”Älä tee mitään typerää tai tapan sinut”
Aseen piippu pisti esiin raollaan olevasta autonikkunasta ja osoitti päähäni. Ääni sanoi:
”Älä katso minuun, nainen. Avaa ovi ja siirry viereiselle istuimelle.” Tein niin kuin käskettiin. Mies sujahti ohjauspyörän taakse aseen osoittaessa yhä minua.
”Onko sinulla pankin avainta?”
”Ei ole. Joku tulee avaamaan pankin aivan kohta.”
”Älä tee mitään typerää”, hän varoitti, ”tai tapan sinut.” Hän käynnisti autoni ja lähti ajamaan pois.
Tämä oli tulossa tavaksi. Olin kassanhoitajana eräässä Trust Company -pankin konttorissa. Viime huhtikuussa muuan nainen osoitti minua laukullaan ja sanoi: ”Laukussani on ase. Ojenna rahat tänne.” Tein niin.
Muutamaa viikkoa myöhemmin eräs mies tuli lasikopilleni. Hänen aseensa oli näkyvillä. ”Rahat tänne.” Työnsin setelipinon hänelle.
Olin saanut tarpeekseni. Pyysin siirtoa toiseen konttoriin. Pyyntööni suostuttiin. Niinpä tänä torstaiaamuna toukokuun 23. päivänä istun autossani uuden konttorin pysäköintialueella. Tämä pankki toimii Peachtree-ostoskeskuksessa Columbuksessa Georgiassa. Odotan pankin aukeamista. Kello on 8.25. Minulla on tapana tulla töihin muutamaa minuuttia aikaisemmin ja lukea Raamatusta otettu päivän teksti. Tänä nimenomaisena aamuna teksti oli Matteuksen 6:13, joka kuuluu: ”Vapauta meidät paholaisesta.” En tajunnut tuolloin sitä, että tuosta tekstistä tulisi minulle erittäin tärkeä seuraavana kahtena päivänä.
Olin työskennellyt tässä uudessa konttorissa vasta kaksi viikkoa, eikä minulle ollut vielä annettu avainta. Autoni ikkuna oli vähän auki, ja olin miettimässä juuri lukemaani tekstiä, kun aseen piippu ilmaantui ikkunaan. Kahdesti aikaisemmin ryöstäjät olivat vieneet pankin rahaa. Tällä kertaa vietiin minut.
Miehen ajaessa pois aloin rukoilla ääneen: ”Oi, Jehova, auta minua!”
”Kuka on Jehova?” ryöstäjäni tivasi.
”Hän on Jumala, jota palvon.”
”Älä katso minuun! Katso vain ulos ikkunastasi! Jehova . . . eikö se liitykin Vartiotorniin, Jehovan todistajiin?”
”Kyllä.”
”Tunsin todistajia, kun asuin New Yorkissa. Olen itse katolilainen. Mutta esitä rukouksesi hiljaa. En halua kuulla sitä.” Hän lisäsi kuitenkin: ”En aio vahingoittaa sinua. Haluan rahaa, en sinua. Älä tee mitään typerää, niin sinulle ei käy kuinkaan.”
Ajaessamme hän esitti minulle kaiken aikaa pankkia koskevia kysymyksiä. Kuka tulisi avaamaan pankin? Monenko aikaan se avattaisiin asiakkaille? Kuinka paljon siellä oli rahaa? Paljon pankkia koskevia kysymyksiä. Vastasin niihin parhaan kykyni mukaan ja samaan aikaan rukoilin hiljaa. Rukoilin Jehovaa auttamaan minua selviytymään tästä turvallisesti.
Noin kymmenen minuutin kuluttua mies kääntyi johonkin metsään johtavalle hiekkatielle. Hän ilmeisesti odotti tapaavansa siellä jonkun, sillä hän alkoi mumista itsekseen: ”Missä hän on? Missä hän on?” Hän pysäytti auton, nousi pois ja pani minut liukumaan istuimen poikki ja nousemaan pois ajajan puolelta, niin että olin koko ajan selin häneen. Aseen painautuessa kylkeeni hän vei minut syvemmälle metsään katseeni ollessa koko ajan maata kohti, niin etten voinut nähdä häntä. Minun oli vaikea kulkea tiheikön läpi leningissäni ja korkokengissäni. Hän vei minut puun luo, pani minut kääntymään kasvot runkoon päin ja kiinnitti silmilleni ja suulleni paksun teipin. Hän teippasi käteni yhteen selkäni taakse, ja kiinnitti minut sitten puuhun, niin että teippi kiersi minun ja puunrungon ympäri.
Tässä vaiheessa vapisin rajusti. Hän käski minua lakkaamaan vapisemasta. Teipin läpi mumisin, etten pystynyt lopettamaan vapisemista. ”Ole vain paikoillasi. Muuan mies pitää sinua silmällä, ja jos pyristelet päästäksesi irti, hän tappaa sinut.” Sen sanottuaan hän lähti. Muistin päivän tekstin, jossa sanottiin: ”Vapauta meidät paholaisesta”, ja ajattelin, kuinka hyvin tuo teksti soveltuikaan minuun tällä hetkellä.
Hän palasi pian mutta eri autolla – olisin tunnistanut oman autoni moottorin äänestä. Hän oli saattanut vaihtaa autoni omaan autoonsa. Hän irrotti teipin vyötäisiltäni ja puun ympäriltä mutta jätti sen silmilleni ja suulleni, ja ranteeni olivat yhä teipatut selkäni taakse. Hän vei minut jälleen tiheikön läpi takaisin autolle. Hän avasi tavaratilan, sulloi minut siihen, paukautti kannen kiinni ja lähti ajamaan.
Aloin jälleen rukoilla. Rukoilin suurimman osan päivästä, ja pyysin Jehovalta voimaa, jota tarvitsin voidakseni kestää kaiken sen, mitä olisi edessä. Ajoimme luultavasti noin 15–20 minuuttia, sitten hän pysähtyi ja avasi tavaratilan, otti teipin pois suultani ja kysyi minulta, mikä oli pankin puhelinnumero. Sanoin sen hänelle. Hän kysyi minulta, kuka oli esimieheni. Kerrottuani sen hän pani teipin takaisin suulleni. Tuolloin hän sitten soitti pankkiin ja vaati rahaa – 150000 dollaria, niin kuin myöhemmin sain tietää.
Hän käski Georgea, joka työskenteli tuona päivänä virkailijana pankissa, olemaan rahojen kanssa tietyssä puhelinkopissa Atlantan eteläpuolella kello kahteen mennessä iltapäivällä, jolloin hän saisi lisäohjeita. Ryöstäjä kertoi näistä uusimmista vaiheista ja vakuutti minulle, että olisin pian vapaa. Kello kahteen oli kuitenkin vielä pitkä aika, ja olin yhä epämukavassa asennossa sidottuna auton tavaratilassa, ja minun oli koko ajan entistä kuumempi. Tunnit matelivat. Kerran tai pari hän katsoi tavaratilaan nähdäkseen, millaisessa kunnossa olin. ”Jumalasi Jehova pitää sinusta huolta”, hän sanoi. Hän siis muisti rukoukseni, jonka olin aamulla esittänyt Jehovalle.
Pohdin, mitä perheelleni mahtoi kuulua. Tiesivätköhän he minun edes olevan kateissa? Jos tiesivät, miten he suhtautuivat siihen? Olin huolissani heistä vielä enemmän kuin itsestäni. Ajattelin eri raamatunkohtia, muun muassa sitä, jossa sanotaan, että Jehovan nimi on ’vahva torni ja että hurskas juoksee sinne ja saa turvan’. Lisäksi sitä, että ’jos huutaa avuksi Jehovan nimeä, niin pelastuu’. Sovelsin totisesti apostoli Paavalin neuvoa: ”Rukoilkaa lakkaamatta.” (Sananlaskut 18:10; Roomalaisille 10:13; 1. Tessalonikalaisille 5:17) Raamatunkohtien lisäksi mieleeni tuli jatkuvasti Valtakunnan laulujen sanoja ja sävelmiä, esimerkiksi: ’Oi Jehovani, oot Kallioni’ ja ’On Korkein suojanani’.
Vartiotornista lukemieni kokemusten perusteella muistin, että Jehova oli auttanut muita kestämään erityisiä koetuksia. Mieleeni oli jäänyt yksi Herätkää!-lehdessä ollut kokemus Jehovan todistajasta, jota pidettiin panttivankina pankkiryöstön aikana.a Ryöstäjä kuristi tuota sisarta heiluttaen kädessään käsikranaattia ja uhkaillen häntä. Sisaren koettelemus kesti tuntikausia; hän ja ryöstäjä piileskelivät sisällä poliisin ollessa ulkona. Hänkin oli kestänyt koettelemuksensa rukoilemalla Jehovaa ja muistelemalla raamatunkohtia, ja hänen rohkeutensa palkittiin niin, että hän palasi turvallisesti perheensä luokse.
Lopulta auto pysähtyi, ja kuljettaja nousi pois autosta. En kyennyt katsomaan kelloani, koska se oli ranteessani ja sidottu selkäni taakse, mutta oletin aivan oikein, että kello oli kaksi ja että ryöstäjä oli lähtenyt ottamaan yhteyttä pankissa työskentelevään Georgeen. Elättelin toiveita siitä, että vapautuisin pian. Niin ei kuitenkaan käynyt. Ryöstäjän suunnitelmat eivät ilmeisestikään sujuneet kitkattomasti, joten lähdimme jälleen liikkeelle.
Yhtäkkiä moottori surahti, ja auto ampaisi eteenpäin täyttä vauhtia! Hän ei ainoastaan ajanut erittäin kovaa, vaan myös kääntyili edestakaisin ikään kuin väistellen muuta liikennettä. Minä heittelehdin tavaratilassa sinne tänne. Ruumiini poukkoili tavaratilan lattialla, pääni iskeytyi sen laitoihin. Koska käteni olivat sidottuina selkäni taakse, en pystynyt tukemaan itseäni enkä suojautumaan iskuilta heittelehtiessäni joka taholle. Sitä jatkui ehkä kymmenisen minuuttia, mutta se tuntui paljon pitemmältä ajalta.
Pian tämän jälkeen auto seisahtui, ja mies avasi tavaratilan nähdäkseen, miten minä voin. Olin tietenkin aivan järkyttynyt ja hädissäni siitä röykytyksestä, johon olin joutunut. Sydämeni hakkasi ja hengitin erittäin vaivalloisesti. Olin hiestä märkä, enkä kyennyt pyyhkimään hikeä pois, koska käteni olivat sidotut selkäni taakse. Hengittäminen kävi erityisen vaikeaksi, koska vain nenäni näkyi silmiäni ja suutani peittävien teippien välistä. Ryöstäjä kyllä otti teipin hetkeksi pois suuni edestä, niin että minun oli helpompi hengittää ja halutessani puhua.
Hän kertoi minulle, että poliisi oli huomannut hänen autonsa, luultavasti varjostuspaikastaan, ja oli lähtenyt ajamaan sitä takaa. Siksi hänen oli täytynyt ajaa niin lujaa ja väistellä välttääkseen törmäämästä toisiin autoihin. Hän olikin onnistunut karistamaan poliisin kannoiltaan. Hän selitti, ettei hän vielä ollut saanut rahaa. Hän aikoi kuitenkin yrittää jotakin muuta, ja siihen menisi vielä vähän aikaa, mutta minun ei tulisi olla huolissani. Hän vakuutti minulle jälleen, ettei hän aiheuttaisi minulle fyysistä vahinkoa; se ei ollut hänen aikeensa. Hän tarvitsi rahaa, ja minun avullani hän tulisi sitä saamaan. Kun hän sanoi tämän, mieleni tyyntyi, sillä olin rukoillut, että jos hän alkaisi vahingoittaa minua, Jehova auttaisi minua toimimaan oikealla tavalla.
Tunnit matelivat. Hän pysähtyi pari kertaa, ehkä soittaakseen vielä lisää puheluja tai yrittääkseen saada rahaa. Kerran kun pysähdyimme, kuulin hänen täyttävän polttoainetankin. Koska olin niin kankea, yritin vaihtaa asentoa parhaan kykyni mukaan ja pidin jonkin verran ääntä. Hän avasi heti tavaratilan ja käski minua olemaan hiljaa. Mietin paljonko kello oli. Hän ei ollut sanonut minulle tarkkaa aikaa paitsi ensimmäisellä kerralla, jolloin kello oli ollut kaksi. Tiesin, että olimme yhä Atlantassa, koska saatoin kuulla lentokoneiden nousevan ja laskeutuvan lentokentälle.
Sen jälkeen hän aina aika ajoin avasi tavaratilan ja sanoi: ’Vielä yksi tunti. Vielä tunti, ja sitten pääset vapaaksi.’ Hän sanoi näin useita kertoja. En enää uskonut häntä, vaan saatoin ainoastaan toivoa. Ulkona ei ollut erityisen kuuma päivä, mutta tavaratilassa oli painostavaa ja tunkkaista ja yhä kuumempaa. Hikoilin runsaasti, ja hengittäminen kävi minulle entistä vaikeammaksi. Aloin rukoilla ylösnousemusta, koska en ollut varma, kuinka kauan pystyisin enää hengittämään.
Toivoin, että jos kuolisin, Jehova auttaisi perhettäni selviytymään siitä. Olin huolissani perheestäni ja itsestäni. Tiesin, että jos kuolisin, Jehova toisi minut takaisin ylösnousemuksessa ja saisin jälleen olla yhdessä perheeni kanssa hänen lupaamassaan vanhurskaassa uudessa maailmassa. (Johannes 5:28, 29; 2. Pietari 3:13) Jehovaa ja hänen lupauksiaan koskevat ajatukseni tukivat minua.
Ajaja avasi jälleen tavaratilan. Oli pimeää – oli ollut pimeää jo tuntikausia. Hän oli soittanut lisää puhelimella. Mikään hänen yrityksistään saada lunnasrahoja ei ollut onnistunut. Hän sanoi olevansa väsynyt yrittämään ja aikovansa viedä minut takaisin Columbukseen ja päästää minut menemään. Päästyämme perille, olin täysin uuvuksissa. Minä vain makasin tavaratilassa ja toivoin kaiken päättyvän. Rohkaisin kuitenkin mieleni ja ajattelin: ’Minun on pysyttävä valppaana. Minun on pakotettava itseni pysymään hereillä. Kaikki on pian ohi. Hän on antanut periksi ja vie minut kotiin.’
Hän aikoi päästää minut vapaaksi autoni luona, mutta auto ei ollutkaan siellä, missä hän luuli sen olevan. Hän vei minut Jehovan todistajien valtakunnansalin luo, mutta asunnossa, jossa yksi vierailevista edustajistamme asui, oli valot. ”En päästä sinua menemään siellä, missä on ihmisiä!” Hän päästi minut kuitenkin ensi kertaa pois tavaratilasta. Silmäni olivat yhä peitetyt, käteni olivat vielä teipatut selkäni taakse, mutta hän otti teipin pois suultani. Olin päästäni pyörällä ja pystyin tuskin kävelemään – jalkani olivat niin tunnottomat. Hän pani minut takaisin tavaratilaan, vei minua jonkin matkaa eteenpäin, jätti minut baptistikirkon taakse ja ajoi pois. Kello oli puoli kaksi perjantaiaamuna.
Olin todella päästäni pyörällä, istuuduin ja pyörryin. Viimeiseksi muistan kuulleeni hänen autonsa ajavan pois. Kun kolme tuntia myöhemmin tulin tajuihini, makasin ruohikolla mudassa. Onnistuin irrottamaan teipin ranteistani, ja poistin sen silmiltäni. Katsoin kelloani. Se oli viisitoista minuuttia vaille viisi. Olin ollut tavaratilassa 17 tuntia ja tajuttomana maassa 3 tuntia. Vapisevin ja puutunein jaloin kävelin tietä pitkin. Muuan mies oli peruuttamassa pois pihastaan pakettiautollaan. Kerroin hänelle, että minut oli siepattu ja että minun täytyi soittaa perheelleni ja poliisille. Poliisi tuli paikalle kymmenessä minuutissa. Kaikki oli ohi.
Minut vietiin sairaalaan terveystarkastukseen. En ollut 20 tuntiin juonut enkä syönyt enkä käynyt WC:ssä, ja olin nukkunut vain viimeiset kolme tuntia. Ruumiini oli mustelmilla, pukuni oli kurainen, hiukseni olivat sotkussa, kasvoni likaiset ja niistä näkyi teippauksen jäljet. Mikään ei kuitenkaan pilannut jälleennäkemistä mieheni Bradin ja äitini Glendan kanssa sekä monien muiden rakkaiden sukulaisten ja ystävien kanssa, jotka olivat koolla toivottamassa minut tervetulleeksi takaisin. Heidän koettelemuksensa, kun he odottivat huolissaan, oli erilainen kuin minun koetukseni mutta tavallaan kenties vielä tuskallisempi.
Sairaalasta menin poliisiasemalle vastaamaan kysymyksiin ja antamaan lausunnon. Kuten Columbus Ledger-Enquirer -sanomalehdessä 25. toukokuuta 1991 todettiin, poliisi sanoi, että kidnappaajaa, joka nyt oli otettu kiinni, ”syytettäisiin myös raiskauksesta ja törkeästä sodomiasta, joka oli tapahtunut viime viikonloppuna”, juuri ryöstöäni edeltävänä viikonloppuna. Tässä lehdistötiedotteessa oli myös poliisipäällikkö Wetheringtonin selitys sille, miksi hän oli pyytänyt, ettei tapausta päästettäisi julkisuuteen: ”Olimme todella huolissamme Lisan hengen puolesta.” Kaikki tämä sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että juuri luottamukseni Jehovaan oli auttanut minua kestämään.
Menin kotiin ottamaan elämäni parhaan kuuman kylvyn, ja sen jälkeen saamaan suloista virkistävää unta. Vaipuessani syvään uneen mielessäni oli tämä sydäntälämmittävä ajatus: päivän tekstinä ollut Matteuksen 6:13 lohdutti minua yhä ja sopusoinnussa Psalmin 146:7:n kanssa olin ’vapautunut oltuani vangittu’. – Kertonut Lisa Davenport.
[Alaviitteet]
[Huomioteksti s. 17]
”Esitä rukouksesi hiljaa. En halua kuulla sitä”
[Huomioteksti s. 17]
Hän avasi tavaratilan, sulloi minut siihen, paukautti kannen kiinni ja lähti ajamaan
[Huomioteksti s. 18]
Poukkoilin tavaratilan lattialla, pääni iskeytyi sen laitoihin
[Huomioteksti s. 19]
Minä vain makasin tavaratilassa ja toivoin kaiken päättyvän
[Huomioteksti s. 20]
Kun kolme tuntia myöhemmin tulin tajuihini, makasin ruohikolla mudassa