”Teimme itsemurharetkiä”
OLIMME uuden päivän sarastaessa kaukana eteläisellä Tyynellämerellä. Tuo päivä oli 15. elokuuta 1945. Olin A-367-sukellusveneessä Kaiten-itsemurhahyökkäyksiä tekevän erikoisosaston jäsenenä sukellusveneemme ollessa suorittamassa sille määrättyä tehtävää. Kun kuulimme keisarin ilmoittavan antautumisesta radiossa, seisoimme kaikki aivan kuin huumaantuneina paikoillamme. Tyynenmeren sota oli ohi.
Kymmenen päivän kuluttua palasimme Japaniin. Ne meistä, jotka olivat tehneet laivastossa palvelemisesta itselleen elämänuran, eivät voineet käsittää, miksi muut merimiehet näyttivät olevan hyvin tyytyväisiä kotiuttamiseensa, ja sota oli kaiken kukkuraksi hävitty! Miten ärsyttävää olikaan katsella ihmisten riemua sen johdosta, että sota oli päättynyt, kun niin moni nuori mies oli kuollut maansa puolesta!
Itsemurharetkelle
Ajatukseni palasivat noin kahdeksan kuukauden takaiseen aikaan, jolloin olin valmistunut merivoimien sukellusveneidentorjunta- ja sukellusvene-kouluista. Tuolloin oli 25. joulukuuta vuonna 1944, ja minut oli juuri määrätty palvelemaan sukellusveneessä, jonka tunnus oli A-367. Noustessamme sukellusveneeseen Jokosukassa uudenvuodenpäivänä 1945 tiesimme olevamme lähdössä harjoittelemaan erikoishyökkäyksiä. ”Erikoishyökkäyksillä” tarkoitettiin itsemurhahyökkäyksiä, jollaisia tekivät myös kamikaze-lentäjät. Meidän nimeksemme tuli ”Kaiten-erikoishyökkäysosaston Shimbu-ryhmä”.
Ennen kuin pääsimme lähtemään hyökkäysharjoituksiin, sukellusveneemme ajoi Hiroshiman lähistölle Kureen, tärkeään sotasatamaan, jossa siihen tehtiin kaitenien vaatimia muutostöitä. Kaiten oli sellainen tavallisen torpedon muunnos, jonka keskiosaan oli rakennettu ohjaamo, johon mahtui ahtaasti yksi mies. Sen jälkeen kun se oli lähetetty matkaan sukellusveneen yläkannelta, ohjaaja ohjasi sen osumaan kohteeseensa; tästä nimi ihmistorpedo. Lähtönsä jälkeen se ei voinut enää palata takaisin. Osuman saaminen merkitsi sankarikuolemaa. Jos torpedo taas ei osunut, sen ohjaaja kohtasi koiran kuoleman, niin kuin japanilaiset ihmisen turhaa kuolemaa kutsuvat.
Maansa puolesta kuoleminen oli mielestämme kunniakas etuoikeus. Kun komentava upseerimme pyysi itsemurharyhmien jäseniksi haluavia astumaan askeleen eteenpäin, kaikki tekivät niin yhtenä miehenä. Vaikka en itse ollutkaan kaitenin ohjaaja, kaikkia sukellusveneen miehistöön kuuluvia pidettiin itsemurhajoukkojen jäseninä. Millainen kunnia!
Kun olimme harjoitelleet kaitenien lähettämistä, sukellusveneemme lähti suorittamaan taistelutehtävää viisi kaitenia yläkannelleen kiinnitettynä. Suuntasimme Tyynellemerelle Japanin eteläisiä pääsaaria erottavan sisämeren kautta, ja seisoin kannella ihaillen alkukesän kauneutta. Mietin sitä, millainen saalis näitä viittä kuolemanasetta odotti, ja mieleeni palautui suloisia ja karvaita muistoja siltä ajalta, jonka olin viettänyt merivoimien alokaskoulutuksessa.
Koulutus merivoimissa
Koska olin jo pienestä pitäen halunnut palvella laivastossa, menin merivoimien miinakouluun täytettyäni 18 vuotta vuonna 1944. Ensimmäiset kaksi kuukautta opettelimme lähinnä maasodankäynnin perusasioita ja pikakurssina meripalveluksen perusasioita. Tämän jälkeen koulun nimi muuttui, ja siitä tuli sukellusveneidentorjuntakoulu. Meitä alettiin kouluttaa vedenalaisten kuuntelulaitteitten ja tutkan käyttäjiksi, minkä jälkeen meidät voitaisiin täysin koulutettuina kiidättää sotarintamalle.
Kahtena ensimmäisenä koulutuspäivänä meitä kohdeltiin kuin vieraita. Kouluttajamme selittivät ystävällisesti kaiken sen, mitä emme ymmärtäneet. Kolmantena päivänä meille sitten ensi kerran opetettiin ”sopeutumista”. Heti sen jälkeen kun olimme menneet nukkumaan ja päivystävä upseeri oli tehnyt tarkastuskierroksensa, kuulimme erään kouluttajamme komentavan: ”Kaikki ylös! Kaikki riviin kannelle!” Juoksentelimme sokeasti sinne tänne tietämättä mitä tehdä. ”Liikettä, liikettä! Vauhtia! Riviin siitä!” meille ärjyttiin. Sen jälkeen kun olimme lopulta järjestyneet riviin, kerrottiin: ”Te olette nyt kaikki ryhdistämisen tarpeessa.” Siitä alkoi meidän ”sopeuttamisemme”. Laivastossa ”sopeuttaminen” merkitsi lyömistä ja mätkimistä. Meidän käskettiin ensin seistä hajareisin ja purra hampaat yhteen, jotta emme kaatuisi emmekä purisi poskiamme. Sen jälkeen meitä lyötiin useita kertoja kasvoihin.
Sopeuttaminen oli eräänlaista simputusta. Jos joku osastomme jäsen teki jonkin virheen, koko osastolle annettiin sopeutumisessa uusia oppitunteja. Usein meillä lyötiin pesäpallomailan tapaisella kepakolla takamuksille. Sitä sanottiin ”kepiksi, jolla istutetaan sotilashenkeä”. Sopeuttamisen tarkoituksena sanottiin olevan kasvattaa meissä ryhmätyöskentelyhenkeä, mikä olisi suureen tarpeeseen merellä. Aina kun minua itseäni sopeutettiin, ihmettelin, mahtaisiko siitä olla todellista apua itse taisteluissa.
Päästyäni sukellusveneidentorjuntakoulusta menin sukellusvenekouluun. Nyt saimme tietää, millaista on olla aidan toisella puolella, ja meidät opetettiin kuuntelemaan sukellusveneestä käsin pinta-alusten ääniä ja hyökkäämään niitä vastaan. Koulutus oli siellä vieläkin kovempaa – niin kovaa, että tapana oli sanoa, että Japanin merivoimien viikossa on seitsemän päivää: kaksi maanantaita, tiistai, keskiviikko, torstai ja kaksi perjantaita, eli vapaita viikonloppuja ei ollut ollenkaan.
Itsemurhahyökkäys
”Olemme nyt tulleet Bungonsalmesta”, kuulutti kovaääninen ravistaen minut irti muisteluistani. ”Ajamme pinnalla huomisaamuun asti. Odotamme teidän suorittavan saamanne tehtävän Kaiten-erikoisjoukkojen Shimbu-ryhmänä. Tehkää parhaanne teille määrätyillä paikoilla.” Meille oli annettu tehtäväksi väijyä ja tuhota laivoja, jotka liikennöivät Okinawan ja Guamin välisiä huoltoreittejä. Neljänä päivänä painuimme sukelluksiin aamunkoitteessa ja nousimme pinnalle iltahämärissä.
Viidentenä päivänä kello 14.00 aloimme saada äänihavaintoja. Pysytellen noin 15 metrin syvyydessä lähestyimme kohdetta tasaista vauhtia, samalla kun teimme siitä havaintoja periskoopin läpi. Yhtäkkiä sateli käskyjä yksi toisensa jälkeen:
”Kukin omalle paikalleen!”
”Kaitenit valmiiksi!”
”Ohjaajat torpedoihin!”
Rientäessään pitkin kapeaa käytävää ohjaajat sitoivat kukin päähänsä nauhan, jossa oli nousevan auringon kuva, samalla kun muut miehistön jäsenet seiniä vasten painautuneina hyvästelivät heidät tekemällä kunniaa.
Ohjaajat riensivät tikkaita ylös vielä ahtaampaan käytävään, jota pitkin sukellusveneestä pääsi sisäkautta torpedo-ohjaamoihin, kääntyivät luukun luona ympäri, tekivät vuorostaan kunniaa ja huusivat: ”Kiitos kaikille teille siitä, että olette pitäneet meistä hyvää huolta. Me teemme niistä selvää jälkeä!” Toiset seisoivat alhaalla hiljaa, pingottunein ilmein.
”Jokainen torpedo valmiiksi lähettämistä varten!” Lähetin ääni vapisi hänen välittäessään kapteenin käskyä.
”Kohteet: suuri huoltolaiva ja hävittäjä”, kapteeni ilmoitti. ”Torpedo numero 1 on mennyt epäkuntoon. Niinpä torpedot numero 2 ja numero 3 saavat hyökätä. Toiset ovat valmiina.”
”Torpedo numero 2, antaa mennä!”
”Torpedo numero 3, antaa mennä!”
Kaiteneita kiinni pitäneet vaijerisiteet irtosivat ja läjähtivät kuuluvalla äänellä kannelle. Sukellusvene vavahti torpedon numero 2 ponkaistessa matkalleen, ja sen kumea jyrinä kuului yhä, kun torpedo numero 3 ampaisi liikkeelle. Niiden ohjaajien poikamaiset kasvot välähtivät mielessäni. Keskityin työhöni: seuraamaan kaitenien menoa kuuntelulaitteilla.
”Nyt niiden olisi jo pitänyt osua”, mutisi joku. Tuntui siltä kuin kaitenit olisivat olleet matkallaan jo vähintään tunnin, vaikka ne oli lähetetty vasta 15 minuuttia sitten. Kuului valtaisa räjähdys, jota pian seurasi toinen samanlainen.
”Aliupseeri Chiba on osunut kohteeseensa!”
”Aliupseeri Ono on osunut kohteeseensa!”
Tuli aivan hiljaista. Kukaan ei sanonut mitään, ei edes yskäissyt. Jotkut rukoilivat kädet yhteen puristettuina ja kääntyneinä räjähdysten suuntaan. Miehistön jäsenet seisoivat mykkinä kyynelten valuessa pitkin heidän poskiaan. Vaikka lopputulos oli ollut erinomainen, näkymä oli niin rauhallinen, että sitä oli vaikea uskoa.
Japanissa on ollut vanhastaan sellainen tapa, että kuolemaansa odottava jättää jälkeensä omatekoisen runon, ja niinpä myös aliupseeri Onon henkilökohtaisista tavaroista löytyi jäähyväisruno. Hän oli kirjoittanut: ”Kun kirsikkapuut kukkivat vanhassa Japanissa ja terälehdet ovat hajonneet, ne ovat hajallaan meren syvyyksissä.” Hän oli 19-vuotias.
Ilmahyökkäys
Etsimme lakkaamatta vihollisia. Auringon noustessa painuimme aina sukelluksiin ja auringon laskiessa nousimme taas pinnalle. Kahden viikon tuloksettoman metsästyksen jälkeen kapteeni ilmoitti, että meidän täytyy palata heti Kureen. Koko miehistö oli riemuissaan. Sillä välin kun sukellusvene oli korjausten ja muonatäydennysten vuoksi ankkurissa Kuressa, miehistön jäsenet loikoilivat paikallisissa kylpylöissä.
Sitten tuli 15. kesäkuuta 1945. Sukellusveneemme oli laiturissa lähellä merivoimien asevarikkoa, valmistautumassa uuteen merellelähtöön. Ilmahälytyssireeni alkoi ulvoa. Ei ollut aikaa valmistautua. B-29-pommittajia laskeutui valtavana muodostelmana kohti asevarikkoa. Loikkasin yläkannelta laiturille päästämään etumaisia kiinnitysköysiä. Aliupseeri Mohri oli juuri palannut, ja huusin hänelle, että hän päästäisi kiinnitysköydet peräpäästä. Sukellusvene irtosi laiturista, ja me jäimme rannalle.
Haimme turvaa laiturin läheltä väestönsuojasta, mutta se oli tupaten täynnä asevarikon työläisiä. Meidän seistessämme väestönsuojaan johtavassa käytävässä putosi pommi, ja se lennätti meidät ulkopuolelle. Paikoilleen jääminen tuntui meistä vaaralliselta, joten päätimme juosta asevarikon taakse erääseen kukkulaan kaivettuun luolaan. Kellosta näimme, että pommitusaallot seurasivat toisiaan kolmen minuutin välein. Heti kun yksi pommikoneiden aalto oli mennyt ohi, ryntäsimme ulos ja lähdimme juoksemaan kohti kukkulaa. Päästessäni luolan luo takanani räjähti pommi, joka lennätti minut sisälle luolaan. Onneksi minulle ei käynyt kuinkaan. Perässäni tullutta aliupseeri Mohria ei näkynyt missään. Kun ilmahyökkäys oli ohi, lähdin heti etsimään häntä ja palasin vanhoja jälkiäni takaisin laiturille. Reitilläni oli pommien jäljiltä paljon suuria kuoppia. Etsin toveriani kaikkialta, mutta häntä ei löytynyt.
En ollut sitä ennen nähnyt niin paljon kuolleita ja loukkaantuneita. Tunsin nyt sodan viheliäisyyden ja turhuuden voimakkaampana kuin koskaan aiemmin. Tulin siihen tulokseen, ettei Jumalaa eikä Buddhaa voi olla olemassa. Jos he todella olisivat olemassa, he eivät olisi sallineet tällaisia kauheuksia.
Löydän luottamuksen arvoisen Jumalan
Tästä ilmahyökkäyksestä ei ehtinyt kulua kuin kaksi kuukautta, kun koitti se kesäpäivä Tyynellämerellä, josta kerroin aivan ensimmäiseksi ja jolloin minun oli totuttauduttava siihen ajatukseen, että mahtava Japani oli antautunut. Tehtyäni erilaisia tilapäistöitä palasin kotiini 20. marraskuuta 1945. Kahden päivän kuluttua sain työpaikan Japanin rautateiltä. Seuraavat 30 vuotta toimin konduktöörinä ja asemamiehenä monissa eri kaupungeissa Shikokun saarella. Sodanaikaisten kokemusteni vuoksi ateistiset käsitykset alkoivat hallita ajatteluani.
Vuonna 1970 sain siirron Sakon asemalle, joka sijaitsi kolmen tunnin matkan päässä viereisessä prefektuurissa. Tein päivittäiset työmatkani junalla, jolloin luin sanoma- ja aikakauslehtiä. Avatessani laukkuni siinä oli joka aamu päällimmäisenä yksi Vartiotorni- ja yksi Herätkää!-lehti. Vaimostani oli niihin aikoihin tullut Jehovan todistaja, ja hän oli pannut ne sinne. Aluksi niiden näkeminen suututti minua suuresti ja viskasin ne aina ylös matkatavarahyllylle. Haudoin vihaa uskontoa kohtaan ja vastustin ankarasti vaimoni kristillistä uskontoa. ”Älä koskaan enää pane laukkuuni noita lehtiä!” kiljuin hänelle aina palattuani kotiin. Mutta seuraavana päivänä laukussani oli taas uudet lehdet.
Eräänä päivänä huomasin, miten joku otti lehdet alas hyllyltä ja alkoi lukea niitä. ’Mikä noissa lehdissä voi noin kiinnostaa?’ ihmettelin. Kun tällaista oli tapahtunut muutaman kerran, selasin yhden Vartiotornin läpi sen jälkeen, kun olin lukenut sanomalehteni. En täysin ymmärtänyt sen sisältöä, mutta Herätkää!-lehti osoittautui mielenkiintoiseksi. Lukiessani niitä tunsin heti, että ne olivat jotenkin erilaisia, ja olen siitä pitäen lukenut kaikki numerot. Nyt on hyvä muistaa, että en lukenut niitä kotona, koska olin vastustavalla kannalla, mutta aloin vähitellen ymmärtää paremmin sitä, miksi vaimoni lähti joka päivä ulos saarnaamaan.
Vuoden 1975 alussa terveyteni alkoi heiketä, ja jäin eläkkeelle saman vuoden huhtikuussa. Lääkärit totesivat minun sairastavan kurkkusyöpää. Ollessani sairaalassa eräs miespuolinen Jehovan todistaja kävi katsomassa minua ja toi minulle lahjaksi Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännöksen ja kirjan Nykyinen elämämme – siinäkö kaikki? Aika kävi minulle pitkäksi, ja koska olin saanut Raamatun lahjaksi, saatoin nyt käyttää tilaisuutta hyväkseni ja lukea sitä avoimesti.
Päästyäni pois sairaalasta sama mies kävi heti tapaamassa minua. Kaksi ensimmäistä vierailua olivat vain ystävällisiä juttutuokioita. Puhelimme sotakokemuksistamme. Kolmannella kerralla hän tarjoutui tutkimaan kanssani Raamattua, ja suostuin siihen. Voitettuani ateistisen ajattelutavan, joka oli ollut seurausta sotakokemuksistani, kävin lopulta kasteella eräässä vuoden 1980 piirikonventissa. Siitä pitäen minulle on tuottanut suurta iloa se, kun olen voinut palvella toisia, ja äskettäin minut nimitettiin palvelemaan vanhimpana paikallisessa seurakunnassamme.
Ajatellessani mennyttä aikaa ymmärrän nyt, mistä johtui, että poliittiset ja sotilasjohtajat pystyivät kasvattamaan nuorissa miehissä halua henkensä epäitsekkääseen uhraamiseen maansa puolesta. Saatanan voimakkaat joukot olivat olleet kiihottamassa heitä siihen, mikä asia paljastui minulle tutkiessani Jumalan sanaa, Raamattua. Voin nyt nähdä, että itsemurharetkiä aikaansaanut joukkohysteria palveli Saatanan sadistisia tarkoitusperiä. Se oli ollut ennustettuna Ilmestyskirjan 12:7–9, 12:ssa: ”Ja taivaassa syttyi sota: Miikael ja hänen enkelinsä taistelivat lohikäärmettä vastaan, ja lohikäärme enkeleineen taisteli, mutta ei päässyt voitolle, eikä heille löytynyt enää sijaa taivaassa. Niinpä suuri lohikäärme heitettiin alas, se alkuperäinen käärme, jota kutsutaan Panettelijaksi ja Saatanaksi, joka eksyttää koko asuttua maata; hänet heitettiin alas maahan, ja hänen enkelinsä heitettiin alas hänen kanssaan. Tämän vuoksi iloitkaa, taivaat ja te niissä asuvat! Voi maata ja merta, koska Panettelija on tullut alas teidän luoksenne suuren vihan vallassa tietäessään, että hänellä on lyhyt aika.”
Olin elänyt pitkään sellaisen sokean uskon vallassa, että itsemurharetket olivat suuri kunnia, mutta nyt voin nähdä totuuden koko alastomuudessaan. Ymmärrän nyt, mistä sokeuteni johtui. Apostoli Paavalin sanat 2. Korinttolaiskirjeen 4:3–6:ssa tarjoavat selvän vastauksen. ”Jos se hyvä uutinen, jota julistamme, onkin verhottu, niin se on verhottu niiden keskuudessa, jotka tuhoutuvat, joiden keskuudessa tämän asiainjärjestelmän jumala on sokaissut epäuskoisten mielet, jotta Kristusta – joka on Jumalan kuva – koskevan loistoisan hyvän uutisen valaistus ei säteilisi läpi. Sillä me emme saarnaa itseämme, vaan Kristusta Jeesusta Herrana, ja itseämme teidän orjinanne Jeesuksen tähden. Sillä Jumala on se, joka sanoi: ’Loistakoon valo pimeydestä’, ja hän on loistanut sydämeemme valaistakseen sen Jumalan loistoisalla tuntemuksella Kristuksen kasvojen välityksellä.”
Se, että oppii tuntemaan totuuden ja ainoan elävän ja tosi Jumalan, on ehkä verrattavissa siihen, miltä meistä tuntui, kun sukellusveneemme nousi pinnalle, komentotornin luukku avattiin ja raikas ilma tulvahti meitä vastaan. Ketkään muut eivät olisi kyenneet arvostamaan tätä raikkautta enemmän kuin me. Olen syvästi kiitollinen Jehovalle saamastani hengellisestä virvoituksesta. Samoin olen kiitollinen vaimolleni siitä, että hän kymmenen vuotta väsymättä jaksoi pitää Raamatun totuutta minulle tarjolla, kunnes lopulta vihkiydyin Jumalalle. Sen ansiosta voin nyt osallistua kristilliseen palvelukseen, elävän Jumalan antaman elämää pelastavan tehtävän suorittamiseen. – Kertonut Yoshimi Aono.
[Kuva s. 10]
Vaimoni väsymättömien ponnistelujen ansiosta osallistun nyt itsekin elävän Jumalan antaman elämää pelastavan tehtävän suorittamiseen