätä virusta, ja niiden avulla aids todellisuudessa pääsi leviämään kaikkialle maailmaan. Useimpia verenvuototautia potevia hoidetaan plasmasta kerätyillä hyytymistekijöillä, ja heidän joukkonsa alkoi harveta. Yhdysvalloissa sai heistä 60–90 prosenttia aidsin ennen kuin kyseisen lääkkeen valmistukseen liitettiin uutena vaiheena kuumennuskäsittely HI-virusten tuhoamiseksi.
Tänäkään päivänä aidsia ei aina saada paljastetuksi verestä. Eikä aids ole ainut verensiirtoihin liittyvä vaara. Kaukana siitä.
Paljon aidsia pahempia vaaroja
”Se on vaarallisinta ainetta, mitä me käytämme lääketieteessä”, sanoo tri Charles Huggins verestä. Hänen pitäisi tietää, sillä hän on erään Massachusettsissa toimivan sairaalan veripalvelutoimiston esimies. Monet luulevat, ettei verensiirtojen tekemiseen tarvita muuta kuin se, että löydetään joku, jonka veri kuuluu samaan veriryhmään. Vaikka siirrettäväksi aiotun veren soveltuvuus veriryhmien ja rhesus-tekijän takia tutkitaan automaattisesti niin sanotun ristikokeen avulla, niin toteamatta voi jäädä vielä noin 400 muuta eroavaisuutta. Sydän-verisuonikirurgi Denton Cooley onkin todennut: ”Verensiirrot ovat elimensiirtoja. – – Mielestäni lähes kaikissa verensiirroissa esiintyy jonkinlaista yhteensopimattomuutta.”
Ei ole yllättävää, että näinkin monimutkaisen aineen antaminen voi – kuten eräs kirurgi asian ilmaisi – ”panna sekaisin” elimistön luonnollisen puolustusmekanismin. Verensiirto voi tuhota immuniteetin jopa vuoden pituiseksi ajaksi. Joidenkuiden mielestä tämä on verensiirtojen vaarallisin seuraus.
Sitten on olemassa erilaisia infektiotauteja. Niillä on eksoottisia nimiä, kuten Chagasin tauti ja sytomegalovirustauti. Lievimmillään ne aiheuttavat kuumeilua ja vilunväristyksiä, pahimmassa tapauksessa kuoleman. Tri Joseph Feldschuh Cornellin yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta sanoo, että potilaalla on 10 prosentin mahdollisuus saada veren mukana itseensä jokin infektiotauti. Se on samaa kuin jos pelaisi venäläistä rulettia revolverilla, jossa on kymmenen patruunan rullalipas. Viimeaikaisissa tutkimuksissa on myös ilmennyt, että syöpäleikkausten yhteydessä annetut verensiirrot voivat jopa lisätä syövän uusiutumisen todennäköisyyttä.
Ei pidä ihmetellä, miksi eräässä ABC-yhtiön uutislähetyksessä sanottiin, että verensiirrot voivat olla suurin este leikkauksista toipumiselle. Maksatulehdus tarttuu satoihintuhansiin ja tappaa paljon enemmän verensiirron saaneita kuin aids, mutta siitä puhutaan vain vähän julkisuudessa. Kukaan ei tiedä, kuinka paljon potilaita kaikkiaan kuolee maksatulehdukseen, mutta taloustutkija Ross Eckertin mukaan vertailukohdaksi voidaan ottaa se, että kuukauden välein syöksyisi yksi täysi DC-10-matkustajakone maahan.
Veripankkien aiheuttama riski
Miten veripankit ovat suhtautuneet siihen, että niiden tuotteet ovat paljastuneet kaikin edellä mainituin tavoin vaarallisiksi? Asiantuntijoitten mielestä eivät kovinkaan hyvin. Yhdysvaltain presidentin asettaman aids-komission vuodelta 1988 olevassa raportissa veripankkeja syytettiin siitä, että nämä olivat reagoineet aids-vaaraan ”tarpeettoman hitaasti”. Veripankeille oli annettu kehotus, että ne koettaisivat estää riskiryhmiin kuuluvia luovuttamasta verta. Niitä oli kehotettu ryhtymään luovutusveren testaamiseen ja seulomiseen riskiluovuttajien selville saamiseksi. Veripankit vitkastelivat. Ne eivät piitanneet vaaroista, vaan panivat ne paljolti yleisen hysterian tiliin. Mistä moinen johtui?
Randy Shilts väittää kirjassaan, että eräät veripankit vastustivat testien lisäämistä ”lähes yksinomaan taloudellisista syistä. Vaikka veriteollisuus onkin suurimmaksi osaksi Punaisen Ristin kaltaisten ei-kaupallisten järjestöjen hallussa, oli kyse suurista rahoista, sillä veriteollisuuden vuotuiset tulot ovat miljardin dollarin luokkaa. Sen liiketoiminta – veren hankkiminen vuosittain 3,5 miljoonaa verensiirtoa varten – oli uhattuna.” – And the Band Played On.
Sitä paitsi ei-kaupalliset veripankit ovat suuresti riippuvaisia vapaaehtoisista luovuttajista, joten ne empivät loukata ketään heistä asettamalla porttikieltoa joillekin riskiryhmille, varsinkaan homoseksualisteille. Homoseksualistien oikeuksien puolustajat varoittivat synkeästi, että jos heiltä kielletään veren luovuttaminen, se loukkaisi heidän kansalaisoikeuksiaan ja olisi rinnastettavissa niihin aikoihin, jolloin keskitysleireilläkin katsottiin olevan oikeutuksensa.
Verenluovuttajien menettäminen ja uusien testien käyttöönotto myös maksaa. Vuoden 1983 keväällä alkoi Stanfordin yliopiston veripankki ensimmäisenä tutkia veritesteissään sitä, olivatko jotkin verierät peräisin aids-riskiryhmään kuuluvilta. Toiset veripankit arvostelivat toimenpidettä väittäen sitä kaupalliseksi tempaukseksi, jolla haluttiin saada lisää potilaita. Testit nostavat hintoja. Eräs isä ja äiti, joiden vauvalle heidän tietämättään oli annettu verta, olivat kuitenkin tätä mieltä: ”Olisimme varmasti maksaneet puolesta litrasta verta ylimääräiset 5 dollaria tällaisten testien takia.” Heidän vauvansa kuoli aidsiin.
Itsesuojelua
Joidenkin asiantuntijoitten mielestä veripankit reagoivat veressä piileviin vaaroihin laiskasti sen takia, että niiden ei tarvitse vastata omien laiminlyöntiensä seurauksista. Esimerkiksi sanomalehti The Philadelphia Inquirerin mukaan Yhdysvaltain lääkintöhallituksen FDA:n vastuulla on valvoa, että veripankit noudattavat normeja, mutta se on kuitenkin suuresti riippuvainen veripankeista siinä, että ne itse asettavat nuo normit. Lisäksi eräät FDA:n virkamiehet ovat entisiä veritehtaitten johtajia. Niinpä aids-kriisin paljastuttua veripankkien tarkastukset todellisuudessa harvenivat!
Amerikkalaiset veripankit ovat myös lainsäätäjiä kulissien takana painostamalla saaneet aikaan sen, että niitä vastaan ei voida nostaa oikeusjuttuja. Lähes joka osavaltiossa tilanne on nykyään sellainen, että lain mukaan veri ei ole enää tuote, vaan palvelus. Se merkitsee sitä, että sen, joka lähtee käräjöimään veripankkia vastaan, täytyy kyetä todistamaan, että veripankki on syyllistynyt tuottamukselliseen tekoon – mikä lainopillisin perustein on hyvin hankalaa. Tällaisten lakien ansiosta veripankit ovat entistä paremmin turvassa oikeusjutuilta, mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että veri olisi entistä turvallisempaa potilaille.
Taloustutkija Ross Eckert sanoo, että jos veripankit voitaisiin vaatia tilille myymästään verestä, ne näkisivät enemmän vaivaa sen laadun varmistamiseksi. Eläkkeellä oleva veripankin johtaja Aaron Kellner on samaa mieltä: ”Pienellä lain uudelleen sorvaamisella veri muuttui palvelukseksi. Kaikki tunsivat olevansa turvassa, kaikki – paitsi viattomat uhrit, potilaat.” Hän lisää: ”Olisimme voineet ainakin kiinnittää huomiota tällaiseen epäkohtaan, mutta sitä emme tehneet. Olimme huolissamme omasta turvallisuudestamme. Missä oli potilaista tuntemamme huoli?”
Väistämätön johtopäätös on tämä: veripankkeja kiinnostaa paljon enemmän taloudellisten etujensa turvaaminen kuin ihmisten suojeleminen sen tuotteitten vaaroilta. Joku voi nyt sanoa: ”Jos veri kerran on ainut mahdollinen hoitoaine, jolla hengen voi pelastaa, niin onko kaikilla tällaisilla vaaroilla todellista merkitystä? Eikö hyöty ole suurempi kuin riskit?” Nämä ovat hyviä kysymyksiä. Miten välttämättömiä kaikki verensiirrot sitten ovat?
[Huomioteksti s. 9]
Lääkärit koettavat hyvin huolellisesti suojautua potilaittensa vereltä, mutta onko potilaat suojattu riittävästi verensiirroilta?
[Tekstiruutu/Kuva s. 8, 9]
Onko varmaa, ettei veren mukana voi enää saada aidsia?
”KERRASSAAN hyvä uutinen”, julisti New Yorkissa ilmestyvä sanomalehti Daily News 5. lokakuuta 1989 ilmestyneessä numerossaan. Kirjoituksen mukaan mahdollisuus aidsin saamiseen verensiirron mukana on yksi 28000:sta. Nykyisin käsittelymenetelmin sanotaan voitavan taata 99,9-prosenttisesti se, että verivarastot eivät sisällä HI-virusta.
Samanlainen optimismi on vallalla myös veripankeissa. ’Verivarastot ovat turvallisempia kuin koskaan ennen’, ne väittävät. Yhdysvaltain veripankkien yhdistyksen puheenjohtajan mukaan mahdollisuus aidsin saamiseen veren kautta oli ”käytännöllisesti katsoen hävinnyt”. Jos veri on turvallista, niin miksi tuomioistuimet ja lääkärit ovat todenneet sen ”myrkylliseksi” ja ”väistämättömän vaaralliseksi”? Miksi jotkut lääkärit eivät tee leikkauksia ilman avaruuspuvun kaltaisia asusteita, joiden täydennyksenä heillä on kasvosuojus ja kumisaappaat, voidakseen välttyä joutumasta kosketuksiin veren kanssa? Miksi hyvin monet sairaalat pyytävät potilaitaan allekirjoittamaan asiakirjan, jolla nämä vapauttavat sairaalan vastuusta verensiirtojen haittavaikutusten suhteen? Onko aivan varmaa, ettei veren mukana saa esimerkiksi aidsia?
Veren turvallisuus on kiinni kahdenlaisista toimenpiteistä: sekä verenluovuttajien että heidän luovuttamansa veren seulontatutkimuksista. Viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että vaikka verenluovuttajien joukosta koetetaan kaikin keinoin seuloa pois ne, jotka elintapojensa takia kuuluvat aids-tartunnan riskiryhmiin, silti on aina joitakuita, jotka menevät seulasta läpi. He eivät vastaa rehellisesti verenluovutuspaikalla heille tehtyihin kysymyksiin ja luovuttavat verta. Jotkut vain haluavat tällä tavoin saada selville sen, ovatko he itse tartunnankantajia.
Vuonna 1985 alkoivat veripankit etsiä luovutusverestä vasta-aineita, joita elimistö tuottaa taistellessaan aids-virusta vastaan. Ongelmana tällaista testiä käytettäessä on se, että tartunnan saannin jälkeen voi kulua jonkin aikaa, ennen kuin elimistö alkaa muodostaa vasta-aineita, jotka kyseisellä testillä voidaan havaita. Tätä ratkaisevan tärkeää ajanjaksoa sanotaan seronegatiiviseksi ajaksi.
Sellainen käsitys, että aidsin saamisen riski olisi yksi mahdollisuus 28000:sta, on peräisin tutkimuksesta, joka julkaistiin lääkärilehdessä The New England Journal of Medicine. Tämän lehden mukaan keskimääräinen seronegatiivinen aika on mitä todennäköisimmin kahdeksan viikkoa. Silti samaisessa lehdessä oli muutamaa kuukautta aiemmin – kesäkuussa 1989 – julkaistu tutkimus, jossa oli tultu sellaiseen tulokseen, että tämä aika voi olla paljon pitempi: vähintään kolme vuotta. Aiemmin tehdyssä tutkimuksessa mainittiin, että näin pitkät seronegatiiviset ajat saattavat olla yleisempiä kuin aiemmin on ajateltu, ja siinä esitettiin sellainen mahdollisuus, että pahimmassa tapauksessa jotkut ihmiset eivät ehkä kehitä virukselle lainkaan vasta-aineita. Näitä havaintoja ei kuitenkaan ollut sisällytetty ensinnä mainittuun, optimistisempaan tutkimukseen sillä perusteella, että niistä ”ei ole täyttä selvyyttä”.
Ei pidä ihmetellä, miksi tri Cory SerVass, Yhdysvaltain presidentin asettaman aids-komission jäsen, on sanonut: ”Veripankit voivat jatkaa sen kertomista yleisölle, että veri on niin turvallista kuin se vain voi olla, mutta yleisö tajuaa, ettei se ole totta, ja niinpä se ei enää osta sitä.”
[Lähdemerkintä]
CDC, Atlanta, Ga.
[Tekstiruutu s. 11]
Verensiirrot ja syöpä
Tutkijoille on selviämässä sellainen asia, että siirretty veri voi nujertaa elimistön luontaisen vastustuskyvyn ja että immuniteetin tuhoutuminen voi puolestaan lyhentää syöpäpotilaitten elämää leikkauksen jälkeen. Aikakauslehti Cancer kertoi 15. helmikuuta 1987 päivätyssä numerossaan eräästä Hollannissa tehdystä tutkimuksesta. Lehden mukaan ”oli havaittu, että pitemmällä aikavälillä tarkasteltuna verensiirto oli huomattavasti heikentänyt paksusuolensyöpää sairastaneitten potilaitten eloonjääntimahdollisuuksia. Tässä ryhmässä oli viiden vuoden suhteellinen elossaololuku 48 % niillä, joille oli annettu verta, ja 74 % niillä, joille ei ollut annettu verta.”
Etelä-Kalifornian yliopiston lääkärit ovat myös havainneet, että syöpä uusiutuu herkemmin niillä potilailla, joille on leikkauksen yhteydessä annettu verta. Julkaisussa Annals of Otology, Rhinology & Laryngology (maaliskuu 1989) kerrottiin näiden lääkäreiden tekemästä seurantatutkimuksesta, jossa oli mukana 100 potilasta: ”Kurkunpäänsyöpien uusiutumisprosentti oli 14 niillä, jotka eivät olleet saaneet verta, ja 65 niillä, jotka olivat saaneet verta. Suuontelon, nielun ja nenän ja sivuonteloiden syöpien uusiutumisprosentti oli 31 ilman verensiirtoja ja 71 verensiirtojen kanssa.”
Kirjoituksessaan ”Verensiirrot ja syöpäleikkaukset” tri John S. Spratt toteaa lopuksi: ”Syöpäkirurgin on ehkä pakko ruveta käyttämään verettömiä työmenetelmiä.” – The American Journal of Surgery, syyskuu 1986.
[Kuvat s. 10]
Siitä, onko veri ihmishenkiä pelastavaa lääkettä vai ei, kiistellään, kun taas siitä, että se tappaa ihmisiä, ei kiistellä