Olen kiitollinen siitä että olen säilynyt elossa
JOS olet nähnyt elokuvan Kwai-joen silta, voit helposti eläytyä kertomukseeni. Olin japanilaisten vankina toisen maailmansodan aikana ja kuuluin niihin, jotka pakotettiin rakentamaan Kwaijoen (nykyisen Khwae Noi -joen) viertä kulkevaa rautatietä.
Hollantilaiset ja kansalliset joukkomme olivat antautuneet Bandungissa Jaavassa maaliskuussa 1942 peräydyttyään joitakin päiviä ylivoimaisen japanilaisen armeijan tieltä. Olimme muutamia viikkoja paikallisessa siviilivankilassa; sitten varhain eräänä aamuna meitä käskettiin valmistautumaan pitkään marssiin.
Ensiksi meidät kuitenkin kuljetettiin junalla Bandungista Jaavan pääkaupunkiin Bataviaan (nykyiseen Jakartaan). Siellä meidät pantiin laivaan ja lähetettiin merimatkalle kohti Singaporea. Singaporessa meidät koottiin junaan ja kuljetettiin lähes 1600 kilometrin päähän Siamiin (nykyiseen Thaimaahan). Emme menneet pääkaupunkiin Bangkokiin asti, vaan ennen sitä juna kääntyi länteen johtavalle radalle ja pysähtyi Kanchanaburiin, joka sijaitsee lähellä Burman (nykyisen Myanmarin) rajaa.
Oli ehdotettu rakennettavaksi rautatie, joka suunnitelmien mukaan seuraisi Kwaijoen reittiä, koska tästä joesta saataisiin juoma- ja pesuvettä. Meidän nälkiintyneiden vankien piti rakentaa tämä Burmaan vievä rautatie. Meidät vietiin kuorma-autoilla asfalttitien päähän ja siitä edelleen hiekkatietä pitkin ensimmäiseen sotavankileiriin. Seuraavana aamuna meidät kuljetettiin toiseen leiriin.
Tältä toiselta leiriltä aloitimme pitkän marssimme. Mutta ennen kuin kuvailen, mitä tapahtui, kerron joitakin taustatietoja itsestäni ja siitä, miten minusta tuli japanilaisten sotavanki.
Alankomaiden Intiassa syttyy sota
Äitini oli syntyperältään saksalainen ja isäni hollantilainen. Asuimme kauniilla, kukoistavalla maatilalla, joka sijaitsi Bukit Daun -nimisen tulivuoren rinteellä Jaavassa, joka on neljänneksi suurin Alankomaiden Intiaan (nykyiseen Indonesiaan) kuuluvista yli 13600 saaresta. Isä hoiti kumipuuviljelmää, ja minä kävin koulua suuressa Bandungin kaupungissa. Kun toinen maailmansota syttyi vuonna 1939, muutimme noin 550 kilometrin päässä Sumatrassa sijaitsevaan Lahatin kaupunkiin.
Koska äitini oli roomalaiskatolilainen, minut ja kaksi veljeäni lähetettiin katoliseen sisäoppilaitokseen. Eräällä oppitunnilla kysyin papilta: ”Miksi Hitler vainoaa juutalaisia, vaikka Jeesuskin oli juutalainen?” Hän vastasi vihaisesti, ettei Jeesus ollut juutalainen, ja sanoi tiukasti Jeesuksen olevan Jumala, osa kolminaisuutta.
”Oliko sitten Maria, Jeesuksen äiti, juutalainen?” kysyin.
Pappi tuli entistä vihaisemmaksi ja vastasi: ”Kerron sinulle sitten kun olet vanhempi. Sinun on liian vaikea ymmärtää sitä nyt!”
Euroopassa Saksan armeija hyökkäsi Alankomaihin toukokuussa vuonna 1940. Alankomaiden Intia oli silloin Alankomaiden siirtomaa. Sitä ennen isäni oli liittynyt NSU:hun (Kansallissosialistiseen liittoon), koska hän ajatteli tämän poliittisen puolueen lisäävän Alankomaiden Intian turvallisuutta sodan aikana. Mutta sen jälkeen kun Saksa oli hyökännyt Alankomaihin, NSU alkoi kannattaa Hitleriä. Isäni erosi heti tästä puolueesta, mutta se oli liian myöhäistä. Alankomaiden Intiassa toiminut hollantilainen armeija kokosi yhteen kaikki NSU:n jäsenet ja pani heidät keskitysleiriin. Myös isäni vangittiin.
Monet sisäoppilaitoksemme oppilaista iloitsivat, kun saksalainen taistelulaiva Bismarck upposi toukokuussa 1941. He tiesivät äitini olleen syntyperältään saksalainen ja huusivat: ”Vain kuolleet saksalaiset ovat hyviä saksalaisia!” Kysyin oppitunnilla papilta: ”Tarkoittaako se sitä, että kaikkien Saksan katolisten piispojen ja pappien pitäisi olla kuolleita?” Hän lähti heti pois huoneesta. Palatessaan tunnin kuluttua hän kielsi meitä enää puhumasta politiikasta tai sodasta.
Äidin oli vaikea hoitaa maatilaa isän ollessa poliittisena vankina. Palasin siksi kotiin auttamaan äitiä, kun taas kaksi veljeäni jäi kouluun. Yhdessä kirjeessään isäni mainitsi, että eräs hänen vankitoverinsa, joka oli aseistakieltäytyjä, opetti hänelle kiinnostavia asioita Raamatusta.
Näihin aikoihin vanhempi veljeni kutsuttiin armeijaan, ja kolme kuukautta myöhemmin minä ilmoittauduin vapaaehtoisena palvelukseen. Sain konttorityötä eräästä siviilivirastosta, mutta heti kun japanilaiset hyökkäsivät Pearl Harboriin joulukuussa 1941, minut kutsuttiin Alankomaiden Intian armeijaan ja minua koulutettiin viidakkosotaan. Opimme piilottamaan ammuksia viidakkoon ja merkitsemään niiden piilopaikat sotilaskarttoihin. Näin oli tarkoitus varmistaa se, että meillä olisi aina käytössä näiden karttojen avulla löytyviä ammuksia viidakkosodassa.
Japanin asevoimat nousivat pian maihin Billitonin (nykyisen Belitungin) ja Sumatran saarilla. Täällä harvalukuisemmat joukkomme taistelivat niitä vastaan. Japanilaiset valtasivat nopeasti Palembangin, yhden Sumatran suurimmista kaupungeista. Meidät määrättiin perääntymään Sundasalmen poikki Jaavan länsirannikolla sijaitsevaan Merakiin, josta peräännyimme Bataviaan. Lopulta antauduimme japanilaisille Bandungissa ja meidät otettiin sotavangeiksi, kuten alussa mainittiin.
Tapaan isäni
Tapahtumien kulussa sattui yllättäen outo käänne, ja japanilaiset miehitysjoukot vapauttivat Bandungissa isäni sekä muut poliittiset vangit vankilasta. Hän asettui silloin asumaan tätini luo Bandungiin. Siellä hän sai kuulla, että olin lähettyvillä vankina, ja kävi luonani. Saatoin kertoa hänelle, missä perheemme silloin asui ja että vanhempi veljeni oli ilmoitettu kadonneeksi taistelussa.
Isä rupesi innoissaan kertomaan minulle, mitä hän oli oppinut vankitoveriltaan Raamatusta. Hän kertoi, ettei Jumalan nimi ollutkaan Jeesus vaan Jehova, joka kuulosti minusta tuolloin hyvin oudolta nimeltä. Koska japanilaiset valitettavasti kielsivät isää enää käymästä luonani, en puhunut hänen kanssaan tämän jälkeen. Isän vapaus oli lyhytaikainen. Sodan jälkeen sain selville, että hän oli kuollut japanilaisten keskitysleirissä Bandungin lähellä lokakuussa 1944.
Rautatien rakentaminen
Kuten alussa kuvailtiin, meidät sotavangit kuljetettiin Burman rajalle. Meidät jaettiin ryhmiin, ja suunnitelman mukaan jokaisen ryhmän piti rakentaa parisenkymmentä kilometriä rautatietä. Ensimmäisen ryhmän oli määrä saavuttaa toinen ryhmä, joka oli aloittanut työnsä 20 kilometrin päästä. Lopulta kun vankijoukot saisivat valmiiksi tekemänsä rataosuuden, niiden oli määrä kohdata toisten vankien ryhmien kanssa, jotka rakensivat rataa Burman sisäosista päin.
Jopa hyvässä fyysisessä kunnossa oleville miehille rautatien rakentaminen paljain käsin trooppisessa kuumuudessa ja kosteudessa ilman minkäänlaisia koneita oli erittäin uuvuttavaa. Mutta meidät, nälkäkuoleman partaalla olevat miehet, se saattoi inhimillisen kestokyvyn äärirajoille asti. Tilannettamme kurjisti se, että pian meidän oli työskenneltävä avojaloin ja puolialastomina, sillä muutaman viikon yhtäjaksoiset monsuunisateet turmelivat vaatteemme ja kenkämme.
Oloja huononsi se, että meillä oli olemattoman vähän lääkkeitä ja sidostarvikkeita. Epätoivoisina käytimme moskiittoverkkojamme siteinä. Mutta koska sitten meillä ei ollut enää verkkoja, kimpussamme olivat päivällä kärpäsparvet ja yöllä lukematon määrä moskiittoja. Sairaudet alkoivat pian raivota. Monet vankiraukat sairastuivat malariaan, punatautiin ja maksatulehdukseen.
Sitten puhkesi hirvittävä trooppiseksi haavaumaksi nimitetty sairaus, joka levisi jopa niiden keskuudessa, jotka näyttivät olleen muita voimakkaampia. Lääkepulan vuoksi harvojen joukossamme olleiden lääkärien oli pakko hoitaa haavaumia teelehdillä, kahvin sakalla ja mudalla. Japanilaiset antoivat lääkkeeksi ainoastaan kiniinitabletteja malarian torjuntaan. Näissä oloissa ei ollut yllättävää, että kuolonuhrien määrä kohosi nopeasti, niin että kuuden vangin kuoleminen päivässä – pääasiassa malarian ja trooppisen haavauman vuoksi – oli tavallista. Hämmästyttävää oli se, että näistä puutteista ja inhimillisestä kärsimyksestä huolimatta Burmaan johtava rautatie saatiin lopulta valmiiksi.
Mutta sitten liittoutuneiden joukot alkoivat pommittaa rautatietä. Nämä pommi-iskut tapahtuivat pääasiassa yöllä. Pudotetut pommit olivat usein aikapommeja, mutta seuraavan aamun sarastaessa ne olivat yleensä kaikki räjähtäneet. Meidän vankien tehtävänä oli silloin korjata kaikki edellisenä yönä aiheutetut vahingot. Rautatien valmistumisen jälkeen rakensimme myös konekiväärikorsuja Burman ja Siamin välisellä rajalla sijaitsevan Kolmen pagodin solan seinämään. Tässä kohdassa Kwaijoen ylitse meni kaksi siltaa. Juuri täällä olin sodan loppuessa.
Vuoden 1945 keväällä, jolloin olin ollut sotavankina yli kolme vuotta, japanilaiset antautuivat tuolla alueella. Olin todella huonossa kunnossa, koska sairastin malariaa, ameebapunatautia ja maksatulehdusta. Olin laihtunut alle 40-kiloiseksi. Olin kuitenkin kiitollinen siitä, että olin säilynyt elossa noina hirvittävinä vuosina.
Sodan jälkeen
Kesällä vuonna 1945 minut vietiin takaisin Siamiin, jossa sain ruokaa ja lääkkeitä. Kesti kuitenkin kolmisen kuukautta ennen kuin tervehdyin kohtalaisesti. Myöhemmin jatkoin armeijan palveluksessa, ensin Bangkokissa ja sitten Alankomaiden Intiaan kuuluvilla Sumbawan, Balin ja Celebesin (nykyisen Sulawesin) saarilla.
Yritin saada yhteyden äitiini ja nuorempaan veljeeni. Saatuani kosketuksen heihin anoin erityislomaa, koska vakavan sairauden vuoksi äitini oltiin lähettämäisillään Alankomaihin. Minulle myönnettiin kolmen viikon loma, ja olin aivan suunniltani ilosta nähdessäni hänet Bataviassa. Helmikuussa 1947 äitini lähti Alankomaiden Intiasta Hollantiin, jonne hän jäi kuolemaansa saakka, vuoteen 1966. Minäkin päätin muuttaa Hollantiin, ja siellä minut poistettiin armeijan luetteloista joulukuussa 1947 palveltuani sotilaana kuusi vuotta.
Hyvän työpaikan hankkiminen ei ollut helppoa. Lopulta opiskeltuani kolme vuotta iltakoulussa selviydyin lopputentistä ja valmistuin laivan konemestariksi. Perhe, jonka luona asuin, kysyi, mitä haluaisin tuossa tilanteessa lahjaksi. Pyysin Raamattua, ja sain ”Uuden testamentin”, jota luin usein iltaisin merellä, missä milloinkin työni vuoksi satuin olemaan.
Vuonna 1958 muutin Amsterdamiin ja suunnittelin opiskelevani saadakseni akateemisen oppiarvon. Huomasin kuitenkin opiskeluun keskittymisen rasittavan liikaa terveyttäni, jossa oli jo alkanut näkyä sota-ajan kärsimysten jättämät jäljet. Muistin australialaiset sotavangit, joihin olin ystävystynyt rakentaessamme rautatietä, ja päätin anoa maahanmuuttolupaa Australiaan.
Aloin saada vastauksia
Ennen kuin lähdin Amsterdamista Australiaan, kävin monissa kirkoissa etsimässä vastauksia kysymyksiini. Erään jumalanpalveluksen jälkeen kysyin kirkkoherralta, tiesikö hän Jumalan persoonanimeä. Hän vastasi sen olevan Jeesus. Tiesin, ettei hänen vastauksensa ollut oikea, mutta en kyennyt muistamaan, minkä isäni oli monta vuotta sitten sanonut olevan Jumalan nimi.
Pian tämän jälkeen eräs mies ja hänen vaimonsa tulivat kotiini ja sanoivat kertovansa mielellään minulle hyviä uutisia Raamatusta. Keskustelun kuluessa he kysyivät, tiesinkö Jumalan nimeä. Vastaukseni oli ”Jeesus”. He selittivät sen olevan Jumalan Pojan nimi ja sitten näyttivät minulle Raamatusta, että Jumalan nimi on Jehova (Psalmi 83:19, UM). Muistin heti tämän olevan se nimi, josta isäni oli puhunut. Kun kysyin heiltä, mihin uskontoon he kuuluivat, he vastasivat: ”Olemme Jehovan todistajia.”
Todistajat palasivat luokseni, mutta minua ei ollut helppo saada vakuuttuneeksi. Muutaman päivän kuluttua tapasin Hollannin reformoidun kirkon kirkkoherran, jolta kysyin mielipidettä Jehovan todistajista. Hän vastasi, ettei hän pitänyt todistajista, mutta kiitti heitä eräästä seikasta, siitä etteivät he osallistu sotaan. Toisessa maailmansodassa kokemieni kauheuksien jälkeen tämä teki minuun vaikutuksen.
Muutaman päivän kuluttua muutin Australiaan vuonna 1959, ja siellä Jehovan todistajat ottivat jälleen minuun yhteyttä. Katkaisin siteeni katoliseen kirkkoon opittuani ymmärtämään muun muassa kirkon helvetintuli- ja kolminaisuusopetuksen olevan valheellisia. Raamatun tuntemukseni auttoi minua pääsemään eroon sota-ajan kokemusteni aiheuttamista painajaisista ja syyllisyydentunteista, joista olin vuosia kärsinyt. Raamatusta löytyvä totuus vapautti minut (Johannes 8:32).
Vihkiydyin Jehova Jumalalle, ja minut kastettiin vuonna 1963. Pian sen jälkeen muutin Pohjois-Queenslandin rannikolle Townsvilleen, jossa osallistuin koko ajallani saarnaamistyöhön. Tapasin siellä Murielin, joka on myös uskollinen todistaja, ja menimme naimisiin vuonna 1966. Siitä lähtien olemme palvelleet yhdessä Jehovaa, usein kokoajanpalvelijoina.
Kun kuulimme, että Australian sisämaassa tarvittaisiin lisää evankelistoja, tarjouduimme palvelemaan Alice Springsissä, joka sijaitsee tämän valtavan maan sydämessä. Olemme palvelleet täällä yhdessä onnellisina monta vuotta. Näiden vuosien aikana olemme vaimoni kanssa voineet auttaa monia hengellisen vapauden ja ikuisen elämän tielle. (Kertonut Tankred E. van Heutsz.)
[Kuva s. 21]
Tankred E. van Heutsz ja hänen vaimonsa