Nykyurheilun ongelmia
AIEMMIN oli tapana sanoa urheilulla olevan arvoa sen takia, että se kasvattaa luonnetta. Urheilun väitettiin lisäävän uutteran työn arvostusta, rehtiyttä ja liikunnan hauskuutta. Monien mielestä tällaiset perustelut ovat kuitenkin nykyään onttoja, jopa tekopyhiä.
Voittaminen on nykyään niin tärkeää, että sitä voidaan pitää urheilun suurena ongelmana. Aikakauslehti Seventeen sanoo sitä ”urheilun synkäksi puoleksi”. Lehti selittää tätä sillä, että ”voittaminen kiinnostaa enemmän kuin rehellisyys, koulutyö, terveys, tyytyväisyys ja muut inhimillisen elämän tärkeät puolet. Voittamisesta on tullut kaikki kaikessa.”
Kathy Ormsby -nimisen amerikkalaisen yliopistourheilijan, huippujuoksijan, tapaus osoittaa, miten lopulta voi käydä, kun huippusaavutuksille pannaan liian paljon painoa. 4. kesäkuuta 1986 – muutama viikko sen jälkeen kun hän oli yliopistosarjassa tehnyt naisten 10000 metrin juoksussa uuden ennätyksen – hän USA:n yliopistojoukkueitten mestaruuskilpailuissa kääntyi pois juoksuradalta, juoksi läheiselle sillalle ja yritti tehdä itsemurhan hyppäämällä sillalta alas. Hän jäi henkiin, mutta halvaantui vyötäröstä alaspäin.
Urheilijoita hoitavan psykologin Scott Pengellyn mukaan Kathy ei ole ainut, joka on ajautunut tällaiseen pisteeseen. Kathyn itsemurhayrityksen jälkeen Pengelly ilmoitti: ”Olen saanut puhelinsoittoja, joissa sanottiin: ’Minusta tuntuu samanlaiselta kuin Kathystä.’” Eräs toinen nuori urheilija, Mary Wazeter, joka edusti Georgetownin yliopistoa ja joka oli parantanut ikäluokkansa puolimaratonin USA:n ennätystä, oli myös yrittänyt tehdä itsemurhan hyppäämällä sillalta alas ja halvaantui loppuiäkseen.
Voittamisen pakko ja odotusten toteuttaminen voivat aiheuttaa valtavaa painetta, ja epäonnistumisen seuraukset voivat olla tuhoisat. Kerran oli eräässä baseball-ottelussa sellainen tilanne, että jos California Angels -joukkueen huippusyöttäjä Donnie Moore olisi kyennyt antamaan vielä yhden sellaisen pallon, johon vastapuolen lyöjä ei saa osumaa, hän olisi vienyt joukkueensa Yhdysvaltojen baseball-mestaruudesta vuonna 1986 käytyyn loppuotteluun. Bostonin joukkueen lyöjä kuitenkin osui tähän palloon ja toi joukkueelleen tärkeän juoksun, jonka turvin se pääsi tähän arvostettuun loppuotteluun. Donnien ystävät kertoivat, että hän ei millään saanut ajatuksiaan irti tästä epäonnistumisestaan, ja lopulta hän ampui itsensä.
Äärettömän kovaa kilpailua
Toinen, edelliseen läheisesti liittyvä ongelma nykyaikaisessa urheilussa on äärettömän kova kilpailuhenki. Ei ole liioittelua, jos sanotaan, että kilpailijat voivat muuttua suorastaan hirviöiksi. Ollessaan nyrkkeilyn raskaansarjan maailmanmestari Larry Holmes kertoi, että astuessaan nyrkkeilykehään hänen oli muututtava toisenlaiseksi. Hän selittää: ”Nyrkkeilijän täytyy viettää kaksoiselämää. Nyrkkeilykehän ulkopuolella hän on hyvä ja nyrkkeilykehässä paha ja häijy.” Yrittäessään estää toisia, yhtä lahjakkaita voittamasta urheilijat kehittävät voittamisesta itselleen melkeinpä haitallisen pakkomielteen.
”Ihmisen sisässä täytyy palaa tuli, eikä mikään kohenna tätä tulta niin hyvin kuin viha”, sanoi muuan entinen amerikkalaisen jalkapalloilun valmentaja kerran. Jopa Yhdysvaltojen entisen presidentin Ronald Reaganin kerrotaan sanoneen eräälle amerikkalaisen jalkapalloilun yliopistojoukkueelle: ”Voitte tuntea vastustajianne kohtaan hyvänlaatuista vihaa. Se on hyvänlaatuista sen takia, että sitä on olemassa vain silloin, kun pelipaita on vedettynä päälle.” Onko se sitten varmasti hyvä asia, että vastustajaa kohtaan kehitetään vihaa?
Bob Cousy, joka aikoinaan oli Boston Celtics -koripallojoukkueen parhaita pelaajia, kertoo, miten hän sai tehtäväkseen vartioida Dick Barnettia, vastapuolen joukkueen, Los Angeles Lakersin, huippuhyvää korintekijää. ”Istuin huoneessani aamusta iltaan”, Coysy sanoo. ”Ajatukseni askartelivat kaiken aikaa vain Barnettissa, niin että vuoroin pohdin sitä, millaisella taktiikalla pelaisin häntä vastaan, ja vuoroin taas nostatin itsessäni vihaa häntä kohtaan. Kun sitten lopulta astuin pelikentälle, sisässäni paloi sellainen vimma, että jos Barnett olisi sanonut vaikka vain ’heippa’, olisin todennäköisesti potkaissut häntä hampaisiin.”
Tosiasia on, että pelaajat koettavat usein ruhjoa vastustajiaan pelikelvottomaan kuntoon ja että heitä palkitaan tämän johdosta. Erään sanomalehden urheilutoimittajan Ira Berkowin mukaan amerikkalaisen jalkapallon pelaajaa, joka pystyy kolhimaan jonkun vastapuolen pelaajan pelikyvyttömäksi, ”[joukkuetoverit] halaavat ja rutistavat hyvin tehdystä työstä. Jos hän on antanut riittävän monta tällaista ruhjovaa iskua, – – hänet palkitaan pelikauden päätyttyä joko palkankorotuksella tai – jos hän ei ole tähtipelaaja – työsuhteen jatkumisella. Pelaajat ovatkin ylpeitä lisänimistään, joita ovat esimerkiksi ’Häijy’ Joe Greene, Jack ’Surmaaja’ Tatum” ja niin edelleen. – New York Times, 12.12.1989.
Fred Heron, joka pelasi amerikkalaista jalkapalloa St. Louis -joukkueessa puolustuksen linjamiehenä, kertoo: ”Valmentajamme kertoivat meille, että [Cleveland Browns -joukkueen] pelinrakentajalla on vanha kaulavamma. He ehdottivat, että minun pitäisi sopivan tilaisuuden tullen yrittää tehdä hänet pelikyvyttömäksi. Niinpä pelin aikana murtauduin linjan läpi, juoksin kahden pelinrakentajaa suojaavan pelaajan ohi, ja siinä hän oli. Koetin reväistä häneltä pään irti käsivarrellani, ja hän pudotti pallon. Joukkuetoverini kiittelivät minua. Katselin kuitenkin maassa makaavaa pelinrakentajaa, josta näki, että hän oli tuskissaan. Yhtäkkiä mieleeni tuli: ’Mitä? Onko minusta tullut jonkinlainen eläin? Tämähän on leikkiä, ja olen silti yrittänyt murjoa jonkun pahanpäiväisesti.’” Heron kuitenkin toteaa: ”Minulle osoitettiin katsomosta raikuvat aplodit.”
Monet pitävät nykyaikaisen urheilun suurena ongelmana niitä vammoja, jotka se äärettömän kovassa kilpailuhenkisyydessään harrastajilleen aiheuttaa. Valitettavasti monet urheiluvammoja saaneista ovat lapsia, jotka jo pienestä pitäen on johdatettu raa’an kilpaurheilun piiriin. Amerikkalaisen kuluttajansuojajärjestön tietojen mukaan sikäläisten sairaaloitten poliklinikoilla käy vuosittain neljä miljoonaa lasta hoidattamassa itseään erilaisten urheiluvammojen takia ja perhelääkäreiden vastaanotoilla samasta syystä vuosittain arviolta kahdeksan miljoonaa lasta. Vuonna 1986 arvioitiin urheiluvammojen aiheuttavan vuosittain Suomessa runsaat 100000 lääkärissäkäyntiä ja yli 16000 hoitopäivää sairaaloissa. Suomen luvuissa ei aikuisia ja lapsia ole eroteltu toisistaan.
Monet lapset kärsivät nykyään liikarasitusvammoista, jotka aiempina vuosina olivat harvinaisia. Menneinä vuosina lapset pelasivat urheilupelejä vain sen takia, että niitä oli hauska pelata, ja kun heille sattui pikkuloukkaantumisia, he menivät kotiin ja palasivat pelikentille vasta sen jälkeen, kun kivistykset olivat hävinneet. Kun lastenkin urheilu on muuttunut kovaksi tulosurheiluksi, seurauksena on ollut, että lapset eivät loukkaantumisien sattuessa enää löysää, vaan jatkavat pelaamista kipein, kolottavin jäsenin. Entisen huippuluokan baseball-syöttäjän Robin Robertsin mukaan lasten loukkaantumiset ovat lähinnä aikuisista johtuva ongelma. ”He panevat lapset liian lujille – henkisesti ja fyysisesti – jo paljon ennen kuin nämä ovat valmiita sellaiseen.”
Raha ja vilppi
Eräs urheilun ongelma on sekin, että raha on tullut siinä kaikkein tärkeimmäksi. Näyttää siltä, että urheilua aiemmin hallinneet oikea voittamisen ja häviämisen taito, pitkäjännitteisyys ja reilun pelin henki ovat saaneet väistyä ahneuden tieltä. ”On valitettavaa, että urheilu menetti viattomuutensa täydellisesti 1980-luvulla”, pahoittelee The Denver Post -sanomalehden kolumnisti Jay Mariotti. ”Urheilu tulee mahtailevasti 90-luvulle, jättimäisenä voimana kulttuurissamme, järjettömän suurena mammuttina, huimia rahasummia liikuttelevana elinkeinona (63,1 miljardin dollarin rahavirrallaan todellisuudessa USA:n 22. suurin elinkeino), jota joskus on paremmin luonnehdittu vippaselinkeinoksi.”
Viime vuonna ansaitsi USA:n baseball-huippuliigojen pelaajista 162 eli reilusti joka viides yli miljoona dollaria (neljä miljoonaa markkaa), jotkut heistä jopa yli kolme miljoonaa dollaria (12 miljoonaa markkaa). Nyt, vuotta myöhemmin, tilanne on se, että yli 120 pelaajalle tullaan maksamaan kullekin yli kaksi miljoonaa dollaria ja heistä 32:lle kullekin yli kolme miljoonaa dollaria. Lisäksi ainakin yksi heistä tulee saamaan vuosina 1992–1995 vuosittain yli viisi miljoonaa dollaria (20 miljoonaa markkaa). Rahan ja suurten palkkojen tavoittelu ei ole enää harvinaista muissakaan urheilulajeissa.
Yliopistourheilussakin peittää raha usein kaiken muun alleen. Hyvin menestyvien joukkueitten valmentajat palkitaan ruhtinaallisesti, jopa miljoonan dollarin vuosituloilla, jotka kasaantuvat selvästä rahapalkasta ja mainosrahoista. Ne yliopistot, joiden amerikkalaista jalkapalloa pelaavat joukkueet selviytyvät yliopistojoukkueitten käymiin loppuotteluihin, saavat miljoonia dollareita: eräänä äskeisenä vuonna 55 miljoonaa dollaria. ”[Yliopistojen] jalkapallo- ja koripallojoukkueitten on ansaittava rahaa”, selittää John Slaughter, erään yliopiston rehtori, ”ja ansaitakseen rahaa niiden on voitettava.” Tällainen johtaa noidankehään, jossa voittaminen muuttuu pakkomielteeksi – onnettomin seurauksin.
Koska ammattilaissarjojen baseball-pelaajien työpaikan säilyminen on kiinni otteluvoitoista, he tekevät usein melkein mitä tahansa voittaakseen. ”Se ei ole enää urheilua”, sanoo entinen baseball-tähti Rusty Staub. ”Se on eläimellisyyttä.” Huijaaminen on aivan yleistä. ”Jos et huijaa, et yritä voittaa”, selittää takakentän pelaaja Chili Davis. ”Kaikkea kokeillaan, mitä voidaan, kunhan siitä vain ei jäädä kiinni”, sanoo New York Mets -baseball-joukkueen etukentän pelaaja Howard Johnson.
Moraali on siis heikentynyt, ja se on suuri ongelma myös yliopistourheilussa. ”Jotkut valmentajat ja urheilujohtajat harrastavat vilppiä”, myöntää Harold L. Enarson, Ohion valtionyliopiston entinen rehtori, ”mutta rehtorit ja muut yliopistojen hallintomiehet ummistavat silmänsä sellaiselta.” Eräänä äskeisenä vuonna rankaisi Yhdysvaltojen yliopistojen urheiluliitto 21:tä sikäläistä yliopistoa erilaisista rikkomuksista ja 28 muun yliopiston asiat olivat tutkimuksen kohteena.
Ei ole yllätys, että nuorilla urheilijoilla ovat arvot turmeltuneet, mikä sekin on nykyaikaisen urheilun suuria ongelmia. Kiellettyjen aineiden käyttö urheilusuoritusten parantamiseksi on yleistä ja usein tärkeämpää kuin itse opiskelu. Eräs laaja tutkimus vahvistaa todeksi sen, että niissä yliopistoissa, joilla on suuria urheiluohjelmia, käyttävät urheilijat pelikaudella enemmän aikaa urheilulajinsa parissa kuin opiskeluun ja luennoilla käymiseen. Eräässä liittovaltion teettämässä tutkimuksessa selvisi myös sellainen asia, että kolmasosassa niistä amerikkalaisista yliopistoista, joissa miesten koripalloilu on vahvasti esillä, saavuttaa vain alle joka viides urheilija joskus jonkin oppiarvon.
Niillekin harvoille yliopistourheilijoille, jotka lopulta niittävät mainetta ammattiurheilussa ja saavat hyvää palkkaa, käy lopulta aivan liian usein murheellisesti. He eivät kykene hoitamaan raha-asioitaan ja laskeutumaan arkielämän tasolle. Travis Williams, joka viime helmikuussa kuoli kodittomana ja rahattomana 45 vuoden iässä, on vain yksi esimerkki. Vuonna 1967 hän teki Green Bay Packers -joukkueessa yhden yhä voimassa olevan amerikkalaisen jalkapalloilun ennätyksen: hän nappasi vastustajan potkaisemia palloja ja kuljetti niitä juosten vastustajan maalialueelle keskimäärin ennätysmäiset 41,1 jaardia (37,4 metriä) kerrallaan. Erään kerran hän mainitsi, että yliopistossa ollessaan ”hänen ei koskaan tarvinnut käydä luennoilla. Riitti, kun saapui harjoituksiin ja otteluihin.”
Katsojaurheilun ongelmat
Nykyään ihmiset käyttävät paljon enemmän aikaa penkkiurheiluun kuin jonkin urheilulajin harrastamiseen, ja tämä on aiheuttanut melkoisia ongelmia. Urheilukilpailuja paikan päällä seuraava voi joutua kuuntelemaan toisten katsojien hävyttömyyksiä tai jopa alttiiksi näiden väkivaltaiselle käyttäytymiselle. Joissakin urheilutapahtumissa kiihkeä tunnelma synnyttää helposti nyrkkitappeluita, ja katsomoissa ovat sadat ihmiset saaneet vammoja ja jotkut jopa menettäneet henkensä.
Nykyään tilanne on kuitenkin se, että useimmat katsojat eivät ole läsnä urheilutilaisuuksissa, vaan he seuraavat niitä televisiosta. Yhdysvalloissa käyttää eräs television ympärivuorokautinen urheilukanava päivittäin enemmän aikaa urheiluohjelmien välittämiseen kuin yksikään suurista valtakunnallisista televisioyhtymistä varaa päivittäin aikaa uutislähetyksilleen. Mutta onko urheilun seuraaminen kotonaan omassa rauhassa sekään ongelmatonta?
Ei varmastikaan. Eräs nainen selittää: ”Mieheni on jo vuosia tiennyt nimeltä jokaisen ammattilaisurheilijan, eikä hän tässä mielessä ole ainoa. Hänellä on hyvin vähän sellaisia ystäviä, jotka eivät säännöllisesti seuraa urheilua.” Hän sanoo: ”Suurinta vääryyttä on se, miten tällainen vaikuttaa lapsiin.” Hän lisää: ”Minua suututtaa se, että mieheni käyttää omaa aikaansa urheilun seuraamiseen ajattelematta minua ja lapsia.”
Tämä ei ole suinkaan mikään harvinainen murheenaihe. Monissa perheissä suuressa osassa maailmaa jotkut laiminlyövät muita perheenjäseniä käyttäessään liikaa aikaa television urheiluohjelmien seuraamiseen. Eräs brasilialainen vaimo kohdistaa huomion yhteen vaaralliseen seuraukseen: ”Miehen ja vaimon välinen rakkaus ja luottamus voivat vähitellen heikentyä ja avioliiton säilyminen vaarantua.”
Innokkaat penkkiurheilijat ilmaisevat usein muillakin tavoin tasapainottomuutta. Tavallisesti he suorastaan jumaloivat urheilijoita, ja se on asia, jota jotkut urheilijat itsekin pitävät ongelmana. ”Palatessani kotikaupunkiini ihmiset tuijottivat minua aivan kuin olisin ollut paavi, jolta he odottivat siunauksia”, kertoi saksalainen tennistähti Boris Becker. ”Kun katselin ihailijoitani silmiin – – luulin katselevani hirviöitä. Heidän silmänsä olivat liikkumattomia ja elottomia.”
Ei ole epäilystäkään siitä, että urheilulla on vetovoimaa. Se luo jännitystä ja katsojat herkästi valitsevat omat suosikkinsa. Urheilupeleissä ihmisiä kiehtoo paitsi pelaajien yhteistyö ja taidonnäytteet myös lopputuloksen arvaamattomuus. He haluavat tietää, kuka voittaa. Lisäksi urheilu tarjoaa miljoonille vaihtelua heidän ehkä yksitoikkoiselta tuntuvaan elämäänsä.
Voiko urheilu tuottaa ihmisille onnellisuutta? Onko siitä todellista hyötyä? Miten voi välttyä siihen liittyviltä ongelmilta?
[Tekstiruutu s. 9]
Urheilu uskontona
Kanadalainen Tom Sinclair-Faulkner on sanonut, että ”[jää]kiekko on Kanadassa muutakin kuin vain eräs urheilulaji: monille se on uskonto”. Sama pitää paikkansa monista urheilun ystävistä muuallakin maailmassa.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa urheilu on luokiteltu ”hyväksytyksi maalliseksi uskonnoksi”. Urheilupsykologi David Cox toteaa, että ”urheilun ja tietosanakirjojen uskonnosta antaman määritelmän välillä on paljon yhtäläisyyksiä”. Jotkut ”ihmiset suhtautuvat urheilijoihin aivan kuin nämä olisivat jumalia tai pyhimyksiä”, Cox lisää.
Urheilun hullaannuttamat tekevät suuria uhrauksia uhratessaan aikaa ja rahaa urheilulajilleen, ja kaikki tämä on usein pois heidän perheiltään. Ihailijat uhraavat lukemattomia tunteja urheilutapahtumien katseluun televisiosta. He kantavat tamineissaan ylväästi joukkueensa värejä ja pitävät urheilun tunnuksia julkisesti esillä. He laulavat hyvin halukkaasti lauluja ja esittävät karjuen yksitoikkoisia laulunpätkiään, mistä heidät voidaan tunnistaa urheilulajinsa hartaiksi kannattajiksi.
Monet urheilijat jopa rukoilevat Jumalan siunausta ennen ottelua, ja tehtyään maalin he polvistuvat kiitosrukoukseen. Vuoden 1986 jalkapalloilun maailmanmestaruuskisoissa eräs argentiinalainen jalkapallotähti sanoi, että hän ei ollut tehnyt yhtä maalia, vaan sen teki Jumalan käsi. Urheilufanaatikoista on jopa sanottu, että he joidenkin kiihkouskovaisten tavoin ovat ”ahdasmielisiä fundamentalisteja”. Tällainen fanaattisuus on saanut eri puolten kannattajat ryhtymään verisiin yhteenottoihin, jotka joskus ovat vaatineet jopa ihmishenkiä.
Väärän uskonnon tavoin urheilun ”maallinen uskonto” tarjoaa kiihkeille kannattajilleen ”pyhimyksiä”, perinteitä, pyhäinjäännöksiä ja rituaaleja, mutta ei anna heidän elämälleen todellista tai pysyvää sisältöä.
[Kuva s. 7]
Pelaajia kolhitaan usein pelikyvyttömiksi
[Kuva s. 8]
Television urheiluohjelmien seuraaminen voi heikentää perhesopua