’Lapset ovat arvokkaita, mutta pojat ovat välttämättömiä’

Intiassa asuu yli 850 miljoonaa ihmistä, ja syntyneisyys on siellä 31 syntynyttä 1000:ta henkeä kohti, joten Intiassa syntyy joka vuosi noin 26 miljoonaa lasta, mikä vastaa Kanadan väkilukua. Ei ole ihme, että tuon maan hallituksen kiireellisimpiin ohjelmiin kuuluu nopean väestönkasvun hillitseminen. Miten hyvin tuo ohjelma menestyy? Mitkä ovat joitakin sen tiellä olevia esteitä?

”ENNEN 20:ttä ikävuotta – ei! 30:nnen ikävuoden jälkeen – ei missään tapauksessa! Vain kaksi lasta – hyvä!”, neuvotaan yhdessä niistä värikkäistä julisteista, jotka reunustavat Bombayssa Intiassa sijaitsevaan perhesuunnittelun päämajaan johtavaa käytävää. Eräässä toisessa julisteessa on kuvattuna viiden lapsen ympäröimä vaivaantunut äiti. Siinä varoitetaan: ”Älä kadu myöhemmin!” Sanoma on täysin selvä: riittää kun perheessä on kaksi lasta. Ihmisiä ei ole kuitenkaan helppoa saada hyväksymään hallituksen suosittelemaa kaksilapsista perhetyyppiä ja toimimaan tämän ehdotuksen mukaisesti.

”Hindut katsovat miehen onnellisuuden olevan suhteessa siihen, miten monta lasta hänellä on. He tosiaankin pitävät lapsia kodille koituvana siunauksena. Onpa miehen perhe miten suuri tahansa, hän ei koskaan lakkaa rukoilemasta sen lisääntymisen puolesta”, sanotaan hindujen tapoja käsittelevässä kirjassa Hindu Manners, Customs and Ceremonies. Perhekunnan patriarkalle on poikalapsi kuitenkin uskonnollisessa mielessä tyttölasta arvokkaampi. ”Toista niin suurta onnettomuutta ei ole olemassa kuin se, että mieheltä ei jää poikaa tai pojanpoikaa, joka huolehtii hänen hautaamiseensa liittyvistä viimeisistä velvollisuuksista”, selittää kirja edelleen. ”Sellaisen puutteen ajatellaan voivan estää kokonaan pääsyn kuolemanjälkeiseen onnelliseen olinpaikkaan.”

Poikia tarvitaan myös esi-isien palvontamenojen eli sraddhan jatkamiseen. ”Ainakin yksi poika oli lähes välttämättömyys”, kirjoittaa A. L. Basham kirjassaan The Wonder That Was India. ”Hindulaisen Intian voimakas perhehenkisyys vahvisti halua saada poikia, joiden puuttuessa suku sammuisi.”

Perheeseen halutaan poikia siis uskonnollisten käsitysten vuoksi, mutta myös siksi, että intialaiseen kulttuuriin kuuluu perinteisesti suurperhejärjestely, jonka mukaan naimisissa olevat pojat jatkavat asumistaan vanhempiensa kanssa. ”Tyttäret menevät naimisiin ja muuttavat asumaan aviomiehensä sukulaisten luo, mutta pojat jäävät kotiin vanhempiensa luokse; ja vanhemmat odottavat poikiensa huolehtivan heistä, kun he ikääntyvät”, selittää tri Lalita S. Chopra, joka työskentelee Bombayn kaupunginhallituksen terveyden- ja perheenhuoltojaostossa. ”Tämä on heidän turvansa. Vanhemmat, joilla on kaksi poikaa, tuntevat olonsa turvalliseksi. On siis johdonmukaista, että jos pariskunnalla jo on kaksi lasta, mikä suositusten mukaan on enimmäismäärä, ja jos molemmat lapsista ovat tyttöjä, mies ja vaimo pyrkivät hyvin todennäköisesti saamaan pojan.”

Vaikka kaikkia lapsia pidetäänkin teoriassa Jumalalta saatuina lahjoina, jokapäiväisen elämän tosiasiat kertovat jotakin aivan muuta. ”On ilmiselvää, että tyttöjen terveydenhoitoa laiminlyödään”, kerrotaan Indian Express -aikakauslehdessä. ”Heidän hengissä pysymistään ei pidetä todella tärkeänä perheen säilymisen kannalta.” Kirjoituksessa lainataan Bombayssa tehtyä tutkimusta, joka paljasti, että sukupuolen määrittämisen jälkeen abortoiduista 8000 sikiöstä 7999 oli naispuolisia.

Ponnistelua vastatuuleen

”Mies päättää yleensä perheessä sen, kuinka monta lasta hankitaan ja kuinka suuri perheestä tulee”, selittää haastattelussa Bombayn kaupunginhallituksen johtava terveysviranomainen tri S. S. Sabnis. Vaikka nainen haluaisikin rajoittaa perheensä kokoa, hänen miehensä voi vastustaa ajatusta ja painostaa häntä. ”Tämän vuoksi lähetämme miehistä ja naisista koostuvia työryhmiä kuhunkin slummialueen kotiin siinä toivossa, että miespuolinen terveysvirkailija voisi puhua perheen isälle ja kannustaa häntä rajoittamaan perheensä kokoa auttamalla häntä näkemään, että hän voi huolehtia paremmin pienestä kuin suuresta lapsimäärästä.” Eteen tulee kuitenkin monia esteitä, kuten olemme nähneet.

”Kehnojen elinolojen vuoksi lapsikuolleisuus on korkea köyhien ihmisten keskuudessa”, sanoo tri Sabnis. ”Niinpä on selvää, että he haluavat saada monia lapsia, sillä he tietävät joidenkuiden niistä kuolevan.” Lapsista ei kuitenkaan sanottavasti huolehdita. He kuljeksivat ympäriinsä vartioimatta ja kerjäävät tai etsivät jätteiden seasta ruokaa. Entä vanhemmat? ”He eivät tiedä, missä heidän lapsensa ovat”, valittaa tri Sabnis.

Intiassa mainoksissa esiintyy usein onnellinen, hyvinvoivalta vaikuttavaa pariskunta, joka nauttii elämästään kahden lapsensa, tavallisesti pojan ja tytön, kanssa. Lapsista on selvästikin pidetty hyvää huolta. Tässä yhteiskuntaluokassa – keskiluokassa – ajatus kaksilapsisesta perhetyypistä on otettu hyvin vastaan. Tällainen käsitys on kuitenkin kaukana köyhien ajatusmaailmasta. He päättelevät: ’Jos vanhemmillamme tai isovanhemmillamme oli 10–12 lasta, miksei myös meillä voi olla? Miksi meidän pitäisi tyytyä kahteen lapseen?’ Juuri täällä Intian köyhän enemmistön keskuudessa väestönkasvun hillitsemisen puolesta käytävä taistelu on vastatuulessa. ”Väestöön kuuluvat ovat nyt nuoria ja lastensaanti-iässä”, toteaa tri Chopra. ”Näyttää siltä, että taistelu tullaan häviämään. Meillä on suunnaton työ edessämme.”