Miksi kansojen välistä liittoa alettiin tarvita
NELJÄ vuotta kestänyt ensimmäinen maailmansota oli niin hirvittävää joukkoteurastusta ja tuhoamista, ettei vastaavanlaista ollut koettu vielä koskaan sitä ennen. Kaikki maailman suurvallat olivat yhdessä muiden maiden kanssa jakautuneina kahdeksi toisiaan vastustavaksi liittokunnaksi, ja ne menivät taisteluun kummankin puolen luottaessa lujasti omaan voittoonsa, kansojen kannustaessa omiaan hurraa-huudoin, sillä ne oli saatu tuuditelluksi siihen uskoon, että sodasta tulee kunniakas seikkailu.
Muutaman kuukauden kuluessa maailma oppi kuitenkin hyvin tuskallisesti sen, miten kauhistuttavan kalliiksi sota tulee. Ja kun sota ja ankara verenvuodatus olivat ohi ja miehiä ja materiaalia oli haaskattu järjettömästi, maailma hoippui valtaisien sotavelkojen painosta. Jotakin oli tehtävä, jotta samanlaista sotaa ei syntyisi enää uudelleen. Miksei perustettaisi järjestelmää, jonka puitteissa valtiot voisivat aseitten sijasta selvitellä riitaisuuksiaan rauhanomaisin keinoin? Oliko tämä uusi asia? Ei suinkaan.
Miksi aiemmat yritykset epäonnistuivat
Jo ensimmäisen maailmansodan edellä oli perustettu tuomioistuin, jonka tehtävänä oli ratkaista riitoja rauhanomaisesti. Kyseessä oli Haagin niin sanottu pysyvä välitystuomioistuin. 1900-luvun alussa monien toiveena oli, että siitä voisi tulla se keskuspaikka, jossa välitysmenettelyn käyttäminen korvaisi sodat. Mitä kuitenkin tapahtui vuosina 1899 ja 1907 pidetyissä Haagin rauhankonferensseissa, jotka johtivat tämän paremmin nimellä Haagin tuomioistuin tunnetun tuomioistuimen perustamiseen?
Ne valtiot, jotka olivat edustettuina kummassakin konferenssissa, eivät suostuneet alistumaan pakolliseen välitysmenettelyyn eivätkä ne halunneet asettaa aseistukselleen ylärajoja tai vähentää sitä. Ne jopa torjuivat kaikki aseidenriisuntaehdotukset ja estivät kaikkien sellaisten suunnitelmien toteuttamisen, jotka olisivat velvoittaneet ne selvittelemään riitaisuutensa välitysmenettelyn avulla.
Niinpä kun Haagin tuomioistuin alkoi vihdoin toimia, valtiot olivat pitäneet huolen siitä, ettei se päässyt rajoittamaan niiden täydellistä riippumattomuutta. Millä tavoin? Yksinkertaisesti saamalla aikaan sen, että kiistojen alistaminen tuomioistuinkäsittelyyn tehtiin vapaaehtoiseksi. Niidenkään valtioitten, jotka veivät riitaisuuksiaan tähän tuomioistuimeen, ei ollut pakko alistua mihinkään sen tekemiin päätöksiin.
Kansallisen suvereniteetin eli rajattoman itsemääräämisoikeuden tarkka varjeleminen kuitenkin saattoi maailman rauhan ja turvallisuuden vaaraan. Kilpavarustelu jatkui esteettömästi, kunnes se lopulta syöksi ihmiskunnan suin päin tilanteeseen, jossa muutama laukaus sai maailmanrauhan rikkoutumaan vuoden 1914 kesällä.
On ironista, että kun Serbia viimeisillä rauhanhetkillä antoi vastauksen Itävallan uhkavaatimukseen, se ilmoitti olevansa halukas ”suostumaan sovinnolliseen sopimukseen siten, että se jätti tämän kysymyksen – – Haagin kansainvälisen tuomioistuimen ratkaistavaksi”. Koska Haagin tuomioistuimeen turvautuminen oli kuitenkin vapaaehtoista, Itävalta ei katsonut, että sen on pakko tyytyä mahdolliseen ”sovinnolliseen sopimukseen”. Seurauksena oli sodanjulistus rauhan säilyttämiseksi – ja yli 20 miljoonaa siviiliä ja sotilasta saivat maksaa siitä hengellään.
Papit vaativat kansojen välistä liittoa
Toukokuussa 1919 julisti Yhdysvaltojen anglikaaneja edustanut piispa eräässä hiippakuntakokouksessa, että ”maailman toivo vanhurskaasta ja kestävästä rauhasta on siinä, että kansainvälinen oikeus perustetaan uudelleen uuden valvontaviranomaisen muodossa. – – Kansainväliselle oikeudelle täytyy antaa valtuutus, joka on sitovampi kuin ne päätökset, jotka tehtiin Haagin konferenssissa [jossa Haagin tuomioistuin perustettiin]. Valtioitten yhteistoiminnan täytyy siksi saada ilmennyksensä jonkinlaisessa yhdistyksessä, jolla on liiton tuntomerkit.”
Belgian roomalaiskatolisen kirkon kardinaali Mercier oli samalla kannalla. Vuoden 1919 maaliskuussa hän sanoi haastattelussa: ”Minusta tuntuu, että valtioitten tärkein velvollisuus tulevaa sukupolvea kohtaan on se, että ne tekevät mahdottomaksi niiden rikosten uusiutumisen, joiden takia maailma yhä vuotaa verta.” Hän nimitti Versaillesin rauhansopimuksen neuvottelijoita ”uuden maailman rakentajiksi” ja kehotti perustamaan kansojen välisen liiton tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Hänen toiveenaan oli, että siitä tulisi oivallinen rauhan takuumies.
New York Times -sanomalehdessä oli 2. tammikuuta 1919 etusivulla seuraavanlainen otsikko: ”Paavi toivoo kansojen välisen liiton perustamista.” Kirjoituksen ensimmäisessä kappaleessa sanottiin: ”Amerikkalaisille osoittamassaan uudenvuodenviestissä – – paavi Benedictus ilmaisi toiveenaan olevan, että rauhankokouksen työn johdosta syntyisi uusi maailmanjärjestys ja kansojen liitto.” Paavi ei ollut käyttänyt viestissään sanoja ”uusi maailmanjärjestys”. Hän oli kuitenkin liittänyt tällaiseen kansojen yhdyselimeen niin häikäiseviä toiveita, että ilmeisesti joko uutistoimisto AP tai Vatikaanin oma tiedotustoimisto piti näitä sanoja sopivina.
Ajatellaanpa sitä, millaisena aikana nämä toiveet lausuttiin. Ahdistunut ihmiskunta vaati sodan hävittämistä maailmasta. Liian monet sodat liian monina vuosisatoina olivat vaatineet hirvittävän veronsa. Nyt oli niistä kaikkein pahin vihdoinkin loppunut. Maailman kaivatessa kiihkeästi toivoa paremmasta paavi lausui: ”Toivotaan, että syntyy kansojen liitto, joka poistaessaan asevelvollisuuden tulee vähentämään sotavarustuksia, joka perustaessaan kansainvälisiä tuomioistuimia tulee eliminoimaan tai selvittämään riitoja ja joka laskiessaan rauhan lujalle pohjalle tulee takaamaan kaikille itsenäisyyden ja samat oikeudet.” Jos Kansainliitto kykenisi kaikkeen tähän, se varmasti saisi aikaan ”uuden maailmanjärjestyksen”.
Miksi Kansainliitto epäonnistui
Teoriassa Kansainliiton tavoitteet ja menetelmät kuulostivat hyvin kauniilta, järkeviltä ja toteuttamiskelpoisilta. Kansainliiton peruskirjassa sanottiin sen tarkoituksena olevan ”edistää valtioitten välistä yhteistoimintaa ja saavuttaa valtioiden välille rauha ja turvallisuus”. Rauhan ja turvallisuuden saavuttaminen oli kiinni siitä, että valtiot ovat yhteistoiminnassa toistensa kanssa ja ”hyväksyvät velvollisuutensa olla turvautumatta sotaan”.
Jos siis joidenkin jäsenvaltioitten välille syntyisi vakavia ristiriitaisuuksia, sitouduttuaan rauhan ylläpitämiseen niiden oli siirrettävä riitansa ”välitysoikeudelliseen tai tuomioistuinmenettelyyn tai saatettava ne [Kansainliiton] neuvoston tutkittaviksi”. Lisäksi Kansainliitto oli liittänyt rauhanturvaamisjärjestelmäänsä Haagin pysyvän välitystuomioistuimen. Oltiin sitä mieltä, että kaikki tällainen varmasti poistaisi uuden suursodan mahdollisuuden. Sitä se ei kuitenkaan tehnyt.
Eräitten historioitsijoitten mukaan yksi syy Kansainliiton epäonnistumiseen rauhan takuumiehenä oli se, että monet sen ”jäsenistä [eivät] tunnustaneet sitä hintaa, joka rauhasta olisi maksettava”. Sotavarustusten vähentäminen oli tärkeä osa tätä hintaa. Valtiot eivät kuitenkaan halunneet maksaa tätä hintaa. Niinpä historia toisti itseään – entistä tuhoisammalla tavalla. Valtiot ryhtyivät jälleen vahvistamaan kilpaa sotavalmiuttaan. Kansainliitto ei saanut valtioita vakuuttuneiksi siitä, että niiden olisi yhteistyössä toimittava kilpavarustelun estämiseksi. Kaikki vetoomukset ja perustelut kaikuivat kuuroille korville. Valtiot unohtivat vuoden 1914 opettaman tärkeän läksyn: valtavat asevarastot aiheuttavat helposti sen, että aletaan omahyväisesti tuntea sotilaallista ylivoimaisuutta.
”Kollektiivisen turvallisuuden” arvon ymmärtäminen oikealla tavalla oli myös tärkeä osa rauhan hintaa. Hyökkäys yhden jäsenvaltion kimppuun oli katsottava hyökkäykseksi kaikkia muitakin jäsenvaltioita vastaan. Mitä kuitenkin käytännössä tapahtui, kun jokin niistä neuvottelujen sijasta turvautui hyökkäykseen? Sen sijaan että jäsenvaltiot olisivat pyrkineet yksissä tuumin tekemään lopun selkkauksista, ne itse jakautuivat erilaisiksi liittokunniksi, joihin kuuluvat etsivät turvaa toisistaan. Kyseessä oli samanlainen harhakuvitelma kuin se, joka oli imaissut ne vuoden 1914 kurimukseen.
Kansainliittoa heikensi myös se, että Yhdysvallat ei halunnut liittyä siihen. Monet olivat sitä mieltä, että Yhdysvallat oli ”se suurvalta, jonka resursseilla siitä olisi tullut toimintakykyinen”, ja että Yhdysvaltojen liittymisen jälkeen Kansainliitossa olisivat olleet mukana kaikki tärkeimmät maailman valtiot, minkä katsottiin olevan Kansainliiton onnistumista ajatellen ratkaisevaa.
Kansainliiton epäonnistumiseen oli muitakin syitä. Sen peruskirjan alkuosassa oli näet seuraavanlainen tämän järjestön toimintaa heikentävä kohta: ”Kansainliitosta voi mikä tahansa jäsen erota kahden vuoden kuluttua siitä, kun eroa koskeva ilmoitus on jätetty sisään.” (1. art:n 3. mom.) Olipa tämän mahdollisuuden tarjoamisella kuinka hyvä tarkoitus tahansa, se kuitenkin aikaansai sen, ettei Kansainliitolla ollut sellaista lujuutta, jota se olisi tarvinnut, ja tämä vuorostaan vähensi jäsenvaltioitten halua sen päättäväiseen tukemiseen.
Vapaus erota Kansainliitosta jätti järjestön olemassaolon jäsenvaltioitten armoille, sillä ne saattoivat lähteä siitä silloin kun ne katsoivat sen parhaaksi. Osista tuli tärkeämpiä kuin kokonaisuudesta. Niinpä vuoden 1941 toukokuuhun mennessä Kansainliitto oli pienentynyt jo 17 valtiolla. Toisen maailmansodan järeä tykistö murensi toiveen ”uudesta maailmanjärjestyksestä” ja sai Kansainliiton romahtamaan.
Rauhan turvaamiseksi täytyi saada jokin parempi keino.
[Huomioteksti s. 7]
Kansainliitto ei kyennyt estämään toista maailmansotaa
[Kuva s. 7]
Italialainen Cassino pommituksen kohteena 15. maaliskuuta 1944
[Lähdemerkintä]
U.S. Army