Ahtaalle joutunut tappaja
EGYPTIN farao Ramses V kuoli kolmisen tuhatta vuotta sitten. Kukaan ei tiennyt varmasti hänen kuolinsyytään, mutta aina meidän päiviimme saakka hänen muumioidussa ruumiissaan on ollut paljastavia jälkiä, jotka ovat kertoneet omituisesta salamurhaajasta. Tämä sama ilkimys aiheutti myös tuhoa Intiassa, Kiinassa, Kreikassa ja käytännöllisesti katsoen kaikissa muissa maissa.
Tämä murhaaja on ollut niin voimakas, että se on muuttanut historian kulkua. Erään tietolähteen mukaan se aiheutti Induksen alajuoksulla Aleksanteri Suuren mahtavalle armeijalle ankaran iskun. Tultuaan tutkimusmatkailija Cortésin mukana Meksikoon se harvensi syntyperäistä väestöä siinä määrin, että se melkeinpä takasi konkistadorille helpon voiton. 1700-luvulla tämän tappajan kynsissä kuoli Euroopassa joinakin vuosina peräti 600000 ihmistä. Nämä kaikki olivat näkymättömän vihollisen uhreja. Heidän murhaajansa oli pikkuriikkinen, tiilenmuotoinen isorokkovirus.
Jopa nykyaikana isorokon mainitseminen herättää pelkoa monien sydämessä. Esimerkiksi vuonna 1947 New Yorkin kaupungissa rokotettiin yli kuusi miljoonaa asukasta, koska siellä todettiin 12 isorokkotapausta. Niinkin äskettäin kuin vuonna 1967 arvioitiin isorokon vaatineen kaksi miljoonaa uhria. Miksi tämä sairaus on niin pelottava? Onko siitä vaaraa vielä nykyään?
Pelottava tappaja
Useimmille meistä ainoa tilanne, jossa olemme tehneet tuttavuutta tämän sairauden kanssa, on ollut sen jättämien arpien näkeminen jonkun tuntemattoman ihmisen kasvoilla. Hänen rokonarpiset kasvonsa kertoivat hänen selvinneen elossa tämän surmaajan käynnistä. Monet eivät kuitenkaan selviytyneet. Joillakin alueilla jopa joka toinen tartunnan saaneista kuoli.
Monet kauhistelivat sen vastenmielisiä oireita kuitenkin yhtä paljon kuin suurta kuolleisuutta. Tavallisesti kahdessa viikossa isorokkotartunnan saamisesta tämä virus oli lisääntynyt riittävästi ihmisen elimistössä aiheuttaakseen todellisia ongelmia. Hyvin korkea kuume, päänsärky ja vilunväristykset alkoivat, ja näitä oireita seurasivat pian kouristukset ja viiltävä kipu selkärangassa. Muutamia päiviä myöhemmin tuli näkyviin punertavia täpliä, joita ilmaantui ensin kasvoihin, sitten käsivarsiin, rintaan, selkään ja lopulta jalkoihin. Ne suurenivat nopeasti märkärakkuloiksi ja tekivät siten tautia sairastavan kammottavan näköiseksi. Tätäkin huolestuttavampi oli virusten hyökkäys ruumiin elintärkeisiin elimiin. Jos ruumiin immuunijärjestelmä ei kyennyt kokoamaan puolustusjoukkoja riittävän paljon, yksi tai useampi näistä elimistä luhistui, mikä johti potilaan kuolemaan.
Isorokkoa ei pidetä helposti tarttuvana tautina. Siitä huolimatta isorokkoviruksen kyky säilyä elossa huomattavan kauan ihmisruumiin ulkopuolella merkitsi sitä, että se saattoi helposti tarttua niihin, jotka olivat läheisessä kosketuksessa tautia sairastavaan, tai niihin, jotka käsittelivät sen saastuttamia vuodevaatteita ja asusteita. Edellisen uhrinsa puhjenneista märkärakkuloista vapautuneet tappavat virukset saattoivat liikkua pölyhiukkasten tai pienten vesipisaroiden mukana ja päätyä helposti hengitysteiden kautta uuden uhrin elimistöön, minkä jälkeen niiden turmeleva kiertokulku alkoi taas alusta.
Isorokon etenemisen pysäyttämiseksi ei tunnettu – eikä tunneta vieläkään – mitään lääkettä. Lääkärit ja sairaanhoitajat yrittivät yksinkertaisesti tehdä potilaan olon mahdollisimman mukavaksi ja antaa hänelle lääkitystä, joka vähentäisi tartuntavaaraa. Ihmisruumiiseen suunniteltu ihmeellinen immuunijärjestelmä oli ainoa toivo paranemisesta. Sen toimintaa tutkimalla tehtiin yksi nykyaikaisen lääketieteen suurimmista keksinnöistä, josta tuli tämän säälimättömän murhaajan aisoissa pitämiseen tarvittava ase.
Tappajan lyömisessä käytetty ase
”Tulevaisuuden kansat tulevat lukemaan vastenmielisen isorokon olemassaolosta vain historian lehdiltä.” Nämä sanat kirjoitti vuonna 1806 Yhdysvaltain silloinen presidentti Thomas Jefferson. Hän kirjoitti näin onnitellakseen englantilaista maalaislääkäriä ja luonnontieteilijää Edward Jenneriä tämän tekemästä keksinnöstä, jonka avulla isorokko voitaisiin hävittää. Jennerin tämän taudin vastustamisessa käyttämä menetelmä, jota myöhemmin alettiin kutsua rokottamiseksi, on pohjimmiltaan sama toimenpide, jonka kanssa matkailijat ovat tulleet tutuiksi tällä vuosisadalla.
Jokseenkin samanlainen toimenpide isorokon vastustamisessa oli käytössä jo satoja vuosia ennen Jennerin tutkimuksia. Esimerkiksi Bengalissa Intiassa muinaisilla Šitala Matan (isorokkojumalatar) papeilla oli tapana kerätä infektoitunutta ainesta isorokkoon lievästi sairastuneilta ja istuttaa sitä terveisiin ihmisiin. Tästä alkeellisesta rokotuksesta saatu tauti oli yleensä melko lievä. Mutta kun tartunnan saaneen ihmisen immuniteettijärjestelmä voitti tämän sairauden, hän sai sitä vastaan elinikäisen immuniteetin.
Vaikka tähän menetelmään liittyi vaaroja, se tuotiin Eurooppaan ennen Jennerin aikaa. Vuonna 1757 8-vuotias Jenner sai itse elävästi kokea tämän menetelmän vaarat, kun hänen holhoojansa halusivat suojella häntä tuolta siihen aikaan yleiseltä vitsaukselta ja veivät hänet yhteen silloin yleisesti käytössä olleista ”rokotustalleista”. Hänen liikkumisensa estämiseksi hänet köytettiin makuulleen muiden hoidettavien tavoin yksinkertaiseen olkivuoteeseen. Siinä hän kärsi rokottamalla aiheutetun isorokon ahdistavat vaikutukset ja sai sairastaessaan vain hyvin alkeellista sairaanhoitoa.
Vaikka Jenner selviytyi hengissä, hänen täydellinen toipumisensa kesti vuosia. Tämä kokemus selittää jossain määrin sitä, miksi hän myöhemmin elämässään niin innokkaasti etsi parempaa menetelmää elimistön immunisoimiseksi. Tähän hänelle tuli tilaisuus, kun hän alkoi harjoittaa lääkärin ammattia Sodburyn maaseutualueella Englannissa. Häntä ihmetytti maalaisväestön suussa kulkeneen vanhan sananparren totuudellisuus. Sen mukaan lehmärokkona tunnetun sairauden saaneet karjakot eivät koskaan sairastuneet isorokkoon. Tehtyään vuosia tapaustutkimuksia hän testasi käytännössä havaintojaan vuonna 1796 tartuttamalla tahallaan James Phipps -nimiseen nuoreen poikaan hyvin heikon lehmärokkoviruksen. Hänen teoriansa mukaan James selviäisi tartunnasta vähin vaivoin ja sen jälkeen hän olisi immuuni kuolettavalle isorokolle.
Kaikki eivät olleet yhtä vakuuttuneita kuin Jenner. Paikalliset kyläläiset vastustivat ja väittivät, että hänen toimenpiteistään seuraisi kauhistuttava uusi vitsaus tai että hänen käsittelyssään olleille lapsille kehittyisi nautamaisia ominaisuuksia. Jenner kesti vastalauseiden myrskyn, ja kun James selviytyi tartunnasta ilman ongelmia ja, mikä parasta, oli täysin immuuni isorokolle, paikkakuntalaisten vastustus laantui. Jenner jatkoi tutkimuksiaan vuoteen 1798, jolloin hän julkaisi havaintonsa maailmalle. Hänen teoriansa oli osoitettu oikeaksi. Tappajan lyömiseksi tarvittava ase oli vihdoinkin käden ulottuvilla.
Tappajan saartaminen surmaniskua varten
Jennerin jälkeen toiset tiedemiehet jatkoivat hänen uraauurtavaa tutkimustyötään. He kehittelivät parempia menetelmiä rokotuksen tuottamiseksi ja antamiseksi, ja näin tämän uuden tappoaseen vaikutusta tehostettiin. Edistyksestä huolimatta isorokko vaati edelleen uhreja. Vielä vuonna 1966 isorokkotapauksia todettiin 44 maassa ja isorokon aiheuttamat pelottavat epidemiat olivat tavanomaisia kehitysmaissa.
Myöhemmin tuona samana vuonna Maailman terveysjärjestön 19. yleiskokouksessa kansat päättivät vihdoinkin yhdistää voimansa myönteisessä toiminnassa saartaakseen ja tuhotakseen tämän surmaajan. Menestys perustui siihen tosiasiaan, että isorokkovirus kuolisi jouduttuaan ihmisruumiin ulkopuolelle. Toisin sanoen ihmiset olivat sen ainoita kantajia. Jos sen tarttuminen ihmisestä ihmiseen estettäisiin, virus häviäisi olemassaolosta. Niinpä kymmenvuotinen isorokon hävittämisohjelma pantiin käyntiin. Ohjelmaan sisältyi tarkkailu, jonka tarkoitus oli havaita taudin puhkeamiset, ja siihen liittyi yleisön kannustaminen ilmoittamaan kaikki tautitapaukset, sekä joukkorokotus, jonka tarkoituksena oli pitää tämä pahan aiheuttaja nurkkaan ahdistettuna, liikuntakyvyttömänä.
Aivan pian saatiin rohkaisevia tuloksia jopa maissa, joissa terveydenhoitoon on rajalliset edellytykset. Esimerkiksi kun Länsi- ja Keski-Afrikkaan järjestettiin välineitä, neuvonantajia ja rokotteita, tämä tauti hävitettiin perin pohjin vain kolmessa ja puolessa vuodessa 20 kansasta. Afrikassa saadun menestyksen rohkaisemana Aasia tehosti ponnistelujaan tämän taudin tuhoamiseksi. Bangladeshissa viimeinen isorokkoon luonnollisesti sairastunut ihminen eristettiin 16. lokakuuta 1975.
Tämä ei kuitenkaan vielä merkinnyt taistelun päättymistä, sillä vuonna 1976 Somaliassa kerrottiin esiintyneen toista isorokkoviruksen kahdesta lievemmästä muodosta. Seurasi 13 kuukautta kestänyt taistelu; terveysviranomaiset ajoivat takaa tätä pahan aiheuttajaa ja estivät sitä leviämästä, kunnes viimein lokakuussa 1977 he saivat sen ahdistetuksi nurkkaan. Sen viimeinen uhri oli somalialainen Ali Maow Maalin. Kun Ali oli toipunut, viimeinen luonnollisesti esiintyvä isorokkotapaus oli ohi. Jennerin unelmasta oli lopultakin, lähes 200 vuotta myöhemmin, tullut todellisuutta. ”Isorokon – kauhistuttavimman ihmiskuntaa vaivanneen vitsauksen – hävittäminen” oli saatu päätökseen.
Voisiko se iskeä uudelleen?
Vuonna 1980 annettiin virallinen julistus, että isorokko oli hävitetty kaikkialta maailmasta. Rokotuspakosta on luovuttu, eikä kasvava uusi sukupolvi tarvitse suojaa tätä virusta vastaan. Mutta mitä tapahtuisi, jos tappaja palaisi ja iskisi rokottamattomaan väestöön? Pelko siitä, että se voisi hävittää kokonaisten mantereitten asukkaat, saa meidät kysymään: olisiko sen leviäminen uudestaan mahdollista?
”Se voisi tapahtua kahdella tavalla”, selitti eräs Kalkutan trooppisen lääketieteen koulussa työskentelevä virologi. ”Joko siten, että virus pääsee karkuun laboratoriosta, tai ihmisen pahanilkisen toiminnan kautta.”
Ensiksi mainitun uhan mahdollisuudesta saatiin esimerkki vuonna 1978, kun isorokko pääsi jälleen otsikoihin saatuaan lyhyeksi aikaa ylösnousemuksen. Tällä kertaa tapahtumapaikka oli Englannissa sijaitseva Birmingham. Eräs valokuvaaja työskenteli sellaisen laboratorion yläpuolella, jossa virusta säilytettiin tutkimuksia varten, ja hän sairastui tähän tautiin ja kuoli siihen myöhemmin. Ennen kuolemaansa hän ehti kuitenkin tartuttaa sen vanhaan äitiinsä. Onneksi Englannin viranomaisten ripeän toiminnan ansiosta viruksen leviäminen saatiin jälleen kerran estetyksi ja vältyttiin lisäuhreilta. Ettei tällaisia tapauksia enää sattuisi, isorokkoa säilytetään nyt vain kahdessa tarkoin turvajärjestelyin suojatussa tutkimuslaitoksessa, joista toinen on Atlantassa Georgian osavaltiossa Yhdysvalloissa ja toinen Moskovassa Neuvostoliitossa.
”Mutta miksi tätä tappajaa ei ole tyystin hävitetty tällaisten riskien poistamiseksi?” saatat kysyä. Vastaus on: ihmisen pahanilkisen toiminnan pelosta. Niin inhottavalta kuin se saattaa kuulostaakin, on aina olemassa se mahdollisuus, että isorokkoa käytetään biologisessa sodankäynnissä. Historia on osoittanut ihmisen kykenevän tällaisiin tekoihin. Tukeakseen suunnitelmiaan asettua Pohjois-Amerikkaan jotkut siellä asuneet levittivät harkitusti tätä tautia alueen intiaanien keskuuteen 1600-luvulla. Monet saattavat ajatella optimistisesti, että me olemme edistyneet tuollaista käyttäytymistä korkeammalle tasolle ja että isorokkoviruksen käyttäminen sota-aseena on hyvin epätodennäköistä. Voimme vain toivoa tämän olevan totta. Voimme myös vain toivoa, että isorokko on todella hävitetty ja ettei se jostakin nyt tuntemattomasta syystä virkoa eloon tulevaisuudessa.
Tri Jennerin keksinnön ansiosta ihminen on ensimmäistä kertaa historiassa toivottavasti onnistunut hävittämään yhden hänelle kuolettavaksi osoittautuneista viruksista. Nykyään lääketieteen edustajat taistelevat voittaakseen muita tartuntatauteja, ja heillä on apunaan paljon pidemmälle kehitettyjä välineitä ja suurempi asiantuntemus kuin Jennerillä oli. Tulevatko he voittamaan nämä taudit? Tiedemiehet myöntävät, että valtavista edistysaskeleista huolimatta tähän päämäärään pääseminen on kauempana kuin koskaan. On täysin ilmeistä, että ihmisviisautta korkeampaa viisautta tarvitaan sellaisen maailman aikaansaamiseen, jossa ei ”yksikään asukas sano: ’Minä olen vaivanalainen’”. – Jesaja 33:24.
[Kuvat s. 23]
Tri Edward Jennerin tekemän työn ansiosta aloitettiin rokottaminen isorokkoa vastaan
[Lähdemerkintä]
WHO, valokuva J. Abcede
[Kuvan lähdemerkintä s. 21]
WHO valokuva