Vanhusten huolto – kasvava ongelma
ERÄÄN pikkutytön kerrotaan kysyneen äidiltään: ”Miksi isoäiti syö puukulhosta, kun me muut syömme kauniista astioista?” Äiti selitti: ”Mummi käyttää puukulhoa, koska hänen kätensä tärisevät ja hän voi pudottaa hyviä astioitamme ja rikkoa niitä.” Mietittyään asiaa tovin pikkutyttö kysyi: ”Säästätkö puukulhon minua varten, niin että voin antaa sen sitten sinulle, kun minusta tulee iso?” Tällainen tulevien tapahtumien ennakointi on saattanut hätkähdyttää ja jopa hieman puistattaa äitiä. Mutta hetken miettimisen jälkeen se on voinut myös rauhoittaa häntä – tekihän hänen pikkutyttärensä suunnitelmia pitääkseen huolta hänestä.
Monilla iäkkäillä tulevaisuudenodotteet eivät ehkä näytä yhtä valoisilta. Monissa osissa maailmaa heistä on tullut nopeimmin kasvava väestönosa. Aikakauslehti World Press Review kertoi vuoden 1987 elokuussa, että tuolloin oli maailman silloisesta väestöstä 12 prosenttia – noin 600 miljoonaa ihmistä – yli 60-vuotiaita.
Suomessa oli 65-vuotiaitten ja sitä vanhempien osuus maassa asuvasta väestöstä vuoden 1988 lopussa 13,1 prosenttia. Yhdysvalloissa on ensi kerran tultu siihen tilanteeseen, että vanhemman väestön määrä kasvaa teini-ikäisten määrää nopeammin. Erään New Yorkissa ilmestyvän sanomalehden tiedetoimittaja kirjoitti: ”Tällä hetkellä amerikkalaisista on 30 miljoonaa eli yksi jokaisesta kahdeksasta 65-vuotiaita tai sitä vanhempia, mikä on enemmän kuin koskaan ennen, ja: iäkkäitten määrä kasvaa kaksi kertaa nopeammin kuin muu väestö. – – Vuonna 1786 saattoivat amerikkalaiset odottaa elävänsä keskimäärin 35-vuotiaiksi. Vuonna 1989 syntyneellä amerikkalaislapsella on edessäpäin keskimäärin 75 elinvuotta.”
Kanadassa odotetaan 85-vuotiaitten ja sitä vanhempien vanhusten määrän enemmän kuin kolminkertaistuvan vuosisadan loppuun mennessä.
Sata vuotta sitten oli vanhusten osuus Euroopan kokonaisväestöstä vain prosentin luokkaa. Nyt heidän määränsä on kohonnut 17 prosenttiin.
Yhdysvaltain väestötilastotoimiston raportissa ”Vanheneminen kolmannessa maailmassa” sanotaan: ”Neljä viidennestä iäkkäitten määrän kasvusta tulee kolmannen maailman osalle.”
Neljä vuosikymmentä sitten kiinalaiset saattoivat odottaa elävänsä keskimäärin noin 35-vuotiaiksi. Vuonna 1982 tämä luku oli kasvanut jo 68 vuodeksi. Nykyään Kiinassa lasketaan olevan yli 90 miljoonaa vanhusta, ja on arvioitu, että vuosisadan päättyessä heidän osuutensa on jo 130 miljoonaa eli 11 prosenttia koko väkiluvusta.
Iäkkäistä lähiomaisista huolehtiminen kaikin keinoin
Mitä enemmän vanhusten määrä kasvaa maailmassa, sitä vaikeammaksi muuttuu kysymys siitä, miten heistä voidaan huolehtia. Raamatullisina aikoina tämä ongelma ei ollut näin vaikea. Siihen aikaan perheet olivat niin sanottuja suurperheitä, joissa lapset, vanhemmat ja isovanhemmat asuivat yhdessä. Lasten ja isovanhempien vuorovaikutus hyödytti kumpaisiakin, ja vanhemmat saattoivat järjestää tarvittavan toimeentulon ja huolehtia myös siitä, että ruokakuntaan kuuluvien vanhusten saatavilla oli juuri sellaista hoitoa, jota he kulloinkin saattoivat tarvita. Tällaiset suurperheet, jotka huolehtivat omista vanhuksistaan, ovat edelleen sääntö joissakin maissa. (Esimerkkejä tällaisesta sivulla 8.) Tilanne on kuitenkin toinen vauraammissa maissa, joissa perheet ovat yleensä enää vain vanhempien ja lasten muodostamia niin sanottuja ydinperheitä. Kun lapset ovat aikuistuneet, avioituneet ja hankkineet omia lapsia, heille tulee usein ongelmaksi se, miten he voivat pitää huolta iäkkäistä, heikkokuntoisista ja usein kroonisesti sairaista vanhemmistaan.
Nykyisessä asiainjärjestelmässä tämä voi osoittautua hyvinkin hankalaksi ongelmaksi. Nykyään taloudellinen tilanne on sellainen, että molempien vanhempien on ehkä pakko käydä työssä, niin ikävää kuin se saattaakin olla. Ruoka on kallista, vuokrat ovat korkeita ja laskuja kerääntyy. Kahdenkin ihmisen palkka voi huveta nopeasti. Vaikka perheenäiti ei kävisikään työssä kodin ulkopuolella, hänellä voi silti olla runsain määrin – suorastaan kokopäiväisesti – työtä siinä, kun hän huolehtii lapsista, ostoksilla käymisestä ja siivouksesta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö vanhaa isää tai äitiä tai heitä molempia tulisi hoitaa kotona, vaan sitä, että se voi olla hyvin vaikea tehtävä. Vanhuksilla on kipunsa ja särkynsä, ja on ymmärrettävää, että he eivät aina ole hyvällä ja herttaisella tuulella, vaan voivat toisinaan olla äreitä ja oikukkaita. Tämä ei kuitenkaan millään muotoa merkitse sitä, ettei pitäisi ponnistella ja nähdä vaivaa voidakseen huolehtia vanhasta isästään tai äidistään kotona.
Usein tämä tehtävä lankeaa tyttärien harteille. Tutkimus toisensa jälkeen on osoittanut, että vaikka miehet voivat antaa rahallista apua, niin lähinnä naiset huolehtivat vanhusten käytännön hoidosta. He laittavat vanhuksille ruokaa – usein ruokkivat heitä lusikalla – kylvettävät ja pukevat heidät, vaihtavat heidät kuiviin, käyttävät heitä lääkäreillä ja sairaaloissa ja huolehtivat heidän lääkkeistään. Usein he toimivat vanhojen vanhempiensa silminä, korvina ja ajatuksina. He tekevät valtavan suuren työn, ja heidän halukkuutensa sen tekemiseen huolimatta siihen liittyvästä vaivasta on varmasti kiitettävää ja Jehova Jumalalle mieluisaa.
Sellainen käsitys, että useimmat aikuiset lapset lähettäisivät iäkkäät vanhempansa pois sairaskoteihin viettämään niissä elämänsä loppuvuodet, ei pidä paikkaansa, tietää Miamin yliopistossa työskentelevä aikuisiän kehityksen ja vanhenemisen asiantuntija, tri Carl Eisdorfer kertoa. Hänen mukaansa ”tutkimukset ovat osoittaneet, että useimmissa tapauksissa vanhusten hoidosta huolehtivat heidän omat omaisensa”.
Tilastot tukevat tätä hänen väitettään. Esimerkiksi Yhdysvalloissa 75 prosenttia haastatelluista sanoi, että mikäli heidän vanhempansa eivät enää kykenisi elämään yksin, he haluaisivat näiden asuvan heidän luonaan. ”Tämä vahvistaa sen, että perheet tosiaan haluavat pitää huolta omaisistaan”, tri Eisdorfer sanoi. Ja Ms.-aikakauslehdessä olleessa raportissa todettiin: ”Keskimäärin vain noin 5 prosenttia yli 65-vuotiaista on sairaskodeissa, sillä sekä iäkkäät itse että useimmat heidän sukulaisistaan pitävät kotihoitoa parempana kuin laitoshoitoa.”
Seuraava tapaus osoittaa, miten paljon jotkut näkevät vaivaa huolehtiakseen vanhasta isästään tai äidistään. Sen on kertonut eräs Jehovan todistajien matkaedustaja, joka vierailee seurakunnissa eri puolilla Yhdysvaltoja. Hän selittää, miten hän ja hänen vaimonsa päättivät pitää vaimon 83-vuotiaan äidin mukanaan, sen sijaan että olisivat panneet hänet johonkin sairaskotiin. Hän selittää: ”Muistin sellaisen sanonnan, että yksi äiti pystyy huolehtimaan 11 lapsesta, mutta 11 lasta ei pysty huolehtimaan yhdestä äidistä. Me kaksi kuitenkin päätimme alkaa pitää huolta yhdestä iäkkäästä äidistä. Vaikka hänessä jo ilmeni Alzheimerin taudin ensi oireita, hän matkusti kanssamme asuntoperävaunussa.
”Aluksi hän kulki meidän mukanamme julistaessamme Valtakunnan sanomaa talosta taloon. Myöhemmin hänet oli pantava pyörätuoliin. Ovenavaajat näyttivät antavan arvoa sille, millä tavoin huolehdimme hänestä. Joskus hän saattoi sanoa jotakin sellaista, mikä ei ollut oikein, mutta me emme koskaan nolanneet häntä oikaisemalla häntä. Hänellä oli silti vielä huumorintajua tallella. Saatoin varoittaa häntä sanomalla: ’Katso, mihin astut, äiti (Watch your step, Mother)’, mihin hän vastasi sanaleikillä: ’Ei minulla ole äitipuolta (I don’t have a stepmother).’ Hoidimme häntä aina hänen kuolemaansa asti, jolloin hän oli 90-vuotias.”
Kun sairaskoti käy välttämättömäksi
Yhdysvalloissa elää lähes kaksi miljoonaa vanhusta sairaskodeissa. Useimmissa tapauksissa ei kuitenkaan ole kyse ”vanhusten tunteettomasta varastoinnista”, kuten jotkut ovat asian ilmaisseet puhuessaan vanhusten sijoittamisesta sairaskoteihin. Päinvastoin se on usein ainut mahdollisuus kunnollisen hoidon järjestämiseksi niille, jotka eivät enää kykene huolehtimaan itsestään. Aivan liian usein tilanne on sellainen, että näiden vanhusten lapsilla ei itsellään ole mahdollisuuksia huolehtia ikääntyneistä vanhemmistaan, joista monet voivat sairastaa pitkälle kehittynyttä Alzheimerin tautia tai olla vuoteenomana jonkin muun heikentävän sairauden takia, joka vaatii ympärivuorokautista erityishoitoa. Tällaisissa tapauksissa sairaskodit saattavat olla ainoita paikkoja, jotka kykenevät huolehtimaan tämänkaltaisista erityistarpeista.
Eräs Sierra Leonessa Afrikassa toimiva Vartiotorni-seuran lähetystyöntekijä kertoi, millaista tuskaa hänen äitinsä tunsi, kun tämä joutui panemaan oman äitinsä sairaskotiin: ”Äitini pani äskettäin Floridassa oman äitinsä, Helenin, sairaskotiin. Se oli hänelle hyvin vaikea ratkaisu. Hän oli hoitanut Heleniä neljä vuotta, mutta nyt Helen tarvitsi kokoaikaista hoitoa. Äidin ystävät, sukulaiset ja erilaiset sosiaalityöntekijät ja lääkärit antoivat kaikki tukensa sille ratkaisulle, että Helen sijoitetaan sairaskotiin, mutta tällaisen ratkaisun tekeminen oli silti vaikea asia. Äitini ajatteli, että koska hänen äitinsä oli huolehtinut hänestä lapsena, olisi täysin oikein, että hän nyt vuorostaan hoitaisi äitiään, kun tämä oli tullut vanhaksi – maksaisi takaisin eli antaisi ’asianmukaista korvausta’, josta apostoli Paavali oli puhunut. Helenin tapauksessa tilanne oli nyt kuitenkin sellainen, että hän sai sairaskodissa paremman hoidon kuin mihin olisi ollut mahdollisuuksia äidin luona.” – 1. Timoteukselle 5:4.
Eräs Jehovan todistajien maailmankeskuksessa New Yorkissa työskentelevä kertoi isänsä kamppailusta syövän kanssa. ”Isäni oli ollut innokas Jehovan todistaja yli 30 vuotta. Viimeiset yhdeksän elinvuottaan hän sairasti syöpää. Vietimme yhdessä vaimoni kanssa lomia hänen luonaan ja saimme myös eri pyynnöstä vapaata työstämme voidaksemme olla hänen luonaan ja auttaa häntä. Muutkin sukulaiset auttoivat monin eri tavoin. Suurimman osan tuosta ajasta häntä kuitenkin hoitivat hänen vaimonsa ja naimisissa oleva tyttärensä, joka asui naapurissa. Häntä kävivät myös tapaamassa siihen Jehovan todistajien seurakuntaan kuuluvat, jonka yhteydessä hän oli ollut. Viimeisten kahden vuoden aikana hän oli useampaan otteeseen sairaalassa, ja viimeiset viisi kuukautta hän vietti kroonikkojen hoitolaitoksessa, jossa hän saattoi saada tarvitsemaansa erityishoitoa.
”Päätöksen hänen siirtämisestään kotoa hoitolaitokseen teki koko perhe yhdessä hänen kanssaan. Hän oli tullut siihen tulokseen, että hänen hoitamisensa kotona oli käymässä liian vaikeaksi, jopa ylivoimaiseksi perheelle. ’Ei kukaan teistä jaksa loputtomiin!’ hän lausui. ’On aika mennä tähän kroonikkojen hoitolaitokseen. Näin on parempi teille, ja näin on parempi minulle.’
”Niin hän sitten lähti. Suurimman osan yhdeksästä vuodesta perhe oli hoitanut häntä, ja vasta viimeisenä keinona hän meni kroonikkojen hoitolaitokseen saamaan ympärivuorokautista erityishoitoa, joka oli käynyt välttämättömäksi.”
Kun sairaskoti on viimeinen keino kunnollisen hoidon järjestämiseksi, perheen pitäisi valita sellainen sairaskoti, joka on siisti ja jonka hoitohenkilökunta on ystävällistä ja ammatillisesti pätevää. Jos suinkin mahdollista, järjestäkää niin, että jokaiselle päivälle on joku vierailija – lähiomainen tai joku seurakuntaan kuuluva – tai ainakin puhelinsoitto, jotta vanhan ihmisen ei tarvitse tuntea, että hänet on hylätty, unohdettu ja jätetty täysin yksikseen, ja ajatella, ettei kukaan ole kiinnostunut hänestä. Lähiomaisellesi voi olla hyvin masentavaa, kun toisten sairaskodissa olevien luona käy vieraita, mutta häntä ei käy katsomassa kukaan. Koeta siksi pitää säännöllisesti huolta hänestä. Käy hänen luonaan. Kuuntele häntä. Rukoile hänen kanssaan. Jälkimmäinen on erittäin tärkeää. Vaikka hän näyttäisikin olevan koomassa, rukoile silti. Et voi koskaan tietää, missä määrin hän voi kuulla jotakin.
Kun teette vanhempianne koskevia ratkaisuja, pyrkikää tekemään ne yhdessä heidän kanssaan, sen sijaan että tekisitte ne heidän puolestaan. Antakaa heidän tuntea, että he määräävät yhä itse asioistaan. Tarjoa tarpeellista apua kaikkea mahdollista rakkautta, kärsivällisyyttä ja ymmärtämystä osoittaen. Tällöin on aika ’maksaa takaisin’, kuten apostoli Paavali kirjoitti, se mitä olemme velkaa vanhemmillemme ja isovanhemmillemme.
”Niin tulee jokaisen ihmisen tehdä”
Nykymaailman kiireen ja touhun keskellä käy helposti niin, että vanhat ihmiset työnnetään elämän suvantovesiin. Varsinkin nuoret, jotka vastikään ovat aloittaneet elämäntaipaleensa ja joilla on kiire päästä omille jaloilleen, helposti ajattelevat, että vanhat ovat vain tiellä ja ettei heille ole enää käyttöä. Kenties meidän kaikkien pitäisi pysähtyä miettimään seuraavaa kysymystä: Mikä loppujen lopuksi tekee elämän hyödylliseksi? Nuoret helposti aliarvioivat vanhojen elämää ja yliarvioivat omaa elämäänsä.
Vanhat ja heikot eivät ole kuitenkaan ainoita, joiden panos näyttää jäävän jokseenkin vähäpätöiseksi. Kuningas Salomo puhuu toistuvasti Saarnaajan kirjassa ihmisten toimista yleisesti ottaen turhuutena. Hän puhuu nuorista ja heidän lyhytaikaisesta elinvoimastaan ja osoittaa, miten vuodet lopulta vanhentavat heidän ruumiinsa, kuten on jo tapahtunut miljoonien muitten ruumiille. Kaikki päätyy tomuun ja kaikkeen pätee seuraava Salomon arvio: ”Turhuuksien turhuus, – – kaikki on turhuutta!” – Saarnaaja 12:8.
Hän kuitenkin ylistää viisauden sanoja ja kiteyttää elämää koskevat havaintonsa seuraaviksi sanoiksi: ”Loppusana kaikesta, mitä on kuultu, on tämä: Pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä, sillä niin tulee jokaisen ihmisen tehdä.” (Saarnaaja 12:13) Tässä on hyödyllisen elämän kaava – ei siinä, miten nuori tai vanha olet tai millä tavoin pystyt kunnostautumaan tässä katoavassa, materialistisessa maailmassa.
Jeesus antoi meille ihmissuhteitten johtotähdeksi erään ohjaavan periaatteen, joka on tullut tunnetuksi kultaisena sääntönä: ”Kohdelkaa aina muita niin kuin toivotte muiden kohtelevan teitä.” (Matteus 7:12, Uusi testamentti nykysuomeksi) Voidaksemme soveltaa tätä sääntöä meidän täytyy kyetä asettumaan toisen ihmisen asemaan, sillä vasta sen jälkeen näemme, miten haluaisimme kohdeltavan itseämme, jos olisimme hänen asemassaan. Jos olemme vanhoja ja heikkoja ja avun tarpeessa, niin miten haluaisimme lastemme kohtelevan meitä? Haluammeko maksaa takaisin vanhemmillemme siitä huolenpidosta, jota he 20 vuotta runsain määrin omistivat meille ollessamme avuttomia lapsia, sillä tavoin että pidämme heistä huolta nyt, kun he ovat vanhuuden avuttomiksi tekemiä?
Kun katselemme avun tarpeessa olevia iäkkäitä vanhempiamme, saatamme ehkä kerrata mielessämme omaa lapsuuttamme ja muistella, mitä kaikkea he tekivätkään meidän hyväksemme ollessamme aivan pieniä ja myöhemmin vähän isompia, miten he aina hoitivat meitä meidän sairastellessamme, miten he ruokkivat meitä ja vaatettivat meidät ja miten saimme lapseniloa niistä huviretkistä, joita he järjestivät meille. Rakkaudellisen kiinnostuksemme heidän hyvinvointiaan kohtaan pitäisi siksi saada meidät pohtimaan sitä, miten voimme parhaiten tyydyttää heidän tarpeensa.
Tämä saattaa merkitä sitä, että tehdään kaikki voitava, jotta heidät kyettäisiin pitämään kotona. Toisaalta kaikkien asianosaisten kannalta – myös vanhojen vanhempien itsensä kannalta – saattaa olla paras sellainen ratkaisu, että vanhat sijoitetaan kroonikkojen hoitolaitokseen tai sairaskotiin. Millainen ratkaisu sitten onkin, toisten pitäisi kunnioittaa sitä. Meille sanotaankin: ”Miksi sinä tuomitset veljeäsi? Tai miksi sinä myös halveksut veljeäsi?” Edelleen: ”Mikä sinä olet tuomitsemaan lähimmäistäsi?” – Roomalaisille 14:10; Jaakob 4:12.
Olipa ratkaisu iällisten vanhempien parasta ajatellen sitten kumpi tahansa, lastensa luona tai sairaskodissa asuminen, he voivat silti viettää mielekästä elämää, mikäli heidän henkiset kykynsä eivät ole päässeet heikentymään. He voivat oppia tuntemaan sen Jehovan kaikkia tottelevaisia ihmisiä koskevan tarkoituksen, jonka mukaan he voisivat elää ikuisesti terveinä maallisessa paratiisissa. He voivat tehdä Luojansa, Jehova Jumalan, palvelemisesta itselleen uuden, iloisen ja tyydytystä tuottavan elämänuran. Se tulee olemaan määrätietoisinta ja onnellisinta aikaa heidän elämässään. Jotkut ovat vanhalla iällään, toisten nukahdettua jo kuolemaan, tutustuneet Jehovan lupauksiin ikuisesta elämästä uudessa maailmassa, jossa vanhurskaus ei tule koskaan loppumaan, ja he ovat saaneet uuden ilonaiheen siitä, että voivat kertoa tästä toivosta toisille.
Lopuksi yksi esimerkki. Kaliforniassa sai eräässä sairaskodissa 100-vuotias nainen tietää näistä luvatuista siunauksista yhdeltä hoitajaltaan, ja seurauksena oli, että 102 vuoden kypsässä iässä hänet kastettiin Jehovan todistajaksi. Hänen elämänsä ei päättynyt umpikujaan eli ’turhuuksien turhuuteen’, vaan sen lopulla hän toteutti sen, mitä ’jokaisen ihmisen tulee tehdä’: hän ’pelkäsi Jumalaa ja piti hänen käskynsä’.
[Huomioteksti s. 6]
On sanottu, että vuosia sitten pystyi yksi äiti huolehtimaan 11 lapsesta, mutta nyt ei 11 lasta pysty huolehtimaan yhdestä äidistä
[Tekstiruutu s. 8]
Iäkkäitten kunnioittaminen pitämällä heistä hyvää huolta – ajatuksia eri puolilta maailmaa
”Afrikassa yhteiskunta ei juuri missään maassa huolehdi vanhuksista – ei ole sairaskoteja, lääkärinhoitoa, ei sosiaaliturvaa eikä eläkkeitä. Vanhuksista huolehtiminen jää heidän lastensa tehtäväksi.
”Yksi perussyy siihen, miksi lasten hankinta on niin tärkeä asia kehitysmaissa asuville, on se, että lapset tulevat huolehtimaan vanhemmista tulevaisuudessa. Köyhätkin ihmiset haluavat monta lasta, sillä he ajattelevat, että mitä enemmän heillä on lapsia, sitä todennäköisempää on, että jotkut heistä tulevat säilymään elossa ja huolehtimaan heistä.
”Vaikka normit ovat muuttumassa Afrikassa, silti useimmat perheet suhtautuvat vakavasti vastuuseensa huolehtia vanhuksistaan. Jollei lapsia ole, muut omaiset huolehtivat heistä. Usein nämä huolenpitäjät ovat itsekin köyhiä, mutta he kuitenkin antavat siitä, mitä heillä on.
”Toinen keino, jolla lapset huolehtivat vanhemmistaan, on se, että he lainaavat näille omia lapsiaan. Usein juuri lastenlapset huolehtivat vanhusten kotitöistä.
”Kehittyneissä maissa ihmiset elävät pitempään korkeatasoisen lääketieteen ansiosta. Kehitysmaissa tilanne on kuitenkin toinen. Köyhiä ihmisiä kuolee, koska heillä ei ole varaa edes siihen vähäiseen lääkärinapuun, jota on tarjolla. Sierra Leonessa eräs sananparsi sanoo: ’Kukaan köyhä ei ole sairas.’ Toisin sanoen köyhä on joko terve tai kuollut, koska hänen rahansa eivät riitä hoidon hankkimiseen.” – Robert Landis, lähetystyöntekijä Afrikassa.
”Meksikossa ihmiset kunnioittavat suuresti iäkkäitä vanhempiaan. Vanhemmat asuvat kotonaan yksin sen jälkeen, kun pojat ovat menneet naimisiin, mutta kun vanhemmat vanhenevat ja tulevat apua tarvitseviksi, lapset ottavat heidät luokseen ja pitävät heistä huolta. Heidän mielestään se on heidän velvollisuutensa.
”On tavallista, että isovanhemmat asuvat samassa kodissa poikiensa ja lastenlastensa kanssa. Lastenlapset rakastavat ja kunnioittavat isovanhempiaan. Perheessä kaikki tuntevat voimakasta yhteenkuuluvuutta.
”Meksikossa vanhainkodit ovat hyvin harvinaisia sen takia, että pojat ja tyttäret pitävät huolta vanhuksistaan. Jos poikia on useita, joskus käy niin, että viimeisenä naimisiin mennyt jää asumaan kotiinsa vanhempiensa kanssa.” – Isha Aleman Meksikosta.
”Koreassa meidät on opetettu kotona ja koulussa kunnioittamaan vanhoja ihmisiä. Perheessä vanhimman pojan edellytetään pitävän huolta vanhoista vanhemmistaan. Jos hän ei pysty huolehtimaan heidän toimeentulostaan, joku toinen poika tai tytär ottaa sen asiakseen. Monet pariskunnat pitävät huolta vanhoista vanhemmistaan ja asuvat näiden kanssa saman katon alla. Vanhemmat odottavat saavansa elää lastensa kanssa, ja he mielellään opettavat lastenlapsiaan ja pitävät näistä huolta. Jos nuoripari lähettää iäkkäät vanhempansa sairaskotiin, sitä pidetään suurena häpeänä.
”Isäni oli vanhin poika, ja me asuimme yhdessä isovanhempiemme kanssa samassa kodissa. Aina kun lähdimme kotoa, kerroimme heille, minne aioimme mennä ja milloin palaisimme. Palattuamme kotiin pistäydyimme ensimmäiseksi heidän huoneeseensa, tervehdimme heitä pää alas painettuna ja kerroimme heille, että olimme tulleet takaisin, koska he kantoivat huolta koko perheen hyvinvoinnista.
”Kun ojensimme heille jotakin, pidimme siitä kiinni kaksin käsin. On epäkohteliasta ojentaa mitään vain toisella kädellä arvossa pidetyille ihmisille, kuten vanhemmille, isovanhemmille, opettajille tai korkea-arvoisille virkamiehille. Kun meillä oli jotakin erikoista ruokaa, tarjoilimme ensin isovanhemmillemme.
”Vanhojen kunnioittaminen ei jää vain perhepiiriin, vaan ulottuu kaikkiin vanhoihin ihmisiin. Kouluissa opetetaan aina peruskoulusta lukioon asti siveysoppia. Noilla tunneilla meitä opetettiin satujen tai luentojen avulla osoittamaan kunnioitusta vanhoja ihmisiä kohtaan.
”Kun huoneeseen saapuu vanha ihminen, nuorten odotetaan nousevan seisomaan. Jos nuori istuu linja-autossa eikä vanhalla miehellä tai naisella ole istuinpaikkaa, tapana on, että nuorempi luovuttaa paikkansa. Jos vanha mies kantaa raskaan näköistä pakettia, pysähdytään kysymään, tarvitseeko hän apua vai ei. Jos hän sanoo tarvitsevansa apua, paketti kannetaan hänen puolestaan hänen osoittamaansa määränpäähän.
”Kuten Raamatussa on ennustettu, näinä asiainjärjestelmän viimeisinä päivinä yleinen moraali heikkenisi päivä päivältä. Korea ei ole tässä suhteessa mikään poikkeus. Siitä huolimatta monet korealaiset ovat sisimmässään säilyttäneet kunnioittavan asenteen vanhempia ihmisiä kohtaan.” (2. Timoteukselle 3:1–5) – Kay Kim Koreasta.
[Kuva s. 7]
Vierailut iäkkäitten luona ovat hyödyllisesti käytettyä aikaa